Näillä jaloilla mennään

Kerroin jossakin aiemmassa postauksessa, että olen tänä talvena katkaissut noin 17-vuotisen hiihtotauon. Vähän samalla lailla kuin kävi juoksunkin kanssa, kiinnostuin yhtäkkiä hiihdosta, kun kukaan liikunnanopettaja ei ollutkaan enää pakottamassa.  Hiihdin kuluneena talvena kahdesti vanhempieni luona kyläillessä, iskän opastuksella ja äitin lainavälineillä. Lainamonot olivat kokoa liian suuret ja sauvat kymmenisen senttiä liian pitkät, mutta kauniit talvikelit tuottivat niin erinomaiset ladut, että innostus hiihtoa kohtaan pääsi kuitenkin kipinöimään. Koska hiihto vaatii tietynlaiset olosuhteet luonnolta, tuntuu suksilla sivakointi jollain tavalla harvinaislaatuiselta kokemukselta. Minua kiehtoo hiihdossa myös se, että se on vanha suomalainen taito, jonka ainakin koulussa luettu historiankirja väitti vaikuttaneen niinkin tärkeään asiaan kuin talvisodan kulkuun. Hiihtotaito on kulkenut myös omassa suvussa; edesmennyt ukkini oli nuoruudessaan jonkintasoinen mäkihyppääjä, ja isäni sekä hä