Jäänkestävä heppatäti

Siskoni kertoman mukaan siskontyttäreni Maapähkinä (blogissa käytetty koodinimi hänen anonymiteettinsa säilyttämiseksi) on viime aikoina pulputtanut sellaisella tahdilla heppajuttuja, että oli oikein tarpeellista päästä hänen kanssaan taas ratsastusleirille. Edellisen kerran heppaleireilimme viime heinäkuussa ja nyt talvinen kohteemme oli jälleen sama, Koivuniemen Talli Hämeenlinnassa. Sekä minä että Maapähkinä odotimme innolla tuttuja kodikkaita puitteita, tuttuja ja uusiakin heppoja, sekä paria viime leiriltä tuttua kaveriamme. 

Pakkasten yhtäkkinen kiristyminen heitti pienen kierrepallon leirivalmisteluihin, kun piti oikein miettiä, millä ihmeellä tarkenee hevostella parinkympin pakkasilla. Etäneuvoin siskoani hänen mennessään Maapähkinän kanssa talvi-Hööks-ostoksille ja löysin onneksi itselleni Torista talviratsastussaappaat. Sitten vielä lämpökerrastot, kypärämyssyt ja lämpimin huppari mukaan kassiin. 

Kuten viimeksikin Koivuniemen Tallilla, tärkeä osa tätä ratsastusleiriä oli sen huoltaja-lapsi -malli, eli leireilin tosiaan yhdessä siskontyttäreni kanssa ja muukin leiriporukka koostui yhtä lailla aikuisista kuin lapsistakin, mutta Maapähkinä ei esiinny tämän postauksen kuvissa, vaikka olikin kaikessa menossa mukana. 

Olen vieläkin niin innostuneissa heppatyttöfiiliksissä leireilyn jäljiltä, että kirjoitan tällä kertaa ihka-aitoon päiväkirjamalliin tämän leiriraportin, vaikka edellinen leiritekstini oli vähän erimuotoinen. Tästä siis ratsastusleirin talviseen tarinaan. 

Perjantai

Koivuniemen viikonloppuleirit alkavat tavallisesti perjantaisin iltakuudelta, joten ilta pimeni jo, kun ajelimme pääkaupunkiseudulta Hämeenlinnaan. Avuliaat ja reippaat leiriavustajat olivat meitä heti pihalla vastassa ja neuvoivat päärakennuksen yläkertaan, jonne meidät oli tällä kertaa Maapähkinän kanssa majoitettu ihan omaan huoneeseen, jossa oli oikein luksusmeiningillä oma vessa ja suihkukin. 

Kaikille tämänkertaisille leiriläisille olivatkin Koivuniemen Tallin tilukset jo tutut, mutta näimme ainakin tutustumiskierroksella, keitä oli leiriseuranamme. Minun lisäkseni oli saapunut neljä aikuista ja Maapähkinän lisäksi viisi lasta. Iltapalalla päätimme ainakin aluksi jakaa ratsastusryhmät lasten ja aikuisten ryhmiin ja selvitimme päivän polttavan kysymyksen ainakin lasten mielissä (ja okei, vähän minunkin) eli huomisaamun ensimmäisten ratsastustuntien heppajaot. Maapähkinä yllätti minut ja varmaan itsensäkin toivomalla ratsukseen itselleen uutta Mango-ponia puhuttuaan koko automatkan siitä, kuinka halusi ratsastaa viime leirin rakkaalla suosikillaan Jappilla. Minä taas toivoin Zilva-tammaa, joka oli tuttu viime leirin mahtavana maastoilukaverina, mutta halusin päästä kokeilemaan, miten se toimisi tavallisella ratsastustunnilla. 

Siitä päästiin sitten nukkumaan ja odottelemaan, tulisivatko liian korkeat pakkaslukemat ratsastustuntien tielle. 

Lauantai

Viikonlopun kokonainen leiripäivä! Maapähkinä avasi aamun huoneessamme kajauttamalla, että kello oli "jo" yli puoli kahdeksan, aamupalan ollessa siitä vajaan tunnin päässä. Pakkanen teki temppuja heti päivän aluksi sammuttamalla hetkeksi sähköt ja näin ollen valot huoneestamme juuri, kun yritimme pukea. 

Aamupala meni strategiapohdintojen puolelle, kun katselimme yli kahdenkympin pakkasessa keikkuvaa lämpömittaria ja mietimme, miten saisimme ratsastettua aamupäivällä. Päädyimme siihen, että aikuiset kävisivät ensimmäisinä melko kirjaimellisesti kokeilemassa kepillä jäätä, ja ratsastaisimme vain puoli tuntia, kun ekstrakova pakkanen on sekä ratsastajille että hevosille aika raskasta. Lapset saisivat testata meidän jälkeemme, kuinka kauan kestäisivät. Päätimme myös suoriutua hevosten varustamisesta tavallista tehokkaammin, varaten puolen tunnin sijaan 20 minuuttia, jotta emme jäätyisi pystyyn ennen kuin pääsimme edes hevosen selkään. 

Zilvassa ja hänen kavereissaan ei ollutkaan paljoa putsaamista, kun maassa oli pelkkää lunta ja melkein koko laumalla mammuttimaisen paksut talviturkit. Koivuniemen Tallilla hevoset nautiskelevatkin ulkoilmasta melkein kellon ympäri, kun ne asuvat perinteisen tallirakennuksen sijaan pihatoissa. Tumma tamma Zilva seisoskeli somasti harjattavana silmäripset ja turpakarvat huurussa. Hyvin kerkesi ihminen jäätyä parinkymmenen minuutinkin harjaus- ja satulointitoimenpiteissä. Talvisaappaidenkin kyvyillä on ilmeisesti rajansa ja kolme sukkaa oli maksimi, mitä niihin pystyi tunkemaan sisälle. Oli erityisen "ihanaa", kun hevosvarusteisiin liittyy kaikenlaisia metalliosia, kuten kuolaimet, jalustimet, vastinhihnojen soljet sekä loimien kiinnitykset ja välillä paksut talvihanskat eivät kerta kaikkiaan ole tarpeeksi näppärät tällaisten asioiden käsittelyyn, eli paljain käsin joutui olemaan hetkittäin. Nahkakin muuten jäätyy mielenkiintoiseen olomuotoon superpakkasilla.

Lumihuurteinen Zilva

Meillä oli kuitenkin lopulta sen verran tehokas ratsastuspuolituntinen, että siinä tuli suorastaan kuuma, vaikka varpaat pysyivät jäässä koko ajan. Opettajan ohjeistuksella yritin löytää Zilvalta oikein tarmokasta, mutta koossa pysyvää ravia, ja huomasinkin kyllä eron, kun se lopulta löytyi. Ratsastuksenohjaaja kiinnitti erityistä huomiota käsieni asentoon ja viilasi sitä kanssani useaan otteeseen, kunnes sain kädet ja ohjastuntuman kannettua oikein. Yritin sitten fiilistellä sitä oikein lujaa, jotta muistaisin, miltä se oikea tapa tuntui. Minulla on ikuinen paha ratsastustapa pitää käsiä liian edessä, vaikka ohjastuntuma olisi paljon joustavampi, kun malttaisi pitää kyynärpäitä kylkien kohdalla. Nyt kun ohjaaja tarkkasilmäisenä huomasi sen oikein ratsastetun hetken, niin hahmotin todella hyvin, millaista ohjasotetta kannattaisi hakea. Ehdimme myös nostella vähän laukkoja ennen kuin oli lasten vuoro ratsastaa.

Ratsastuskuvat ovat enimmäkseen leirikaverini Johannan ottamia. Näytän ratsastavalta Michelin-ukolta, mutta tuo valtava takki ainakin piti lämpimänä.

Koivuniemen Tallin omistajalla Niinalla on tapana kysyä leiriläisiltä ruokatoivomuksia viikonlopuksi, ja leirin ensimmäinen lounaamme oli herkullista ja, näissä oloissa, ihanan lämmintä spagettikastiketta. Syväjäätyneet varpaani ehtivät Maapähkinän ja Mangon ratsastuksenjälkeisen auttamisen jälkeen juuri ja juuri sulaa (melko kivuliaasti) ennen lounasta. 

Olin toivonut saavani ratsastaa leirin aikana minkä tahansa ratsastustunnin viimekertaisella suosikillani Fridalla, ja sainkin sen nyt heti seuraavalle tunnille. Maapähkinä taas tutustui jälleen uuteen hevoseen, hänelle aika jännittävän isokokoiseen Konnaan. Tosin muistutin Maapähkinää, että hän ratsasti parisen senttiä korkeammalla Malajalla hyvin reippaasti kesäleirillä. 

Taisimme muistaakseni päästä ratsastamaan iltapäivällä kokonaisen tunnin, kun pakkanen päivän mittaan rauhoittui karvan verran, tällä kertaa varpaat jäätyivät vain hoitotoimenpiteissä mutta eivät ratsastaessa. Koivuniemen Tallilla on onneksi maneesi, niin talvisäät eivät vaikuttaneet siihen, millaisella pohjalla ratsastimme. Harjoittelimme erityisen tarkkoja ja lyhyitä siirtymisiä askellajista toiseen, käyttäen alkutunnista apuna ympyrälle asetettuja puomeja ja siirtyen tekemään lyhyitä laukannostoja lopuksi pääty-ympyröille. Saimme Fridan kanssa suorastaan vuolaita kehuja hyvin pienillä avuilla tehdyistä, tarkoista siirtymisistä. Siihen oli minun pakko todeta, että tätä ponia on vain niin helppo ratsastaa herkästi. Frida on niitä poneja, jotka suurimman osan ajasta tuntuvat toimivan ajatuksen voimalla; en ole koskaan esimerkiksi tarvinnut sen kanssa sen vahvempaa pidätettä kuin huokaisten uloshengitys. 

Jälleen kuvannut Johanna

Täytyy sanoa, että näinkin innokas heppailija oli toisen ratsastustunnin jälkeen jokseenkin helpottunut siitä, että päivän jäätävät ulkoilut oli ulkoiltu. Lapset tosin halusivat vielä mennä leiriavustajien kanssa ulos touhuamaan, vaikka sellainen ihan järkevä päätös tehtiinkin, että alun perin suunniteltua ponienhoitohetkeä ei sellaisenaan pidetty. Olosuhteet ulkona eivät kerta kaikkiaan olleet sellaiset, että ponien kanssa olisi ollut mielekästä puuhastella ihan puuhastelun vuoksi. Leiriavustajat keksivät kuitenkin hienosti ottaa lapset mukaan maneesiin, jonne he menivät irtojuoksuttamaan yhtä hevosta ja kolmea söpöä shetlanninponia. 

Me aikuiset ainakin omalta osaltani huomioimme, kuinka hiljaista talossa tuli, kun lapset katosivat reippaina pakkaseen. Meille oli ohjelmassa sauna, ja mikään ei olisi voinut siinä hetkessä tuntua taivaallisemmalta kuin paikallaan istuminen lämmössä! Ruokahuoltokin tuntui varsin runsaalta, kun kaikilla oli vielä vatsat täynnä ratsastustuntien jälkeen syötyjä pärämätsejä siinä kohtaa, kun meille ilmoitettiin iltapalan olevan valmista. 

Pärämätsit valmistuvat, Maapähkinäkin uskalsi maistaa.

Perjantai-iltana iltapala kello kahdeksalta oli tuntunut Maapähkinästä tosi myöhäiseltä ajalta ja hän olisi kaivannut aikaisemmin nukkumaan; tänä iltana hän vielä yhdeksältä hyppi ja pomppi ympäri huonettamme pulputtaen intoa piukeana siitä, kuinka ponit olivat juosseet ympäri maneesia ja hypänneet jopa esteitä. Ratsastusleireillä parasta ovat muun muassa tällaiset ei-ratsastukselliset heppakokemukset, joita harvoin tulee vastaan tavallisten ratsastustuntien puitteissa. Tällaisen puolestaan mahdollistavat upeat ja aktiiviset leiriavustajat, jotka jaksavat kaikkien tallitöiden lisäksi vielä järjestää ohjelmaakin. Kuulin leirin aikana juttuja toisista ratsastustalleista, joilla leiriavustajat lähinnä räpläävät kännykkää ja suhtautuvat hyvin tympeästi leiriläisten avunpyyntöihin, mutta sellaista ei ole vielä koskaan Koivuniemen Tallilla tullut vastaan. 

Sunnuntai

Muistaakseni myöhäistimme taas vähän aamun ratsastustunteja, kun aamupakkaset olivat kiperänpuoleiset. Lapsille luvattiin kauan odotettu leikkitunti ja vaikka aikuisilla oli ohjelmassa ihan tavallinen koulutunti, lisämaustoin sitä itselleni pyytämällä, että leiriapulaiset yllättäisivät minut heppajaossa jollain ihan itselleni uudella hevosella. Minun kohdalleni osui lopulta Maapähkinän eilinen ratsu Mango, josta olin innoissani ihan jo siksi, että se oli niin mahdottoman söpö. Maapähkinä sen sijaan sai ilokseen tutun kaverin aamutunnille, kun hän sai ratsastaa pikkuisella Bambilla, johon tutustui kesällä. 

Lasten ryhmä ratsasti tällä kertaa ensin ja jouduin lähtemään Mangoa valmistelemaan heidän tuntinsa loppupuolella, mutta näin myöhemmin videotodisteista, että tunnilla ainakin pelattiin peiliä ja "seuraa johtajaa" sekä päästiin kokeilemaan maailmanympärimatkaa (eli satulassa ympäri kääntymistä) sekä ilman käsiä ratsastamista. Minä otin inspiraatiota lasten meiningistä ja kysyin ratsastuksenopettajalta luvan ratsastaa ilman jalustimia, kun allani oli niin siro ja pieniliikkeinen poni kuin Mango. 

Tällainen söpöläinen on Mango.

Mango oli, sanotaanko ratsastettava poni alkuverryttelyjen aikana. Jumpatessamme sekä käyntiä että ravia hitaampiin ja nopeampiin suuntiin jouduimme keskustelemaan ponin kanssa muutamaan kertaan siitä, mikä oli riittävästi reippaampi vauhti. Kun sitten aloitimme laukkatehtävän ympyrällä ja nostelin jalustimet pois jaloista, sain kuitenkin yllättyä perinpohjaisesti siitä, kuinka säpäkkä laukka tästä hempeän oloisesta poniruunasta lähti. Muutama ensimmäinen laukkatehtävän suorituskerta meni siihen, että sain jalustimettoman tasapainoni pysymään mukana Mangon laukassa ja lisäksi ponin pysymään koko matkan ympyrällä, mutta sitten meillä alkoi mennä varsin mukavasti. Minulla oli ihan hirveän hauskaa Mangon kanssa, siltä se kaikessa yksinkertaisuudessaan tuntui! Tuntui hirveän palkitsevalta, kun aluksi vähän jähmeän oloinen poni liikkui lopulta niin herkillä avuilla.

Tämä ei ole ainoa kerta, kun hevosen kanssa kuvaa pyytäessäni tulee tällainen höpsö lepertelyilme kameralle.

Lounaalla oli taas tarpeellinen lämmittelyhetki kuumien keittokulhojen äärellä, ja sitten oli vuorossa kauan odotetun estetunnin hevostenjako. Maapähkinä oli todennut leirituntien huvetessa huolestuneena, että leiri ei tunnu leiriltä, ellei hän saa mennä jotakin tuntia Jappilla (viime leirin ehdottomasti parhaalla poniystävällään), joten oli suuri helpotus, että hän lopulta sen sai tälle viimeiselle tunnille. Vanha Japp-konkari on siinä määrin eläköitynyt, että sillä ei enää hypätä esteitä, mutta Maapähkinä puolestaan on niin ratsastusharrastuksensa alussa, ettei hänkään vielä hyppää. 

Minä puolestani olin kuullut hirveästi kaikkea tallin Demeter-nimisestä zemaitukas-rotuisesta tamma-asukista. Sitä suosittelivat niin viimekesäiset aikuisleirikaverit, tämänkertaiset aikuisleirikaverit, kuin jopa yksi kommentoija kesäleiriaiheisen blogitekstini alla. Sain Demeteriä ennestään tuntevilta leirikavereiltani vahvistuksen, että juuri estetunti olisi erinomainen väli kokeilla kyseistä tammaa, joten sitähän minä sitten päädyin kokeilemaan. 

Tukkajumala Demeter ja jälleen fiksu ilmeeni Johannan kuvaamana.

Päästyäni tammaa vähän lähemmäksi sain huomata, että sehän oli helkkarin paljon isompi kuin vaikkapa tallin muut zemaitukas-tyypit Aton, Zilva ja Dexter, joilla kaikilla ratsastin viime kesänä. Pitkään aikaan ei ole ollut niin vaivalloista nostaa satulaa selkään! En pelkää tai edes jännitä isoja hevosia, mutta jos heppa on vielä Demeteriä kovasti isompi, meikäläisen mittasuhteet eivät vain ihan tunnu oikeilta siellä selässä, vaikka hevonen olisi kuinka kiltti ja mukava ratsastaa. 

Demeterin kanssa en ollut kuitenkaan sekuntiakaan huolissani. Hän tutustui mutustellen oikein antaumuksella jo maasta käsin kuolaamalla ratsastustakkini hihat kyynärpäihin asti, ja kun minun ei enää tarvinnut miettiä vastausta kysymykseen pääsenköhän könyämään tuonne selkään niin tunnistin jo ensimmäisistä askelista, että Demeterillä ratsastamisesta kyllä nauttisin. Jotenkin sen askel ja asenne olivat niin oikeantuntuiset. 

Käsien asento ei valitettavasti säilynyt viimeiseen ratsastustuntiin asti, sen työstöä täytyy siis vielä jatkaa. Kuvannut Johanna.

Viime kesän leirillä Konnan selässä rikoin estehyppytaukoni, joka oli venähtänyt vielä pidemmäksi kuin yleinen ratsastustaukoni. En ollut taaskaan hyppinyt esteitä tässä kahden ratsastusleirin välissä, mutta ei se tuntunut hirveästi haittaavan menoa. Tuntui, että kontrollini kevyestä istunnastani oli ehkä aavistuksen parempi kuin viimeksi, vaikka vieläkin otti muutama esteelle lähestyminen mahanpohjasta, kun katsoin viime hetkellä että onpas isonnäköinen este. Oikeasti ratsastuksenopettaja osasi tietenkin hyppyyttää meillä kaikilla ihan sopivankokoisia esteitä, ja muutamien lämmittelyloikkien jälkeen hyppäsimme kaikki vuorollaan ihan oikeaa radantynkääkin. Piti oikein osata vaihtaa laukkaa ja kääntää esteiden välissä! Laukkojen vaihdot olisivat meikäläisen kohdalla voineet mennä siistimmin, mutta päällimmäisenä jäi mieleen se, kuinka yllättävän luontevalta ja ihan äärettömän hauskalta esteiden hyppääminen tuntui! Demeter meni nyt Mangon lisäksi listalle niistä tallin hevosista, joilla ratsastaisin mielelläni uudestaankin, vaikka tulee olemaan vaikea valinta tuttujen suosikkien ja uusien tuttavuuksien välillä seuraavilla leireillä. 

Seuraava leiri, tai ehkä jopa monikossa seuraavia leirejä, meillä tosiaan on Maapähkinän kanssa jo kalenterissa. Tämän kesän leiri varattiin hyvin pian viimekesäisen jälkeen, ja nyt tällä talvileirillä meillä oli niin poikkeuksellisen hieno porukka, että innostuimme kyhäämään uutta viikonloppua suurimmaksi osaksi samalla kokoonpanolla. Vielä pitää joitakin asioita varmistella, mutta jo sekin, että tällaiset suunnitelmat lähtevät lentoon, on hirveän riemastuttavaa. Heppatyttöfiilikseni leijailevat vieläkin Pegasoksina katossa, kun leiristä on kulunut melkein viikko, niin hauskaa meillä oli ja niin odotan innolla uudestaan heppakuplaan pääsyä. 

Jälleen yhden "Niinan erikoisen" eli BigMac-vuuan voimin lähdimme vähitellen kohti kotia, vaikka Maapähkinä ilmoitti, että olisi jaksanut leireillä vielä seuraavaan perjantaihin asti. Omasta leirikunnostani en suoraan sanottuna tiedä, olisiko niin pitkään jaksanut! Kysymys ei ollut niinkään lihaksien kestävyydestä, vaikka kyllä niissäkin tuntui (ja tuntui vielä enemmän pari päivää sen jälkeen, kun pääsin kotiin). Päivän ohjelma on vain väistämättä aika nopeatempoinen, kun päivään pitää saada mahtumaan kahden eri ryhmän kaksi ratsastustuntia ja jossain välissä täytyy syödäkin. Lisäksi melko nuoren lapsen omana aikuisena oleminen on omanlaisensa suoritus, varsinkin ehkä ihmiselle, joka ei ole elämänsä aikana kasvattanut yhtäkään omaa lasta. Maapähkinä on kuitenkin onneksi hirveän mukavaa ratsastusleiriseuraa ja vien häntä kyllä tällaisiin kokemuksiin niin kauan, kuin hänellä vain intoa riittää. 

Johanna kuvasi myös valloittavan tallivahti Lukan.

Ikioma haasteensa tällä leirillä oli myös hirmupakkasista selviytyminen. Uusi talviratsastustakkini osoittautui tämän viikonlopun sankariksi, mutta haaveilen vielä topparatsastushousuista ja varpaille täytyy vielä talvisaappaiden avuksi keksiä jokin ratkaisu, vaikkapa lämmittävät "sähkösukat", joista juuri kuulin.

Täytyy tähän väliin huvittuneena todeta, että silloin kun uudelleenaloitin tämän ratsastusharrastuksen kolme vuotta sitten, ihan oikeasti ajattelin, että "tämä riittää kevät- ja kesäharrastuksena, ei tarvitse hankkia erikseen mitään talvivarusteita". Ja tässä sitä nyt hankitaan pikkuhiljaa jokasään vermeitä. Ratsastus on niin mukavaa kaatosateella ja pakkasellakin. 

Vaikka lankoni autossa oli kotimatkalla oikein mainio penkinlämmitin, niin kotiovesta sisään päästyäni asialistalla olivat kuuma suihku, kuuma kaakao ja kuuma jalkakylpy, ennen mitään tavaroiden purkamista.