Yogah citta vrtti nirodhah

Tänään yllätin itseni aivan järkyttävän pahalla tuulella siinä välissä iltaa, kun palasin kotiin kuoroharjoituksista ja ryhdyin pakkaamaan tavaroita vajaan tunnin päästä alkavalle joogatunnille. Kuoroharjoitukset olivat menneet ihan mukavasti eikä päivässä muutenkaan ollut mitään suuttumisen aihetta, mutta kun isäni sitten kysyi jotain niin yksinkertaista, kuin että mihinkäs olin seuraavaksi menossa, se tuntui aivan törkeältä loukkaukselta omaa tilaani kohtaan. Kaikki perheessämme tietävät jo, että tämä on oletusasetukseni aamuisin raahauduttuani sängystä ylös (asun siis vanhempieni kanssa), mutta nyt en keksinyt tälle kummalliselle raivopiikille muuta selitystä kuin akuutin sosiaaliähkyn. Eli sen, kun läpeensä introvertti väsähtää olemaan samassa huoneessa suuren ihmismäärän ja heidän ääntensä mölinän kanssa ja haluaisi päästä tilaan, jossa edes hetken verran kukaan ei sano tai kysy yhtään mitään. No, tässä mielentilassahan oli oikein mahtavat asemat lähteä ihmisten joukkoon kuntosalille, taas täyteen varatulle joogatunnille.

Lopulta ihmisjoukon keskellä luoviminen ei sitten ollutkaan niin rasittavaa, kun kenelläkään ei ollut mitään syytä puhua juuri minulle. Ja kuten osasin kokemuksen pohjalta toivoa, 75 minuutin power-joogatunti teki sen saman tempun päälleni kuin aina, ja voi että se teki sen hyvin.

Joogaa harrastamattomilla ihmisillä on yleensä kahdenlaisia käsityksiä tästä lajista: joko että siellä istutaan lootusasennossa ja sanotaan ommmmm, tai että siellä pitää vääntää itsensä pelottaviin umpisolmuihin, jollaisiin oikea genetiikka on vain laihoilla intialaisilla. Oikeastihan joogaa on olemassa niin montaa eri lajia erilaisilla liikkuvuustasoilla, että voisin vaikka innostua kirjoittamaan blogipostausten sarjan tyyliin "Manette testaa kaikki joogat". Astangaan pohjautuva power-jooga on suosikkini niistä, mitä olen ehtinyt kokeilla, koska siinä on tekemistä ja ajateltavaa koko ajan.

On vähän hämmentävää, että minun lähes pohjattoman tyynellä luonteellani varustettu ihminen kokee helpoimmaksi rauhoittua tekemisen kautta. Vai onko sittenkään? En tiedä. Mutta siis, epäilen power-joogan hengityksen tahdissa virtaavan liikesarjan tekevän minulle saman, minkä meditaatio tekisi jollekin muulle. Tai no, oikeastaan joogaharjoituskin on kai eräänlainen meditaatio. Tänään sain kokea ehkä konkreettisemmin kuin koskaan sen, mitä joogatunnin ohjaaja sanoo aina harjoituksen loppupuolella: Jooga on mielenliikkeiden vähentämistä. Nyt tiedätte, mitä tuolla otsikossa lukee sanskriitiksi.

Tulin tänään joogasaliin harmitellen sitä, kuinka olin ollut pahalla tuulella. Itse kun en lainkaan arvosta sitä, jos aikuinen ihminen ryhtyy kiukuttelemaan ja purkaa sen ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Huomasin siinä myös, että olin kiireessä "paetessani" kotoa unohtanut laittaa hiukset ponnarille, mutta hei, onneksi oli olemassa hieno ratkaisu eli joogamaton kantonaru. Jes. Ja sitten aurinkotervehdyksiä.

Sen lisäksi, että jooga pyrkii rauhoittamaan mieltä, siinä on tarkoitus päästä tilaan, jossa hyväksyy oman kehonsa sellaisena kuin se on. (Eli se, että joogatunnille pitäisi tulla valmiina taittelemaan itsensä sirkusasentoihin, ei ole millään tavalla totta.) Tämä ei ole koskaan ihan helppoa, koska itse ainakin meinaan ärsyyntyä joka viikko siitä, kun en pysy vasemmalla jalallani pystyssä ja reiteni ovat liian paksut, jotta lootusasennon voisi tehdä mukavasti. Silti, kun ohjaaja muistutti erään asanan kohdalla olevan täysin sallittua valita tänään helpompi versio, jos siltä tuntui, olin itselleni armollinen päivän olotilan huomioon ottaen ja tein helpomman asanan. Tänään kun ei ollut sellainen päivä, että olisin halunnut ponnistella ja pettyä. Ja kun olin päästänyt itseni helpolla, en tuntenutkaan itseäni luovuttajaksi.

Tästä minulle tuli mieleen se, kuinka jokainen minkäänlaista elämäntaparemonttia tai kuntotavoitetta yrittävä ihminen joutuu tasapainottelemaan tavoitteellisuuden ja itselleen armollisena olemisen välillä. Sen, että olet "work in progress" ei tarvitse tarkoittaa sitä, että olisi tyytyväinen vasta valmiiksi tultuaan. Tavoitteet ovat hienoja asioita, mutta jotta niiden tavoittelu ei saa itseinhon sävyjä, täytyy välillä hetkeksi pysähtyä ja olla rauhassa siinä tilassa, missä on. Totesin tänään, että vaikka puolimaratoni horisontissa on antanut minulle ihan valtavat määrät energiaa lähteä tähän vuoteen, niin ihan yhtä hyvältä tuntui hengähtää hetken verran.

Olen aina ollut itseni kohdalla skeptinen siitä, mistä monet joogaohjaajat puhuvat harjoituksen alussa, että harjoituksen tekeminen voi avata mielen lukkoja ja aiheuttaa tunteenpurkauksia. Ajattelin, että voihan noin käydä, mutta tuskin minulle. Tänään loppurentoutuksen aikana, kun muistin, millaisessa mielentilassa olin tullut tunnille ja vertasin siihen, mihin olin päätynyt, melkein itkin.

Shanti.