Pieniä voittoja

Kuulostan aivan selkärangattomalta tyhjänrussuttajalta, kun sanon tämän, mutta kohta kahden viikon yskiminen ja liikunnan rajoittuminen pariin kävelylenkkiin ja BodyBalance-tuntiin on aiheuttanut notkahduksia fiksun ruokavalion ylläpitämismotivaatioon, joka on vuoden alusta näihin viikkoihin asti sujunut kummallisen helposti. Kuten mainitsin aiemmassa postauksessa, olen niitä älyttömiä (onneksi monilukuisia) ihmisiä, jotka joutuvat napostelunhimon valtaan tylsistyessään – juuri silloin, kun niitä ylimääräisiä kaloreita vähiten tarvitsisi. Painonpudotusprojektin edistyminen tuntuu siis juuttuneen suohon juuri, kun meni viikon verran hyvin.

Tylsistymisen ja turhautumisen keskellä tajusin kuitenkin jotain positiivista tuossa pari päivää sitten. Punnitsin ruokahalunsa takaisin saaneen koiraotukseni ja sehän hoituu pienen elukan kanssa kotioloissa niin, että menee ensin vaa'alle koira sylissä, sitten itsekseen, ja suorittaa vähennyslaskun. Tajusin Mimi sylissä vaakalukemaa katsoessani, että pari vuotta sitten isoimmillani painoin pariasataa grammaa vaille saman verran kuin nyt minä ja Mimi yhteensä. Mimi on normaalipainoon päästyään viisikiloinen, joten mistään sen dramaattisemmasta pudotuksesta ei ole kyse, mutta kyllä se silti merkitsi aika paljon tässä tilapäisessä motivaatiokadossa. On tässä loputtoman soutamisen ja huopaamisenkin tuloksena jotain saatu aikaan!

Tästä pienestä vaakalukeman yksityiskohdasta inspiroiduin miettimään kaikkia muita pieniä muutoksia, joita olen huomannut erityisesti ruokavalioon liittyvissä rutiineissani nyt parin viikon ajan. Ne ovat, kuten sanottua (otsikossakin) pieniä asioita, joiden hoksaamiseen meni aikaa, mutta nyt tajuttuani en oikein meinaa uskoa niitä todeksi. Voiko olla oikeasti mahdollista, että:

• Eilen oli perjantai, eikä silti käynyt mielessäkään, että olisin tarvinnut viikonlopun alkamisen kunniaksi suklaata tai pullan – vaikka oli naistenpäivä!
• Oscar-gaalavalvojaisia lukuunottamatta en muista, milloin olisin viimeksi ostanut suklaata tai sipsejä. Olen kyllä syönyt näitä silloin, kun vaikkapa kavereiden emännöimissä uudenvuodenjuhlissa on ollut tarjolla, mutta se on aika iso juttu, että ne ovat näin huomaamattomasti jääneet omasta kauppakassista pois. Taitavat olla vaihtuneet proteiinisuklaisiin ja kaurasipseihin!
• Silloin, kun vaivaudun tekemään itse ruokaa todella hyvin ravitsevista ruoka-aineista (listapostausta omista suosikeista on tulossa joskus), niin pysyn tyytyväisenä koko illan enkä napostele. Ja silloinkin, kun syön vähän vähemmän ravitsemuksellisesti fiksua mikroruokaa, niin iltanapostelen korkeintaan rusinoilla. Saahan niistäkin ylimääräisiä kaloreita, jos oikein intoutuu, mutta monta huonompaakin vaihtoehtoa olisi olemassa!
• Viimeiset melkein kaksi viikkoa lenkkeilemättä ovat olleet ehkä elämäni pisimmät, kuinka entisellä liikunnanvihaajalla voi olla näin järjettömän kova hinku päästä takaisin liikkumaan? Ja miksi huomaan liikkumattomuudesta aiheutuvat niskajumit paljon selvemmin nyt, kuin silloin kun olin epäaktiivisempi ja varmasti sen takia jatkuvasti paljon pahemmassa jumissa? 

Näillä ajatuksilla siis pidän lippua korkealla, kun usko edistymiseen meinaa heikentyä. Päivä myös parani hiukan, kun tein hyvää ruokaa – uskaltaudun jopa laittamaan mahtavilla ruokakuvaus-skillseilläni napatun todistusaineiston. Linsseillä, hummuksella ja paprikalla täytetyt uunibataatit olivat yksi parhaista jutuista ikinä! 

Katsotaan, jos ensi viikolla pääsisi taas kirjoittelemaan lenkkipostauksia. Voikaa hyvin!