Olisi tietysti ollut ihan hauska idea ryhtyä pitämään tätä blogia jo marraskuussa 2017, jolloin aloitin projektini kohti parempaa kuntoa ja terveempiä elämäntapoja, ja olisin voinut pitää täällä kirjaa edistyksestäni ihan nollasta alkaen. Toisaalta, uusien rutiinien opettelussa oli tuolloin varmasti pikku päälleni ihan tarpeeksi tekemistä ilman, että sekaan olisi heittänyt uuden bloginkin, joten on ehkä ihan hyvä, etten ruvennut tekemään kaikkea yhtä aikaa. Puhumattakaan siitä yleisöpaineesta, joka olisi syntynyt, jos olisin jakanut tänne internetin ihmemaahan ihan ekat käyntini juoksumatolla. Vaikka täällä blogissa nyt pidetäänkin katse kohti toukokuun 18. päivää, niin pari postausta on kyllä pakko omistaa muutamille hyvin tärkeille takaumille. Tänään haluan ehdottomasti päästä kertomaan, kuinka hilasin itseni ylös sohvalta ja hiippailin kuntosalin ovista sisään; koska tästä, jos mistä, näkee, kuinka pienillä ensitavoitteilla voi saada itsensä liikkeelle kohti jotain paljon suurempaa. (Nyt rupesin ajattelemaan niitä Kaarnamuorin laajenevia vesirenkaita Disneyn Pocahontas-leffassa... Se on muutenkin hyvä leffa, mutta ei mennä nyt siihen.)
Palataan siis tämän postauksen ajaksi marraskuun ensimmäisiin päiviin vuonna 2017, jolloin olin ollut aikamoisessa rapakunnossa jo parin vuoden ajan, kun aiemmat harrastukseni eli ratsastus, jooga ja satunnainen hölköttely olivat erinäisistä syistä pudonneet pois. Mitään tosi-tv -tason draamaa tästä tarinasta ei nyt saada aikaan, koska tässä huonoimmassakaan kohtaa en ollut vaarallisen ylipainoinen, verenpaine- tai kolesterolikäyrät eivät kirkuneet punaista eikä leposykkeeni ole missään kohtaa aikuiselämääni kiivennyt oli 65:n, joten pumpullakin varmaan meni kohtalaisen hyvin. Ongelmani oli siinä, että istuin kaiket illat yliopistolta kotiin päästyäni joko kirjan ääressä tai tekemässä jotain turhaa netissä ja tiesin, ettei se ollut järkevää. En pitänyt siitä, että näytin löllöltä ja lihaksettomalta ja vaikka olin saanut tiputettua pari kiloa painostani ryhtymällä vähän tarkkailemaan mitä söin, niin edistys oli kamalan hidasta ja sekös turhautti. Tieto sen kummemmin kuin turhautuminen ei kuitenkaan ollut saanut minua liikkeelle. Eikä sekään, että melkein päivittäin itse liikuntaa harrastavat vanhempani olivat kuusikymppisinä ihan luvattoman hyvässä kunnossa ja huolissaan minun elämäntavoistani.
Jonakin päivänä sängyllä istuessani melkein fyysisesti tunsin, kuinka vipu kääntyi ja naksahti päässäni. Se oli aivan samanlainen tunne kuin silloin, kun päätin hetken mielijohteesta lopettaa ensin limsanjuonnin ja sitten myöhemmin lihan syömisen. Kummallakin kerralla vipu oli jäänyt asentoonsa eikä vielä tähänkään päivään mennessä ole tullut mieleen, että kaipaisin elämääni takaisin limsaa tai punaista lihaa. En osaa selittää tätä nimenomaista mielenliikettäni tämän selkeämmin, mutta oli hyvin jännittävää, että tällainen tunne jälleen tuli. Tällä kolmannella kerralla vipu oli sitä mieltä, että tällainen kotona istuskelu ja huonon kunnon surkuttelu oli aivan helvetin tylsää ja nyt siihen tulisi muutos. Keksisin jonkun niin yksinkertaisen keinon saada laiskistunut kroppani liikkeelle, etteivät mitkään tekosyyt olisi mahdollisia. Tartuin kahteen liikuntamuotoon, joissa olin onnistunut aikaisemminkin ja joista tiesin, etten kyllästyisi niihin kuoliaaksi heti alkuunsa: juokseminen ja jooga. Päätin etsiä vieläpä sellaisen paikan, josta löytäisin juoksumaton ja joogatunnin saman katon alta, jotta tästä tulisi aivan älyttömän helppoa.
Kuinka ollakaan, kriteerini täyttävä kuntosali löytyi kirjaimellisesti viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoani ja se oli vieläpä käsittämättömän halpa. Minulla ei siis ollut jäljellä enää yhtäkään tekosyytä jäädä kotiin, joten ravistelin kuntosaleihin ja niissä käyviin ylenkatsoviin fitness-hulluihin liittyvät ennakkoluuloni pois päästäni ja kävelin Fitness24Seven-ketjun Tampereen keskustapuljun ovista sisään. Henkilökunta oli todella mukavaa, muut salillakävijät keskittyivät omaan treeniinsä niin lujaa, etteivät ehtineet ollenkaan katsella paheksuvasti juoksumatolle hiipivää noviisia, ja paikka ylipäätään henki sellaista upeaa tehokkaanviihtyisää tunnelmaa, että juostuani parikymmentä minuuttia ja lähdettyäni kotiin olin vahvasti sitä mieltä, että näistä kuntosalivisiiteistä voisi tulla ihan mukavakin osa elämääni.
Kuntosalijäsenyyttä on nyt takana 422 päivää, enkä ole kertaakaan katsonut taakseni.
Palataan siis tämän postauksen ajaksi marraskuun ensimmäisiin päiviin vuonna 2017, jolloin olin ollut aikamoisessa rapakunnossa jo parin vuoden ajan, kun aiemmat harrastukseni eli ratsastus, jooga ja satunnainen hölköttely olivat erinäisistä syistä pudonneet pois. Mitään tosi-tv -tason draamaa tästä tarinasta ei nyt saada aikaan, koska tässä huonoimmassakaan kohtaa en ollut vaarallisen ylipainoinen, verenpaine- tai kolesterolikäyrät eivät kirkuneet punaista eikä leposykkeeni ole missään kohtaa aikuiselämääni kiivennyt oli 65:n, joten pumpullakin varmaan meni kohtalaisen hyvin. Ongelmani oli siinä, että istuin kaiket illat yliopistolta kotiin päästyäni joko kirjan ääressä tai tekemässä jotain turhaa netissä ja tiesin, ettei se ollut järkevää. En pitänyt siitä, että näytin löllöltä ja lihaksettomalta ja vaikka olin saanut tiputettua pari kiloa painostani ryhtymällä vähän tarkkailemaan mitä söin, niin edistys oli kamalan hidasta ja sekös turhautti. Tieto sen kummemmin kuin turhautuminen ei kuitenkaan ollut saanut minua liikkeelle. Eikä sekään, että melkein päivittäin itse liikuntaa harrastavat vanhempani olivat kuusikymppisinä ihan luvattoman hyvässä kunnossa ja huolissaan minun elämäntavoistani.
Jonakin päivänä sängyllä istuessani melkein fyysisesti tunsin, kuinka vipu kääntyi ja naksahti päässäni. Se oli aivan samanlainen tunne kuin silloin, kun päätin hetken mielijohteesta lopettaa ensin limsanjuonnin ja sitten myöhemmin lihan syömisen. Kummallakin kerralla vipu oli jäänyt asentoonsa eikä vielä tähänkään päivään mennessä ole tullut mieleen, että kaipaisin elämääni takaisin limsaa tai punaista lihaa. En osaa selittää tätä nimenomaista mielenliikettäni tämän selkeämmin, mutta oli hyvin jännittävää, että tällainen tunne jälleen tuli. Tällä kolmannella kerralla vipu oli sitä mieltä, että tällainen kotona istuskelu ja huonon kunnon surkuttelu oli aivan helvetin tylsää ja nyt siihen tulisi muutos. Keksisin jonkun niin yksinkertaisen keinon saada laiskistunut kroppani liikkeelle, etteivät mitkään tekosyyt olisi mahdollisia. Tartuin kahteen liikuntamuotoon, joissa olin onnistunut aikaisemminkin ja joista tiesin, etten kyllästyisi niihin kuoliaaksi heti alkuunsa: juokseminen ja jooga. Päätin etsiä vieläpä sellaisen paikan, josta löytäisin juoksumaton ja joogatunnin saman katon alta, jotta tästä tulisi aivan älyttömän helppoa.
Kuinka ollakaan, kriteerini täyttävä kuntosali löytyi kirjaimellisesti viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoani ja se oli vieläpä käsittämättömän halpa. Minulla ei siis ollut jäljellä enää yhtäkään tekosyytä jäädä kotiin, joten ravistelin kuntosaleihin ja niissä käyviin ylenkatsoviin fitness-hulluihin liittyvät ennakkoluuloni pois päästäni ja kävelin Fitness24Seven-ketjun Tampereen keskustapuljun ovista sisään. Henkilökunta oli todella mukavaa, muut salillakävijät keskittyivät omaan treeniinsä niin lujaa, etteivät ehtineet ollenkaan katsella paheksuvasti juoksumatolle hiipivää noviisia, ja paikka ylipäätään henki sellaista upeaa tehokkaanviihtyisää tunnelmaa, että juostuani parikymmentä minuuttia ja lähdettyäni kotiin olin vahvasti sitä mieltä, että näistä kuntosalivisiiteistä voisi tulla ihan mukavakin osa elämääni.
Kuntosalijäsenyyttä on nyt takana 422 päivää, enkä ole kertaakaan katsonut taakseni.
Kommentit
Lähetä kommentti