Vuoden 2019 ensimmäinen viikko on eletty ja vaikka se oli treenauksen osalta vähän laiskempi kuin millaista tahtia olin ajatellut tässä keskimäärin pitää, niin ainakin tällä hetkellä into kohti seuraavia viikkoja kuntosalikäynteineen on mitä parhaimmissa lukemissa. Toisin kuin monet "treenaa bikinibody 30 päivässä" -tyyppisen Facebook-mainonnan uhrit ja uudenvuodenlupauksen tehneet väliaikaiset kuntosalikävijät, jotka ehkä tämän kuukauden ajan tappelevat kanssani BodyCombat-tuntien asiakaspaikoista, minä olen melkoisen varma siitä, että yksi jalkakipuinen ja larppikiireinen viikko ei pidemmässä juoksussa niinkään haittaa.
Viikko lähti liikkeelle vähäsen ärsyttävällä oikean jalan akillesjänteen kivulla. Ärsyttävää siinä oli se, että olen tottunut kärsimään mahdolliset jalkakipuni vasemmalla puolella, jossa niissä on paljon enemmän järkeä yliliikkuvan lonkan ja löysän, asentovirheisen nilkan takia. Nyt kuitenkin oikean puolen jänne oli ilmeisesti suhtautunut nihkeästi uusien talvikenkieni sisäänajamiseen, mutta ymmärsi sentään olla valittamatta vuoden ensimmäisellä BodyCombat-tunnilla. Se ei ole sinänsä ihme, koska BodyCombat-tunnilla on aina niin mahtava fiilis, että siellä ei viitsi valittaa kukaan – edes silloin, kun muutaman kymmenen burpeen jälkeen tuntuu vähän siltä, kuin keuhkot olisivat lähdössä irti. Burpee-rääkin lisäksi tämänhetkinen ohjelma sisältää todella kovan karate-henkisen kolmosbiisin. Karatella maustetut sarjat ovatkin lähes aina olleet suosikkejani sen lyhyen aikaa mitä olen nyt ehtinyt BodyCombat-ohjelmia nähdä, ja kun olin tapojeni vastaisesti pukeutunut kokonaan mustiin tälle tunnille, tunsin itseni ihan ninjaksi ja oli ihanaa, että vuoden ensimmäisellä kuntosalireissulla sai tuntea itsensä niin vahvaksi ja cooliksi.
Juoksumatolla kertyi 3,6 kilometriä matkaa, kun vedin vajaan puolituntisen lenkin Core-tuntia odotellessani. Vauhti on ollut nyt aika pitkään suunnilleen tasoa 7,5 minuuttia/kilometri eikä kyllä haittaisi, jos sitä saisi nostettua puolimaratoniin mennessä. Kokemus (jos sellaisesta nyt voi kauheasti puhua vähän yli vuoden juoksentelun jälkeen) on kuitenkin osoittanut, että vauhti kyllä nousee ajan myötä itsekseen ilman kummempaa stressaamista.
Olikin ihan hyvä, etten ehtinyt juosta pidempää lenkkiä ennen Core-tuntia, koska siellä oli aivan armoton meno ja toisin kuin silloin, kun rääkkään itseäni lenkillä tai BodyCombatissa, tässä lyhyessä puolen tunnin keskivartalotreenissä tunsin itseni aika surkeaksi ja meinasin kyllästyä kuoliaaksi. Sainpahan terävän muistutuksen siitä, että vatsalihakseni ovat edelleen nätisti sanottuna kehityskelpoiset, vaikka lenkki kulkee hyvin ja sen myötä jaloissa alkaa olla oikein kivasti voimaa. Eräs ystäväni valitteli kerran sitä, että hän kyllä nauttii lihaskuntotreenin tuomasta poltteesta, mutta inhoaa sitä hikoilua ja hengästymisen tunnetta, joka on aika välttämätön aerobisen harjoittelun sivutuote – minulla tämä asia on aivan toisin päin. Hengästyminen tuntuu hyvältä, silloinkin kun ajaa itsensä ihan sinne piippuun asti, mutta heti kun joku typerä punnerrus alkaa pistellä käsivarsissa, tekisi mieli luovuttaa kuin mikäkin laiska nuhjake.
Treeniviikko jäi lyhyeksi, koska suurin osa viikonlopusta meni nyt larpissa. Kyllähän hahmoa pelatessa tulee aika paljon käveltyä, ja nyt vielä haistatin pitkät jumiutuneille pohkeille ja sille yhdelle mokomalle akillesjänteelle larppaamalla yhden illan ja yhden kokonaisen päivän korkokengät jalassa. Tässä kohtaa on olennaista mainita, että minun mielestäni naisten jalkojen anatomia olisi kehittynyt erinäköiseksi, jos meidän olisi oikeasti tarkoitus hoippua ympäriinsä päkiöidemme varassa, ja olen ehkä viimeksi käyttänyt korkokenkiä omana itsenäni (eli en jollain valitettavan muotitietoisella larppihahmolla) vaarini hautajaisissa viime helmikuussa. Nyt tästä epäkäytännöllisestä liikkumistavasta seurasi kuitenkin sellainen täysin odottamaton hyöty, että akillesjänteeni koki ihmeparantumisen! Tosin varpaat murskaantuivat vuorostaan ja larpista kotiintuomisina tuli tuttuun tapaan univaje (kyseessä on kaikin puolin hyvin terveellinen harrastus, jota toteuttaessa unohtaa joskus nukkumisen lisäksi syödä ja juoda kunnolla), mutta siitä huolimatta – täysillä kohti ensi viikkoa! Jos saan oikeasti toteutettua kaikki ensi viikolle kaavailemani treenit, voin olla aika tyytyväinen itseeni.
Varsinainen tavoitteellinen puolimaraton-treeni lähtee liikkeelle vasta helmikuussa, siitä ohjelmasta lisää joskus myöhemmin, mutta tässä kohtaa pidän juoksurutiinia yllä vetämällä jonkinmoisia lenkkejä pari kertaa viikossa ja yritän todella pitää kiinni siitä, että lihaskuntoharjoittelua tulisi kaksi kertaa viikkoon, vaikken siitä niin kamalasti pidäkään. Vielä yksi tärkeä osa kuntosalielämääni on edelleen jooga, jonka avulla aloitinkin elämäntaparemonttini. Se on itselleni paljon toimivampi tapa treenata keskivartaloa ja syviä vatsalihaksia kuin Core-tunti tai mikään sensukuinen.
En ole muuten vielä täysin selvillä, minkälaisella rakenteella tämä blogi aikoo edetä. Tässä nyt oli tällainen päiväkirjamainen viikkoraportti, mutta katsotaan, käykö tällainen tapa yksitoikkoiseksi, tai tuleeko peräti tarvetta omistaa jollekin treenille ihan oma blogimerkintä. Kirjallisena yliajattelijana olen ehkä myös vähän sitä mieltä, että tämänlaatuisessa tekstissä, mitä juuri kirjoitin, ei ole kauheasti henkevää sisältöä ja jokaisella blogikirjoituksella pitäisi olla joku syvempi teema. Katsotaan ja kokeillaan; saa myös oikein mieluusti kertoa kommenttikentässä, minkälaista tekstiä itse mieluiten lukisi, mikäli seurailee tätä blogia ihan lapsenkengistä asti.
Viikko lähti liikkeelle vähäsen ärsyttävällä oikean jalan akillesjänteen kivulla. Ärsyttävää siinä oli se, että olen tottunut kärsimään mahdolliset jalkakipuni vasemmalla puolella, jossa niissä on paljon enemmän järkeä yliliikkuvan lonkan ja löysän, asentovirheisen nilkan takia. Nyt kuitenkin oikean puolen jänne oli ilmeisesti suhtautunut nihkeästi uusien talvikenkieni sisäänajamiseen, mutta ymmärsi sentään olla valittamatta vuoden ensimmäisellä BodyCombat-tunnilla. Se ei ole sinänsä ihme, koska BodyCombat-tunnilla on aina niin mahtava fiilis, että siellä ei viitsi valittaa kukaan – edes silloin, kun muutaman kymmenen burpeen jälkeen tuntuu vähän siltä, kuin keuhkot olisivat lähdössä irti. Burpee-rääkin lisäksi tämänhetkinen ohjelma sisältää todella kovan karate-henkisen kolmosbiisin. Karatella maustetut sarjat ovatkin lähes aina olleet suosikkejani sen lyhyen aikaa mitä olen nyt ehtinyt BodyCombat-ohjelmia nähdä, ja kun olin tapojeni vastaisesti pukeutunut kokonaan mustiin tälle tunnille, tunsin itseni ihan ninjaksi ja oli ihanaa, että vuoden ensimmäisellä kuntosalireissulla sai tuntea itsensä niin vahvaksi ja cooliksi.
Juoksumatolla kertyi 3,6 kilometriä matkaa, kun vedin vajaan puolituntisen lenkin Core-tuntia odotellessani. Vauhti on ollut nyt aika pitkään suunnilleen tasoa 7,5 minuuttia/kilometri eikä kyllä haittaisi, jos sitä saisi nostettua puolimaratoniin mennessä. Kokemus (jos sellaisesta nyt voi kauheasti puhua vähän yli vuoden juoksentelun jälkeen) on kuitenkin osoittanut, että vauhti kyllä nousee ajan myötä itsekseen ilman kummempaa stressaamista.
Olikin ihan hyvä, etten ehtinyt juosta pidempää lenkkiä ennen Core-tuntia, koska siellä oli aivan armoton meno ja toisin kuin silloin, kun rääkkään itseäni lenkillä tai BodyCombatissa, tässä lyhyessä puolen tunnin keskivartalotreenissä tunsin itseni aika surkeaksi ja meinasin kyllästyä kuoliaaksi. Sainpahan terävän muistutuksen siitä, että vatsalihakseni ovat edelleen nätisti sanottuna kehityskelpoiset, vaikka lenkki kulkee hyvin ja sen myötä jaloissa alkaa olla oikein kivasti voimaa. Eräs ystäväni valitteli kerran sitä, että hän kyllä nauttii lihaskuntotreenin tuomasta poltteesta, mutta inhoaa sitä hikoilua ja hengästymisen tunnetta, joka on aika välttämätön aerobisen harjoittelun sivutuote – minulla tämä asia on aivan toisin päin. Hengästyminen tuntuu hyvältä, silloinkin kun ajaa itsensä ihan sinne piippuun asti, mutta heti kun joku typerä punnerrus alkaa pistellä käsivarsissa, tekisi mieli luovuttaa kuin mikäkin laiska nuhjake.
Treeniviikko jäi lyhyeksi, koska suurin osa viikonlopusta meni nyt larpissa. Kyllähän hahmoa pelatessa tulee aika paljon käveltyä, ja nyt vielä haistatin pitkät jumiutuneille pohkeille ja sille yhdelle mokomalle akillesjänteelle larppaamalla yhden illan ja yhden kokonaisen päivän korkokengät jalassa. Tässä kohtaa on olennaista mainita, että minun mielestäni naisten jalkojen anatomia olisi kehittynyt erinäköiseksi, jos meidän olisi oikeasti tarkoitus hoippua ympäriinsä päkiöidemme varassa, ja olen ehkä viimeksi käyttänyt korkokenkiä omana itsenäni (eli en jollain valitettavan muotitietoisella larppihahmolla) vaarini hautajaisissa viime helmikuussa. Nyt tästä epäkäytännöllisestä liikkumistavasta seurasi kuitenkin sellainen täysin odottamaton hyöty, että akillesjänteeni koki ihmeparantumisen! Tosin varpaat murskaantuivat vuorostaan ja larpista kotiintuomisina tuli tuttuun tapaan univaje (kyseessä on kaikin puolin hyvin terveellinen harrastus, jota toteuttaessa unohtaa joskus nukkumisen lisäksi syödä ja juoda kunnolla), mutta siitä huolimatta – täysillä kohti ensi viikkoa! Jos saan oikeasti toteutettua kaikki ensi viikolle kaavailemani treenit, voin olla aika tyytyväinen itseeni.
Varsinainen tavoitteellinen puolimaraton-treeni lähtee liikkeelle vasta helmikuussa, siitä ohjelmasta lisää joskus myöhemmin, mutta tässä kohtaa pidän juoksurutiinia yllä vetämällä jonkinmoisia lenkkejä pari kertaa viikossa ja yritän todella pitää kiinni siitä, että lihaskuntoharjoittelua tulisi kaksi kertaa viikkoon, vaikken siitä niin kamalasti pidäkään. Vielä yksi tärkeä osa kuntosalielämääni on edelleen jooga, jonka avulla aloitinkin elämäntaparemonttini. Se on itselleni paljon toimivampi tapa treenata keskivartaloa ja syviä vatsalihaksia kuin Core-tunti tai mikään sensukuinen.
En ole muuten vielä täysin selvillä, minkälaisella rakenteella tämä blogi aikoo edetä. Tässä nyt oli tällainen päiväkirjamainen viikkoraportti, mutta katsotaan, käykö tällainen tapa yksitoikkoiseksi, tai tuleeko peräti tarvetta omistaa jollekin treenille ihan oma blogimerkintä. Kirjallisena yliajattelijana olen ehkä myös vähän sitä mieltä, että tämänlaatuisessa tekstissä, mitä juuri kirjoitin, ei ole kauheasti henkevää sisältöä ja jokaisella blogikirjoituksella pitäisi olla joku syvempi teema. Katsotaan ja kokeillaan; saa myös oikein mieluusti kertoa kommenttikentässä, minkälaista tekstiä itse mieluiten lukisi, mikäli seurailee tätä blogia ihan lapsenkengistä asti.
Kommentit
Lähetä kommentti