Minulta on kysytty muutamaan kertaan, mikä juoksemisessa vetää puoleensa. Usein ihmetellään, eikö siinä pitkästy, ja eikö se ole hirveän raskasta – jälkimmäistä kommenttia tulee jännästi ihan kaikenkuntoisilta ihmisiltä, muistaakseni joku näistä painui samantien kuntosalille nostelemaan huvikseen poninkokoisia painoja. No, mikäs sen parempi kanava vastata kysymykseen "miksi juoksen?" kuin treeniblogi.
Jos lähden miettimään ihan alusta, mistä into juoksulenkeille on voinut saada alkunsa, niin kotoa sitä mallia ei ainakaan ole saatu. Vanhempani ovat kyllä liikkuvaista väkeä, mutta äitini intohimo on aina ollut tanssi ja isäni vapaa-aikaa taas on määrittänyt kaikkien tässä maailmassa keksittyjen pallojen perässä juokseminen. Varhaisesta ehdollistumisen mahdollisuudesta huolimatta kumpikaan näistä kohteista ei koskaan kiinnostanut minua vähääkään, vaikka kävin kyllä baletti- ja jazz-tunneilla näin jälkeenpäin ajatellen yllättävän monta vuotta. Ainoa juoksuharrastukseen liittyvä kokemus perhepiirissämme oli se yksi kerta, kun isä juoksi maratonin joskus aikoja sitten, ja kertomusten kauhistelevasta sävystä päätellen oli ylittänyt maaliviivan jotakuinkin toinen lenkkari haudassa. Joten ei, en ole mitenkään "syntynyt" juoksemaan.
Kuinka monella teistä ensimmäiset kokemukset minkäänlaisen matkan juoksemisesta ovat peruskoulun liikuntatunneilta? Entä oliko juokseminen silloin kenenkään mielestä kivaa? Ei ainakaan minusta, joka en ollut koskaan kouluvuosina juuri minkäänlaisessa peruskunnossa ja olin lisäksi aika pahasti siitepölyallerginen aina, kun pelättyä "tonniviissatasta" keväisin juostiin. Kumma kyllä nuo nuhaiset, lannistavat kierrokset päättymättömän juoksuradan ympäri eivät inspiroineet lähtemään lenkille vapaa-ajalla. Ysiluokalla kävi mielestäni maailman paras tuuri, kun hullu-sadisti-akka-liikunnanopettajamme sai päähänsä käskeä tytötkin juoksemaan kolme tonnia, siis KOLME TONNIA, ja juuri tätä kammottavaa koetusta edeltävänä päivänä tipuin hevosen selästä ja mursin solisluuni.
Kuten varmasti monet muutkin, minä lähdin ensimmäisille lenkeilleni, koska kotiovelta lähteminen hölkälle vaikutti yksinkertaisimmalta tavalta yrittää päästä edes vähän parempaan kuntoon ja pudottaa painoa. Ei tarvittu välineitä eikä kuntosalijäsenyyttä, vain lenkkarit ja joku kiva reitti. Ensimmäiset yritykseni aloittaa säännöllistä juoksuharrastusta lähtivät siis ulkoilmalenkeiltä, ja ne jäivät muutaman kuukauden mittaisiksi hetken innostuksiksi, koska syksy tuli aina ja Suomen viiteentoista eri vuodenaikaan sopivien lenkkivermeiden hankkiminen sekä arvuutteleminen, että montakohan kerrosta tänään kannatti pukea mitäkin päälleen lenkille, tuntui aivan liian vaikealta.
Tätä kirjoittaessani olen lenkkeillyt yhtäjaksoisesti yli vuoden ajan, saavuttanut siinä ajassa ensin viiden ja sitten kymmenen kilometrin tavoitteet, ja seuraavaksi aion ihan tosissani juosta puolimaratonin. Huomattava osa juoksemistani kilometreistä on poljettu juoksumatolla, koska olen vieläkin liian laiska ja köyhä hankkimaan joka sään lenkkivarusteita. Siispä kiinnostavin kysymys lieneekin se, mikä on ajanut minua lenkille koko tämän ajan ja miksi minulla ei ole epäilystäkään siitä, että se myös jatkuu.
Yksinkertaisuus on kaunista, ja tämä pätee juoksemiseenkin. Yksi tämän harrastuksen hienoimmista piirteistä on se, että se on kaikkien ulottuvilla; periaatteessa et tarvitse mitään muuta kuin lenkkarit ja itsesi. Kunnollisiin juoksukenkiin satsaaminen on kyllä jalkojen sietokyvyn kannalta melko tarpeellista sitten, kun kilometrien määrä alkaa nousta, ja muutamat kännykkäsovellukset voivat helpottaa treenaamista aika paljonkin, mutta silti, harva muu liikuntamuoto on perusolemukseltaan yhtä vaatimaton. Lisäksi jokainen voi juosta juuri oman kuntotasonsa, tavoitteidensa ja vaikka juuri sen päivän fiiliksen puitteissa, vauhdin ja etäisyyden joustovaran ollessa loputon. Väitän, että suurin osa niistä ihmisistä (poikkeuksena oikeasti vaikeista nivelvaivoista tai vastaavista kärsivät), jotka parin lenkin jälkeen toteavat, että "Juokseminen ei vaan sovi mulle", lähtivät liian kovaa liian pitkälle. Terveniveliselläkin ihmisellä nimittäin menee hetki tottua ottamaan jatkuvasti vastaan iskuja jaloilleen.
Sekin on mielestäni aika nostattava ajatus, että vaikka kukaan meistä ei synny maratoonariksi, jokainen normaaliin liikkumiseen kykenevä ihminen kuitenkin osaa juosta pikkulapsesta lähtien ihan luonnostaan. Ei tarvitse opetella mitään koreografiaa tai erikoista tekniikkaa. Sitä paitsi olemme osanneet juosta jo melkoisen pitkään – niin kauan kuin lajimme on ollut olemassa, olemme juosseet. Tämä ajatus lähtee joskus polveilemaan mielessäni, jos olen erityisen filosofisella päällä lenkkeillessäni. Toteuttaessaan tätä alkukantaisinta liikkumistapaa voi melkein tuntea jonkinlaisen yhteyden ihka ensimmäisiin esi-isiin, jotka tosin juoksivat todennäköisemmin ruokansa perässä kuin huvikseen, mutta kuitenkin juoksivat ihan samalla tavalla.
Juoksemalla voi myös ihan konkreettisesti mennä hetkeksi pakoon maailmaa ja muita ihmisiä. En missään nimessä vastusta seurassa lenkkeilyä silloin tällöin, mutta ennen kaikkea juokseminen on minulle mahdollisuus omaan aikaan ja vapaus omille ajatuksille. Edes viereisellä juoksumatolla puuskuttava toinen salikävijä ei pysty läpäisemään sitä ihanaa yksinäisyyden kuplaa, jonka juoksuun keskittyminen saa aikaan. Minulla ei ainakaan ole koskaan ollut ongelmia tylsistymisen kanssa, vaikka olen pisimmillään juossut tunnin putkeen matolla, jossa maisemat eivät ole erityisen virikkeellisiä. Eläydyn kuuntelemaani musiikkiin, tunnustelen mitä jaloille kuuluu tänään, mietin että jaksaisiko seuraavan kilometrin juosta vähän kovempaa, mietin edellisen kappaleen kaltaisia eksistentiaalisia ajatuksia. Yksinololla lataan pattereitani ihmisiä ja elämää varten, ja juokseminen on yksi palkitsevimpia lataamisen keinoja.
Loppupäätelmänä siis: kukaan meistä ei synny rakastamaan juoksua, mutta meillä kaikilla on mahdollisuudet ja edellytykset antaa askelten viedä meidät mukanaan.
P.S. Blogiin on lisätty edustava naamani sivupalkkiin sekä pari uutta nappulaa. Nyt pystyy tunnisteiden (tai tägien, jos se on tutumpi sana) avulla etsiskelemään postauksia tietyistä aihealueista, ja jos haluaa saada ilmoituksia uusista päivityksistä, voi lykätä Lue-nappulaa tuolta sivusta. Se tosin ehkä vaatii Google-tilin.
Jos lähden miettimään ihan alusta, mistä into juoksulenkeille on voinut saada alkunsa, niin kotoa sitä mallia ei ainakaan ole saatu. Vanhempani ovat kyllä liikkuvaista väkeä, mutta äitini intohimo on aina ollut tanssi ja isäni vapaa-aikaa taas on määrittänyt kaikkien tässä maailmassa keksittyjen pallojen perässä juokseminen. Varhaisesta ehdollistumisen mahdollisuudesta huolimatta kumpikaan näistä kohteista ei koskaan kiinnostanut minua vähääkään, vaikka kävin kyllä baletti- ja jazz-tunneilla näin jälkeenpäin ajatellen yllättävän monta vuotta. Ainoa juoksuharrastukseen liittyvä kokemus perhepiirissämme oli se yksi kerta, kun isä juoksi maratonin joskus aikoja sitten, ja kertomusten kauhistelevasta sävystä päätellen oli ylittänyt maaliviivan jotakuinkin toinen lenkkari haudassa. Joten ei, en ole mitenkään "syntynyt" juoksemaan.
Kuinka monella teistä ensimmäiset kokemukset minkäänlaisen matkan juoksemisesta ovat peruskoulun liikuntatunneilta? Entä oliko juokseminen silloin kenenkään mielestä kivaa? Ei ainakaan minusta, joka en ollut koskaan kouluvuosina juuri minkäänlaisessa peruskunnossa ja olin lisäksi aika pahasti siitepölyallerginen aina, kun pelättyä "tonniviissatasta" keväisin juostiin. Kumma kyllä nuo nuhaiset, lannistavat kierrokset päättymättömän juoksuradan ympäri eivät inspiroineet lähtemään lenkille vapaa-ajalla. Ysiluokalla kävi mielestäni maailman paras tuuri, kun hullu-sadisti-akka-liikunnanopettajamme sai päähänsä käskeä tytötkin juoksemaan kolme tonnia, siis KOLME TONNIA, ja juuri tätä kammottavaa koetusta edeltävänä päivänä tipuin hevosen selästä ja mursin solisluuni.
Kuten varmasti monet muutkin, minä lähdin ensimmäisille lenkeilleni, koska kotiovelta lähteminen hölkälle vaikutti yksinkertaisimmalta tavalta yrittää päästä edes vähän parempaan kuntoon ja pudottaa painoa. Ei tarvittu välineitä eikä kuntosalijäsenyyttä, vain lenkkarit ja joku kiva reitti. Ensimmäiset yritykseni aloittaa säännöllistä juoksuharrastusta lähtivät siis ulkoilmalenkeiltä, ja ne jäivät muutaman kuukauden mittaisiksi hetken innostuksiksi, koska syksy tuli aina ja Suomen viiteentoista eri vuodenaikaan sopivien lenkkivermeiden hankkiminen sekä arvuutteleminen, että montakohan kerrosta tänään kannatti pukea mitäkin päälleen lenkille, tuntui aivan liian vaikealta.
Tätä kirjoittaessani olen lenkkeillyt yhtäjaksoisesti yli vuoden ajan, saavuttanut siinä ajassa ensin viiden ja sitten kymmenen kilometrin tavoitteet, ja seuraavaksi aion ihan tosissani juosta puolimaratonin. Huomattava osa juoksemistani kilometreistä on poljettu juoksumatolla, koska olen vieläkin liian laiska ja köyhä hankkimaan joka sään lenkkivarusteita. Siispä kiinnostavin kysymys lieneekin se, mikä on ajanut minua lenkille koko tämän ajan ja miksi minulla ei ole epäilystäkään siitä, että se myös jatkuu.
Yksinkertaisuus on kaunista, ja tämä pätee juoksemiseenkin. Yksi tämän harrastuksen hienoimmista piirteistä on se, että se on kaikkien ulottuvilla; periaatteessa et tarvitse mitään muuta kuin lenkkarit ja itsesi. Kunnollisiin juoksukenkiin satsaaminen on kyllä jalkojen sietokyvyn kannalta melko tarpeellista sitten, kun kilometrien määrä alkaa nousta, ja muutamat kännykkäsovellukset voivat helpottaa treenaamista aika paljonkin, mutta silti, harva muu liikuntamuoto on perusolemukseltaan yhtä vaatimaton. Lisäksi jokainen voi juosta juuri oman kuntotasonsa, tavoitteidensa ja vaikka juuri sen päivän fiiliksen puitteissa, vauhdin ja etäisyyden joustovaran ollessa loputon. Väitän, että suurin osa niistä ihmisistä (poikkeuksena oikeasti vaikeista nivelvaivoista tai vastaavista kärsivät), jotka parin lenkin jälkeen toteavat, että "Juokseminen ei vaan sovi mulle", lähtivät liian kovaa liian pitkälle. Terveniveliselläkin ihmisellä nimittäin menee hetki tottua ottamaan jatkuvasti vastaan iskuja jaloilleen.
Sekin on mielestäni aika nostattava ajatus, että vaikka kukaan meistä ei synny maratoonariksi, jokainen normaaliin liikkumiseen kykenevä ihminen kuitenkin osaa juosta pikkulapsesta lähtien ihan luonnostaan. Ei tarvitse opetella mitään koreografiaa tai erikoista tekniikkaa. Sitä paitsi olemme osanneet juosta jo melkoisen pitkään – niin kauan kuin lajimme on ollut olemassa, olemme juosseet. Tämä ajatus lähtee joskus polveilemaan mielessäni, jos olen erityisen filosofisella päällä lenkkeillessäni. Toteuttaessaan tätä alkukantaisinta liikkumistapaa voi melkein tuntea jonkinlaisen yhteyden ihka ensimmäisiin esi-isiin, jotka tosin juoksivat todennäköisemmin ruokansa perässä kuin huvikseen, mutta kuitenkin juoksivat ihan samalla tavalla.
Juoksemalla voi myös ihan konkreettisesti mennä hetkeksi pakoon maailmaa ja muita ihmisiä. En missään nimessä vastusta seurassa lenkkeilyä silloin tällöin, mutta ennen kaikkea juokseminen on minulle mahdollisuus omaan aikaan ja vapaus omille ajatuksille. Edes viereisellä juoksumatolla puuskuttava toinen salikävijä ei pysty läpäisemään sitä ihanaa yksinäisyyden kuplaa, jonka juoksuun keskittyminen saa aikaan. Minulla ei ainakaan ole koskaan ollut ongelmia tylsistymisen kanssa, vaikka olen pisimmillään juossut tunnin putkeen matolla, jossa maisemat eivät ole erityisen virikkeellisiä. Eläydyn kuuntelemaani musiikkiin, tunnustelen mitä jaloille kuuluu tänään, mietin että jaksaisiko seuraavan kilometrin juosta vähän kovempaa, mietin edellisen kappaleen kaltaisia eksistentiaalisia ajatuksia. Yksinololla lataan pattereitani ihmisiä ja elämää varten, ja juokseminen on yksi palkitsevimpia lataamisen keinoja.
Loppupäätelmänä siis: kukaan meistä ei synny rakastamaan juoksua, mutta meillä kaikilla on mahdollisuudet ja edellytykset antaa askelten viedä meidät mukanaan.
P.S. Blogiin on lisätty edustava naamani sivupalkkiin sekä pari uutta nappulaa. Nyt pystyy tunnisteiden (tai tägien, jos se on tutumpi sana) avulla etsiskelemään postauksia tietyistä aihealueista, ja jos haluaa saada ilmoituksia uusista päivityksistä, voi lykätä Lue-nappulaa tuolta sivusta. Se tosin ehkä vaatii Google-tilin.
Kommentit
Lähetä kommentti