Kun lenkille on pakko lähteä

Tämän päivän postausta motivoi nyt ennemmin yksinkertaisesti halu päästä kirjoittamaa monen päivän hiljaisuuden jälkeen kuin mitkään kovin syvälliset mietteet. Yhtä kysymystä on kuitenkin tullut mietittyä sekä tämän päivän että viime lauantain lenkeillä: kumpi on mahtavampi fiilis, se kun olet lenkillä innosta piukeana odotettuasi lenkkareiden sitomista koko päivän, vai se, kun olet lenkillä ja onnistut jatkamaan menoa, vaikkei olisi huvittanut lähteä edes ovesta ulos? Gallup, kertokaa mielipiteenne!

Muistan ainakin muutamaan kertaan täällä blogissa ihmetelleeni sitä, kuinka helppoa lenkkirutiinin pitäminen on ollut eikä juuri koskaan tunnu tahmealta lähteä juoksemaan. No, nyt olen tainnut mainita pariinkin otteeseen tämän syksyn kuluessa, kuinka rutiini pääsi hetkeksi lysähtämään, ja viime päivien lenkkejä on motivoinut puhtaasti onnistunut uudelleenaivopesu takaisin tapojen orjaksi. Vaikka lipsun silloin tällöin hyvistäkin rutiineista, niin nautin niiden tuomasta tasapainosta siinä määrin, että niihin on aina myös helppo palata. Ja pelkkänä pakkopullana juostu lenkki voi ihan hyvin olla yhtä hyödyllinen ja tehokas kuin sellainen, jota vauhdittaa hurmio.

Juoksussa ja ylipäätään liikkumisessa on kyllä sellainen aika pettämätön houkutin, että oli liikkeelle lähtiessä kuinka vastentahtoinen olo hyvänsä, olotila treenin loputtua palkitsee aina. Jonkun harvinaisen poikkeuksen tähän voi ehkä muodostaa joku sellainen tapaus, että ylirasittaa itsensä jättämällä palautumisen väliin todella raskaan treenin jälkeen, mutta muuten – onko kenellekään koskaan käynyt niin, että olisi jonain päivänä suurella vaivalla patistellut itsensä ovesta ulos lenkille, juossut, ja sitten miettinyt vielä perille päästyään, että "Olipas tyhmää käydä lenkillä!" En tietenkään tarkoita, että kaikki lenkit menisivät aina ihan täydellisesti putkeen, mutta voiko koskaan vähätellä sitä saavuttamisen tunnetta ihan vain siitä, että jaksoi lähteä motivaatiokadosta huolimatta? Minä ainakin ihan häpeämättömästi taputtelen itseäni selkään koko illan, koska uhmasin pimeää marraskuun iltaa!

Sellainen lyhyt miete siis tottumusten voimasta. Tähän loppuun vielä täysin irralliset kuulumiset parista projektista, jotka ovat olleet tekeillä tässä syksyn aikana ja ovat nyt vihdoin sellaisessa vaiheessa, että pystyn vähän kertomaan, mitä tuleman pitää.

Naisten Kymppi on varmaankin monelle tuttu liikuntatapahtuma, joka juostaan tai kävellään oman maun mukaan toukokuussa. Tapahtumaa edeltävinä kuukausina valittu ryhmä tavallisia tallaajia valmentautuu suoritukseen ohjatusti ja tuo kokemuksensa sosiaaliseen mediaan, ja sain tietää lokakuun lopulla, että minut valittiin hakijoiden joukosta tuohon porukkaan! Projektin nimi on Kympin Naiset, ja saan tietää siitä lisää ensi kuun puolella, kun kokoonnumme ensimmäisen kerran ja meille kerrotaan tästä kaikesta hiukan lisää. Ohjattu valmennus juoksua kohti on kyllä minun kohdallani tässä kohtaa erittäin tervetullutta!

Toinen asia, jonka laitoin vireille tarkkaan harkittuani, on munasolujeni lahjoittaminen. Lahjoitettuja munasolujahan on mahdollista antaa (tällä hetkellä yksityisillä klinikoilla, mutta pian myös julkisella puolella) heille, jotka toivovat lapsia, mutta eivät jostain syystä kykene siihen ilman apua. Tulen itse todennäköisimmin elämään täysin vapaaehtoisesti lapsettoman elämän ja munasoluni ovat näin ollen itselleni melko lailla turhia, mutta lähden nyt selvittämään, voisiko niistä olla jollekulle muulle hyötyä. Luovutuskelpoisuuteni ei siis ole vielä varmaa, mutta parin seuraavan viikon aikana se selviää. Jos projekti lähtee aluille, niin aion kirjoittaa sen jokaisesta vaiheesta tänne blogiin, vaikka se ei ihan liitykään tavanomaisiin kirjoitusaiheisiini. Tällainen asia kuitenkin mielestäni ansaitsee näkyvyyttä kaikkia mahdollisia kanavia pitkin.

Tässä kaikki tältä erää! Kuinka teillä on sujunut aktiivisten rutiinien pitäminen marraskuussa? Mikä saa teidän mielestänne lähtemään lenkille tai muuhun treeniin, vaikkei varsinaisesti huvittaisi? Entä onko lähtijöitä Naisten Kympille?