Minusta tuli vihdoin maratoonari!

Nyt voin vihdoinkin kutsua itseäni maratoonariksi. Kaikkien juoksijoiden ei tietenkään tarvitse tähän pyrkiä, mutta itselläni maratonin maaliviiva on siintänyt tavoitteissa jo vuoden 2019 ensimmäisestä puolimaratonistani lähtien (silloin nimittäin päätin, että juokseminen on riittävän mukavaa ajanvietettä, että voisin sitoutua maratonharjoitteluunkin) ja vilkkunut vielä sitkeämmin mielen perukoilla sen jälkeen, kun vuoden 2020 Helsinki City Marathonilla en päässyt maaliviivalle asti reitiltä eksymisen vuoksi. Nyt minulla on maratonista mitali, kuva maaliviivalta ja virallinen ajanmittaus, joten mistähän ihmeestä oikein aloittaisin kertomisen?

Maalialueen valokuvaajan nimi ei valitettavasti ole tiedossa. 

Aloitan tietenkin viimeisistä valmisteluista maratonviikolla. Järjestelmällinen juoksukunnon kohotus ja tarvittavien juoksulihaksien viilaus kuntosalilla Runna-sovelluksen tekemän ohjelmana avulla huipentuivat siihen, että maratonviikolla juoksin maanantaina kevyen hölkän ja keskiviikkona muutamat maratonvauhtiset vedot, ja sitten keskityin maratoniin asti lepäilemään mahdollisimman paljon. Järjestelmällisen istuskelun lisäksi ohjelmassa oli torstain ja perjantain ajan veden ja urheilujuoman riittävää juomista sekä hiilaritankkausta.

Levollista tunnetta nappiin menneestä treenistä häiritsi ainoastaan se, että onnistuin jotenkin saamaan vatsani lievästi sekaisin hiilaritankkauksellani. Ohjeiden mukaisesti aloitin hiilihydraattien lisäilyn torstaina enkä tietenkään lähtenyt kokeilemaan mitään uusia, outoja ruokia. Silti mahani meni kireäksi ja pysyi vaihtelevasti sellaisena maratonpäivään asti. Tajusin liian myöhään, vasta tankkauksen ollessa jo päällä, että tätäkin olisi pitänyt harjoitella etukäteen harjoitusohjelman pidemmille lenkeille valmistautuessa, jotta tietäisin tarkalleen, mitä voin syödä pitäen vatsan tyytyväisenä. 

Kaiken muun olinkin tarkasti testannut etukäteen niin pitkälle kuin mahdollista. Maratonvaatetuksestani lippis, urheiluliivit, lempparimalliseni kaksikerroksiset shortsit, kompressiosukat sekä oikein pitkille lenkeille mukavuuskengiksi hankitut Asics Gel Nimbukset olivat jo tuttuja monilta lenkeiltä, kuten myös taskuihin tungetut Jollokset ja juomapisteillä veden lisäksi tarjottu Nosht-urheilujuoma. 

Koska maratonille ei ollut luvassa hellettä, en ottanut mukaan omia pulloja juomaliivissä vaan päätin tukeutua pelkästään juomapisteiden tarjontaan. Juoksen aina mieluiten mahdollisimman kevyellä varustuksella ja päätin, että hiostavan olotilan sekä liivistä mahdollisesti tulevien hiertymien ehkäisy olisi nyt tärkeämpää kuin se, että voi ottaa huikan aina kun haluaa. 

Täytyy sanoa, että en kärsinyt juuri mistään jännityksestä viimeisinä päivinä maratonia odotellessani, ainakaan sen jälkeen kun maanantaina pahaenteisesti ilmaantunut lievä kurkkukipu ymmärsi lähteä vuorokauden sinkkisuihkekuurin jälkeen tiehensä. Ilmeisesti olen aika taitava lokeroimaan aivojani – keskityin niin lujaa siihen, mitä seuraavien päivien ja jopa seuraavien tuntien aikana piti muistaa tehdä maratonin eteen, etten ehtinyt yliajatella itse maratonia ollenkaan. Tajusin vasta kisa-aamuna Meripuiston tapahtuma-alueelle tepastellessani edes jollakin tasolla, mihin olin ihan oikeasti ryhtymässä. 

Tauotin intensiivistä sohvalla istumistani vain sen verran, että hain perjantaina etukäteen tapahtuma-alueelta juoksunumeron ja varustesäilytyskassin, jotta sitäkään asiaa ei tarvinnut jättää maratonaamulle ajateltavaksi. Maratonaamuna tutun ja riskittömän aamupalan syötyäni juna ja täpötäysi kolmosratikka kuljettivat minut tapahtuma-alueelle reilua tuntia ennen maratonin lähtöä, jonka kellonajaksi oli ilmoitettu 8:45. 

Meripuiston tapahtuma-alue varustesäilytyspisteineen, sponsoreiden myyntikojuineen ja bajamajarivistöineen oli jo tuttu aikaisemmista Runner's High'n juoksutapahtumista. Löysin telttojen joukosta myös tapahtumapaitojen myyntitiskin ja kävin vielä viime hetkellä nappaamassa mukaani kirkkaanpunaisen Helsinki Marathon -paidan. Uskalsin myös jopa laittaa sen päälleni maratonille, koska tavalliset tekniset t-paidat eivät ole koskaan häirinneet juoksuani millään tavalla. Mitään alaraajoihin puettavaa en koskaan laittaisi uutena päälleni pitkälle juoksumatkalle. 

Puoli yhdeksän maissa oli sitten aika vihdoinkin kohdata totuus edessä odottavasta maratonista ja siirtyä lähtöalueelle. Etsiydyin lähelle lähtijäjoukon häntäpäätä, loppuaikaan 5:30 tähtäävän jäniksen lähelle. Samaan vauhtiin pyrkivien joukosta löytyi muitakin ekakertalaisia maratoonareita, ja jakelimme siinä tsemppejä umpituntemattomien kesken, koska sellaista on juoksuharrastus ja siihen liittyvät jaetut tuskat. 

Kuvaaja: Emil Naukkarinen

Minua hiukan arvelutti, kun jänis kertoi taktikoivansa niin, että lähtisi liikkeelle hieman tavoitevauhtia nopeampaa, jotta olisi sitten pelivaraa jossakin reitin varrella eteen tulevassa ylämäessä. Olin itse ajatellut vauhdinjakoa vähän toisin päin, lähtien rauhallisesti jotta virtaa riittäisi loppuun asti. Olin toisaalta myöskin päättänyt, että minun ei olisi varsinaisesti pakko pysytellä 5:30 -jäniksen perässä ihan koko matkaa; ensimmäisellä loppuun päästyllä maratonillani ainoa tavoite olisi nähdä se maaliviiva, ja sinne pitäisi ehtiä tapahtumanjärjestäjien saneleman kuuden tunnin ja 10 minuutin maksimiajan puitteissa. 

Lähtömerkin tullen lähdin kuitenkin liikkeelle jänis näköpiirissäni ja yritin olla ajattelematta, kuinka pitkä urakka tässä olisi edessä. Keskityin sen sijaan ensimmäiseen kymmenen kilometrin osuuteen, pitämään juoksuni järkevänä sinne asti ja tuumaamaan sitten, miltä tuntui ja miten taktikoisin seuraavan etapin maratonista. 

Juoksukeli oli täydellinen. Shortseilla ja lyhythihaisella tarkeni mainiosti, mutta ei tullut liian kuuma eikä tuulikaan puhaltanut häiritsevästi. Koko maratonin aikana ei myöskään tullut pisaraakaan sadetta, mikä aina helpottaa silmälasien käyttäjän elämää. 

Kuvaaja: Elina Vastakoski

Helsinki Marathon tarjosi melko varmasti parhaan reitin, mitä on mahdollista juosta Helsingin keskustassa ja sen tuntumassa, ja vieläpä yhtenä kierroksena. Reitin alkupää kiersi aiemmista tapahtumista tutut Kaivopuiston, Katajanokan ja Pohjoisrannan ja koukkasi sitten ihan tämänvuotista maratonia varten uudistetuille urille Kulosaaren kautta kohti Viikkiä. 

Kärsin oikein riemastuttavasta pienestä mahakrampista kilometrien 10 ja 17 välillä, mutta keskityin sellaisiin ajatuksiin kuin että juoksu kulki suuremmin ajattelematta ja juoma- sekä vauhtikarkkipisteitä tuli vastaan yllättävän tiheästi, minkä täytyi kertoa jotakin hyvästä etenemisvauhdista. Nappasin jokaisella juomapisteellä mukilliset urheilujuomaa ja vettä sekä Jollos-vauhtikarkkeja aina kun niitä oli tarjolla, niiden turvin minun oli tarvinnut sulloa vain kolme vauhtikarkkipötköä taskuihini lähtöviivalle. 

Yhden kierroksen maratonreitti on henkisesti helpompi kuin toistuva luuppi, jossa mahdollisesti epätoivo iskee aina uudelle kierrokselle lähtiessä. Siltikin puolimaratonin lähestyminen oli lopulta kova paikka. Olin siinä kohtaa saanut jo seurakseni ainakin yhden pohjekrampin ja rupesin miettimään, olinko noudattanut Runnan ja kaikkien muidenkin maraton-viisauksien lähteiden vauhdinjako-ohjeistusta oikein; ensimmäisen puolikkaan maratonista piti vielä tuntua helpolta, jotta jaksaisi loppuun asti, alkoiko minulla tuntua jo liian raskaalta ja olinko pilannut juoksuni? Olin kyllä päästänyt jänisryhmän karkaamaan jo kauas eteenpäin, kun minulle ei missään kohtaa selvinnyt, milloin jänis aikoi hidastaa alkuspurtistaan "oikeaan" tavoitevauhtiin. Garminin mielestä hölkötin kuitenkin edelleen ihan hyvää tahtia. 

Puolimaratonin rajan ylittäminen Veräjälaakson tuntumassa helpotti maagisesti. Kun pystyi sanomaan itselleen yli puolet on takana, olo keveni. Päätin, että kyllä tästä vähintään jollakin vauhdilla maaliin rämpisi. Reitti oli hirveän mukavaa ja tasaista menoa, ja takanani oli vielä vaikka kuinka paljon juoksijoita sekä yksi kuuteen tuntiin tähtäävä jäniskin seuraajineen. 

En ollut myöskään yksin kramppieni kanssa. Vastaan ja välillä ohitse tuli eri-ikäisiä ja -näköisiä juoksijoita, joita kaikkia yhdisti tuskaiset venyttelytauot juoksupätkien lomassa. Itse pystyin vielä pysymään koko ajan liikkeessä, vaikka välillä jalka osuikin katuun aika jännästi. Ihmettelin ehkä sairasta riemua tuntien, kuinka yllättävän kipeilläkin jaloilla pystyi vielä juoksemaan. 

Täytyy myös sanoa se, mitä en kovin monesta maratonraportista ole lukenut: olotilani aaltoilivat hyvin moneen kertaan 42,2 kilometrin aikana sen sijaan, että jostakin pisteestä olisi alkanut loputon mielialan syöksylasku. Jollakin suoralla molemmat lonkkani olivat aivan tulessa, sitten taas jonkin sillan ali mennessä yllätyin siitä, kuinka hyvin sain juoksun kulkemaan. Kaikki ne lenkkareissa vietetyt tunnit näyttivät maksavan itsensä takaisin siten, että nyt juoksu tuntui aivan automaattiselta liikkeeltä. Sitä pystyi tekemään, vaikka johonkin sattui. Koin oikeasti todella hienoja juoksun helppouden hetkiä myös maratonin loppupuolella, kun vasemmassa alaraajassani oli 360 asteen kramppi sekä pohkeen että säären puolella. Pasilan nurkilla sain tietää, mistä rankasta ylämäestä hukkaamani jänis oli varoitellut. Se olikin hirveä mäki, mutta muistaakseni ainoa lajissaan tällä maratonreitillä. 

Usein kuulee sanottavan, että maratonilla seinä tulee vastaan 30 kilometrin kohdalla. Tai toisin sanoitettuna, että maratonin juokseminen vasta alkaa 30. kilometristä. Itselleni kävi kuitenkin niin, että raskain hetki koitti jo paljon aiemmin, puolimaratonia lähestyessä. Kaikken treenikuukausien ja mielipuolisen pitkien harjoituslenkkien aikana käsitykseni välimatkojen pituudesta oli vääristynyt sellaiseen asentoon, että kun itse tulin 30. kilometrimerkin kohdalle, ensimmäinen ajatukseni oli aivan rehellisesti sanottuna "Enää reilut 12 kilsaa maaliin, sehän on lyhyt matka!"

Tässä kohtaa reitti myös palasi taas aivan Helsingin keskustan sydämeen. Vuorossa olivat pätkät Töölönlahtea ja Mannerheimintietä sekä monista juoksutapahtumista tuttu Baana. Katsoin hiukan haikailevasti jonkin juoksijan perään, joka oli saanut jo mitalin kaulaansa ja porhalsi skuutilla vastakkaiseen suuntaan. Säälin vanhusta ja hänen seuralaistaan, jotka eksyivät rollaattorin kanssa juuri sille puolelle Töölönlahtea kiertävää kapean väylän puoliskoa, joka oli varattu maratoonareille. Baanalla sekä Jätkäsaaren käännähdyksellä näköpiiriin tuli yhtäältä hyvin jäykännäköisiä hitaan pään maratoonareita kuin kadehdittavan hyvissä voimissa pinkovia kymmenen kilsan juoksijoita, jotka olivat aivan hetki sitten aloittaneet päivän juoksunsa Kaisaniemenrannasta. 

Jätkäsaaressa sain piristävän yllätyksen: isosiskoni kiljaisi takavasemmalta ja kannusti kadunpätkän verran koko perheemme edestä. Siskon kysyessä "Miltä tuntuu?" tuli vähäisillä maratonaivosoluilla ensimmäisenä mieleen vastaus "Hirveeltä", mutta todellisuudessa ihmiset ovat varmaankin juosseet hirveämpiä maratoneja kuin tämä minun ensimmäinen viralliseni. Olin tässä kohtaa juossut vähän yli 36 kilometriä ja vaikka jalkakrampit olivatkin pakottaneet ottamaan aika paljon kävelypätkiä juoksun lomaan, tunsin enemmän riemua jäljellä olevasta vaivaisesta kuuden kilometrin matkasta kuin epätoivoa siitä, kuinka kamalalta juoksu tuntui. 

Reitin viimeiset kilometrit palasivat merenrantaan. Olin käynyt fiilistelemässä tätä osaa reitistä edellisellä viikolla yhdellä harjoituslenkeistäni, kun Runna oli ehdottanut mahdollisuuksien mukaan maratonin reittiin tutustumista etukäteen. Mietin silloin, miltähän tällä samalla kohtaa katua mahtaisi tuntua maratonin viimeisillä mutkilla. Nyt tuntui siltä, että olin aivan varmasti pääsemässä maaliviivalle. Maratoneilla henkisen jaksamisen apuna suositellaan usein jotakin henkilökohtaista mantraa, ja minulla se oli ollut ajatus siitä, että kello kahden ja kolmen välillä juoksu olisi varmasti ohi ja pitäisin mitalia kaulassani. 

Nimittäin tätä mitalia. 

Tulospalvelu kilautti maratonin nettoajakseni 5:37:13, ja maalissa Garmin tuttuun tapaan lisäili omiaan ja väitti minun juosseen 43 kilometriä. Tavoitteena tälle matkalle oli ollut, ettei minua tarvitsisi siivota pois radalta yli kuuteen tuntiin ja kymmeneen minuuttiin venyvän loppuajan vuoksi, joten siihen nähden selviydyin juoksusta oikein mukavalla ilmavaralla. En onneksi myöskään tuntenut hinkua itsekriittisyyteen ja ruvennut harmittelemaan 5:30 -jäniksen vauhdista putoamista. Mitä väliä on jollakin seitsemällä minuutilla, kun on vihdoin juossut ensimmäisen kokonaisen maratoninsa?

Vauhdinjakoa jos analysoidaan, niin sitä paljon puhuttua "negative splittiä" en saanut tältä juoksulta mukaani. Vauhtini siis hidastui loppupuolella reippaamman aloituksen jälkeen. Noin 190 kilometrin päästä kotoaan tulospalvelua seurannut isäni raportoi, että juoksin ensimmäiset 10 kilometriä loppuaikaan 5:15 tähtäävää vauhtia pinkoessani etuvauhteja ottavan jäniksen perässä. Jos siis keksisin jotakin rakentavaa palautetta itselleni tästä suorituksesta, niin ensi kerralla voisin jättää seuraamatta jäniksen, joka ilmoittaa aloittavansa kovemmalla vauhdilla ja pitäytyä itse tasaisessa alusta alkaen. Missään nimessä en kuitenkaan jäänyt katkeraksi sen takia, ettei täydellinen strategia toteutunut! Hienosäätöä voi kokeilla sitten, kun matka on tutumpi. 

Vaatteiden vaihto maratonin jälkeen oli ehkä vielä tuskallisempaa kuin itse maratoonaus, varsinkin kenkien vaihto kramppailevilla jaloilla. Kannatti kuitenkin päästää jalat joihinkin muihin kenkiin, se tuntui ihanalta. Sinisessä pukuhuoneteltassa kaikki sinersi.

Runner's High'n juoksutapahtumien jäniksiä täytyy kuitenkin kehua sikäli, että niitähän riittää! Ilmeisesti vauhdittajien tarjonta on näissä tapahtumissa jopa poikkeuksellisen laaja, varsinkin hitaammissa vauhtitavoitteissa. Eräs sometuttu, joka joutui harmillisesti jättämään Helsinki Marathonin väliin sairastumisen takia, huomasi muita maratoneja katsellessaan, että usein hitain jänis tähtää viiden tunnin loppuaikaan tai jopa vähempään. Huhtikuun Helsinki10:llä, joka sekin on Runner's High'n juoksu, juoksi hitain jänis varsin reilua tunnin ja 40 minuutin loppuaikaa. 

Muiltakin osin täytyy nyt kyllä kehua Runner's High'n järjestämiä juoksutapahtumia. Yhden kierroksen maraton on tosiaankin harvinaista herkkua, ja se oli mielestäni saatu aseteltua suunnilleen niin ihanteellisesti kuin Helsingissä on mahdollista. Koko reitin ajan ihastelin sitä, kuinka pitkistä tasaisista pätkistä sai nautiskella. Myös liikennejärjestelyt ja reitinohjaus toimivat moitteettomasti, en joutunut kertaakaan odottelemaan tienylitystä vaan reitinohjaajat käskivät aina liikenteen odottaa juoksijoita. Hankalissakaan risteyksissä ei tarvinnut koskaan jäädä ihmettelemään suuntaa, kun joku reipas ääni aina huusi "Juokse tänne!" tai "Käänny oikealle!" 

Juomapisteitä oli myös ihailtavan runsaasti kolmen tai neljän kilometrin välein ja tarjottava ei koskaan loppunut hitaillekaan juoksijoille. Kaiken kaikkiaan järjestelyt ovat näissä tapahtumissa aina mielestäni ammattilaistasolla, lukuun ottamatta yhtä tekijää: tukahduttava ja tekopirteä kaupallisuuden tunnelma puuttuu. 

Sponsorit ovat tietysti tällaisten tapahtumien elinehto, mutta Helsinki Marathonilla, toisin kuin eräissä muissa helsinkiläisissä juoksutapahtumissa, tuntui kuitenkin koko ajan siltä, että juoksu oli pääosassa, ei tuotteistus. Sponsorien teltat eivät hallinneet kuin murto-osaa tapahtuma-alueesta ja maalissa jaetut tuotteetkin olivat tarkoituksenmukaisia: vitamiinivesi, sipsit sekä palautusjuoma tulivat todellakin tarpeeseen!

Nyt en voi sitten enää olla se juoksija, joka tähtää ensimmäiselle maratonilleen. Voi tosin olla, että jo silloin vuonna 2020 epäonnistuneella yritykselläni juoksin maratonin verran kilsoja, mutta en koskaan juossut maaliin, joten se ei tuntunut oikealta maratonilta. Nyt olen ihan varmasti oikea maratoonari, niin mitä sitten teen?

Helsinki Marathonin kotiintuomiset niiden muutamien herkkujen lisäksi. Onneksi ostin paidan muistoksi ensimmäiseltä maratoniltani! Kannatan tosin sitä, ettei paita tule automaattisesti mukaan vaan sen saa halutessaan ostaa erikseen.

Tietysti juoksen seuraavaksi maratonin nopeammin, tietäen vähän paremmin millaisesta juoksumatkasta on kyse ja miltä se tuntuu kehossa sekä mielessä. Voin sanoa täysin varmasti, että maratonia pidemmille matkoille minulla ei ole mitään hinkua. Ensi vuoden juoksusuunnitelmat muodostuvat kuitenkin jo kovaa vauhtia päässäni, koska olen sillä tavalla pöljä, että joku tavoite tämän harrastuksen kanssa pitää koko ajan olla, vaikkei se olisi kauhean verenmakuinen. 

Kuten maraton, tulee tämäkin teksti nyt jollain tavalla päätökseensä: pituudestaan huolimatta jotenkin yllättäen ja ehkä vähäisillä tyylipisteillä. Kerron seuraavalla kerralla siitä, miten maratonilta palautuminen sujui ja sitten on aika kääntää katse kohti vähemmän tavoitteellista loppuvuotta.