Tarinatuokion aika! Käydään viime vuoden maaliskuussa, jolloin olin ollut Fitness24Sevenin jäsenenä melko tasan viisi kuukautta ja olin kuukautta aikaisemmin juossut ensimmäisen (luotettavasti mitatun) viiden kilometrin matkani sekä aloittanut BodyPumpissa käymisen. Olin nimittäin alkanut viihtyä kuntosalilla sen verran hyvin, että arvelin uskaltavani astua epämukavuusalueelleni eli lihaskuntotreeniin ryhmäliikuntatunnin muodossa, koska varsinainen kuntosalilaitepuoli ei vieläkään tuntunut mukavalta ajatukselta enkä luottanut omaan itsekuriini sanelemaan, että tekisin tarpeellisen määrän toistoja.
Et ole lukenut tämän postauksen otsikkoa väärin, vaikka tässä on nyt juteltu ihan eri lajista. Kastautumiseni BodyCombatiin nimittäin tapahtui todellakin niin, että olin menossa BodyPump-tunnille. Jossain kohtaa päivää tuli kuitenkin ilmoitus, että sairastapauksen vuoksi Pumpin tilalla pidettäisiin BodyCombat. Kertoo jotain siitä, kuinka vahvan perjantairutiinin olin saanut aikaiseksi, että viestin saatuani päätin ilman muuta lähteä mieluummin jumppaan vaikka sitten jollain ihan uppo-oudolla lajilla, kuin jäädä kotiin. Minulla oli hämärä käsitys siitä, että kyseessä oli joku taistelulajijuttu ja se näytti aika siistiltä, vaikkei välttämättä sitten minun tekemänäni. Niinpä lähdin tuttuun tapaan salille ihan mukavalla "katotaan kuinka käy" -fiiliksellä.
Jumppasaliin päästyä iski kuitenkin pieni kauhistus vasten naamaa: intohimoiset perjantaipumppaajat olivat paenneet joukoissa koloihinsa mieluummin kuin vaihtaneet lajia, ja tunnille oli tulossa minun lisäkseni neljä tai viisi ihmistä. Siis ei mitään massan tuomaa näkymättömyyssuojaa, hirveät määrät tyhjää tilaa ympärillä, mitä tässä uskaltaa muka tehdä kaikkien nähden? No, ovestakaan ei voinut hipsiä enää ulos ja ohjaaja viritteli jo tuntia alulle hirveän luontevalla ja vähän jo tarttuvalla energialla, joten kokeillaan nyt sitten BodyCombatia, syteen tai saveen.
Osaan nimetä tarkalleen sen hetken, jolloin päätin, että tämä BodyCombat oli paras vahinko ikinä ja minun olisi pakko päästä uudestaan seuraavalla viikolla, ja sitä seuraavalla ja sitäkin seuraavalla. Se tapahtui silloin käynnissä olleen 74-ohjelman neloskappaleen aikana. Musiikkina soi hillitön intiaanibiitti Great Spirit ja olin jo aikoja sitten lakannut miettimästä, että näytänkö pöljältä ja kuinka jumalattoman raskas treeni tästä olikin tulossa. Millään muulla ei ollut väliä, kuin että ensin potkitaan tänne ja sitten tuonne ja vitsit miten siistiä!!! Lapsuuden tanssiharrastuksesta ja tarkasta rytmitajusta huolimatta minun on aina ollut vaikeaa oppia koreografioita ja liikuttaa kehon eri osia mitenkään sovitulla tavalla yhtä aikaa, mutta huomasin kykeneväni hämmästyttävän hyvin tämänkaltaisiin liikkeisiin. Kaikkea ei todellakaan pystynyt sisäistämään kerrasta, mutta tunsin itseni haastetuksi juuri sopivalla tavalla – sellaisella tavalla, että voin ja haluan oppia tämän, kunhan käyn vielä pari kertaa lisää. Niin sitten kävin, ja pian BodyCombatista tuli viikottainen välttämättömyys elämässäni.
BodyCombat vaatii jonkin verran kuntoa ja vähäsen kykyä liikuttaa käsiä ja jalkoja eri suuntiin, mutta se ei vaadi näitä kumpaakaan liikaa. On ihan mahdollista lähteä vaikka minun huhtikuiselta kuntotasoltani (jossa oltiin siis juuri saatu kasaan viiden kilsan juoksu, mutta ei juuri nimeksikään lihaskuntoa) ja sitten ihmetellä, kun jaksaminen BodyCombat-tunneilla vaan paranee. Liikkeiden muistamisen sijaan pystyy aika nopeasti keskittymään täysillä treenaamiseen, koska liikekieli on upean terävää, vahvaa ja yksinkertaista. Kun tajuaa pari eri lyöntiä ja muutaman eri potkun, pärjää jo aika pitkälle. Toisin kuin tanssitunneilla, mitkään sarjat eivät ole muutamaa liikettä pidempiä ja samaa ohjelmaa mennään aina juuri sen verran monta viikkoa, että sen ehtii oppia ja sitten opittuaan vetää pariin kertaan täysillä tehoilla, mutta kyllästyä ei ehdi.
Parasta BodyCombatissa ei kuitenkaan ole se, että se on riittävän yksinkertaista tanssitunteja kammoksuvalle liikkujalle. Paras ja koukuttavin asia näissä tunneissa on se, että siellä saa tuntea itsensä vahvaksi. Samanlaista itseluottamusta saa toki kasvatettua pitkälläkin tähtäimellä yltämällä vaikka 10 kilometrin juoksuun, mutta tuntuu kyllä hyvältä saada se se jokaviikkoinenkin annos. Edistystä pystyy havaitsemaan monella eri alueella, koska BodyCombat on intervallityyppisesti rakennettu tunti, jossa pääsee sekä nostamaan sykelukemat kattoon että rasittamaan lihaksensa äärimmilleen. Se on helvetin rankka veto, mutta ei kumma kyllä tunnu koskaan tehdessä niin raskaalta, kuin luulisi – itse ainakin tajuan aina vasta tunnin lopussa, kuinka sata lasissa on tullut rehkittyä. BodyCombat nimittäin vaikuttaa mielessä yhtä lailla kuin lihaksissakin. Vaikkei ekalla tunnilla uskoisi voivansa olla ninja, niin aika pian kyllä uskoo. Ja vaikka siellä lyödään ja potkitaan pelkkää ilmaa, niin aina tulee voittajafiilis.
Tänään ei haittaa pätkääkään, että silmiä on väsyttänyt ja on ollut ihan hirveän tylsä päivä, koska illalla pääsee BodyCombatiin ja edessä on taas tämän viikon voitokas taisto.
Et ole lukenut tämän postauksen otsikkoa väärin, vaikka tässä on nyt juteltu ihan eri lajista. Kastautumiseni BodyCombatiin nimittäin tapahtui todellakin niin, että olin menossa BodyPump-tunnille. Jossain kohtaa päivää tuli kuitenkin ilmoitus, että sairastapauksen vuoksi Pumpin tilalla pidettäisiin BodyCombat. Kertoo jotain siitä, kuinka vahvan perjantairutiinin olin saanut aikaiseksi, että viestin saatuani päätin ilman muuta lähteä mieluummin jumppaan vaikka sitten jollain ihan uppo-oudolla lajilla, kuin jäädä kotiin. Minulla oli hämärä käsitys siitä, että kyseessä oli joku taistelulajijuttu ja se näytti aika siistiltä, vaikkei välttämättä sitten minun tekemänäni. Niinpä lähdin tuttuun tapaan salille ihan mukavalla "katotaan kuinka käy" -fiiliksellä.
Jumppasaliin päästyä iski kuitenkin pieni kauhistus vasten naamaa: intohimoiset perjantaipumppaajat olivat paenneet joukoissa koloihinsa mieluummin kuin vaihtaneet lajia, ja tunnille oli tulossa minun lisäkseni neljä tai viisi ihmistä. Siis ei mitään massan tuomaa näkymättömyyssuojaa, hirveät määrät tyhjää tilaa ympärillä, mitä tässä uskaltaa muka tehdä kaikkien nähden? No, ovestakaan ei voinut hipsiä enää ulos ja ohjaaja viritteli jo tuntia alulle hirveän luontevalla ja vähän jo tarttuvalla energialla, joten kokeillaan nyt sitten BodyCombatia, syteen tai saveen.
Osaan nimetä tarkalleen sen hetken, jolloin päätin, että tämä BodyCombat oli paras vahinko ikinä ja minun olisi pakko päästä uudestaan seuraavalla viikolla, ja sitä seuraavalla ja sitäkin seuraavalla. Se tapahtui silloin käynnissä olleen 74-ohjelman neloskappaleen aikana. Musiikkina soi hillitön intiaanibiitti Great Spirit ja olin jo aikoja sitten lakannut miettimästä, että näytänkö pöljältä ja kuinka jumalattoman raskas treeni tästä olikin tulossa. Millään muulla ei ollut väliä, kuin että ensin potkitaan tänne ja sitten tuonne ja vitsit miten siistiä!!! Lapsuuden tanssiharrastuksesta ja tarkasta rytmitajusta huolimatta minun on aina ollut vaikeaa oppia koreografioita ja liikuttaa kehon eri osia mitenkään sovitulla tavalla yhtä aikaa, mutta huomasin kykeneväni hämmästyttävän hyvin tämänkaltaisiin liikkeisiin. Kaikkea ei todellakaan pystynyt sisäistämään kerrasta, mutta tunsin itseni haastetuksi juuri sopivalla tavalla – sellaisella tavalla, että voin ja haluan oppia tämän, kunhan käyn vielä pari kertaa lisää. Niin sitten kävin, ja pian BodyCombatista tuli viikottainen välttämättömyys elämässäni.
BodyCombat vaatii jonkin verran kuntoa ja vähäsen kykyä liikuttaa käsiä ja jalkoja eri suuntiin, mutta se ei vaadi näitä kumpaakaan liikaa. On ihan mahdollista lähteä vaikka minun huhtikuiselta kuntotasoltani (jossa oltiin siis juuri saatu kasaan viiden kilsan juoksu, mutta ei juuri nimeksikään lihaskuntoa) ja sitten ihmetellä, kun jaksaminen BodyCombat-tunneilla vaan paranee. Liikkeiden muistamisen sijaan pystyy aika nopeasti keskittymään täysillä treenaamiseen, koska liikekieli on upean terävää, vahvaa ja yksinkertaista. Kun tajuaa pari eri lyöntiä ja muutaman eri potkun, pärjää jo aika pitkälle. Toisin kuin tanssitunneilla, mitkään sarjat eivät ole muutamaa liikettä pidempiä ja samaa ohjelmaa mennään aina juuri sen verran monta viikkoa, että sen ehtii oppia ja sitten opittuaan vetää pariin kertaan täysillä tehoilla, mutta kyllästyä ei ehdi.
Parasta BodyCombatissa ei kuitenkaan ole se, että se on riittävän yksinkertaista tanssitunteja kammoksuvalle liikkujalle. Paras ja koukuttavin asia näissä tunneissa on se, että siellä saa tuntea itsensä vahvaksi. Samanlaista itseluottamusta saa toki kasvatettua pitkälläkin tähtäimellä yltämällä vaikka 10 kilometrin juoksuun, mutta tuntuu kyllä hyvältä saada se se jokaviikkoinenkin annos. Edistystä pystyy havaitsemaan monella eri alueella, koska BodyCombat on intervallityyppisesti rakennettu tunti, jossa pääsee sekä nostamaan sykelukemat kattoon että rasittamaan lihaksensa äärimmilleen. Se on helvetin rankka veto, mutta ei kumma kyllä tunnu koskaan tehdessä niin raskaalta, kuin luulisi – itse ainakin tajuan aina vasta tunnin lopussa, kuinka sata lasissa on tullut rehkittyä. BodyCombat nimittäin vaikuttaa mielessä yhtä lailla kuin lihaksissakin. Vaikkei ekalla tunnilla uskoisi voivansa olla ninja, niin aika pian kyllä uskoo. Ja vaikka siellä lyödään ja potkitaan pelkkää ilmaa, niin aina tulee voittajafiilis.
Tänään ei haittaa pätkääkään, että silmiä on väsyttänyt ja on ollut ihan hirveän tylsä päivä, koska illalla pääsee BodyCombatiin ja edessä on taas tämän viikon voitokas taisto.
Kommentit
Lähetä kommentti