Niin, sitä piti olla Tampereen lomaviikon aikana kasoittain aikaa kaikkeen mukavaan, kuten bloggaamiseen. Joskus suunnitelmiin tulee muutoksia ja joskus ne tupsahtavat elämään niinkin kamalassa muodossa, kuin rakkaan ihanan Mimi-koiran tekeminä veriripulilammikoina, jotka löytää tiistaiaamuna parketilta. Verta oli niin monessa lätäkössä, että sen pari tuntia kun odottelin ensin eläinlääkäriaseman aukeamista ja sitten meille varattua aikaa, istuin melko tiiviisti Mimin vieressä katsomassa, että hengittihän se. Olo helpotti kuitenkin paljon, kun sain Mimin vietyä eläinlääkärille ammattilaisten hoitoon ja koska olin jo kerran aikaisemmin noin vuosi sitten jättänyt sen lääkäriin iltaan asti nesteytettäväksi ja verikokeisiin, ei yksin kotiin palaaminen tuntunut nyt ihan kauhean pahalta. Eipä siinä kuitenkaan lenkille voinut kuvitellakaan lähtevänsä, kun ei voinut tietää, milloin eläinlääkäristä soitettaisiin. Naisten Kympin Instagram-tilillä julkaistiin sattumoisin samana päivänä keskivartalon jumppaohjelma, joten huhkin sitten sen läpi, kun yritin saada ajatuksia toiseen suuntaan Mimin murehtimisesta. Onkohan nyt maailmankirjat sekaisin, kun meikäläinen on ryhtynyt kotijumppaamaan?
Keskiviikkona piti syöttää Mimille neljää eri lääkettä ja toivoa, että ne lähtisivät toimimaan, jotta otus saisi syötyä ja juotua. Mimi tietysti loukkaantui sydänjuuriaan myöten pillereiden pakkosyöttämisestä ja ruiskulla juottamisesta, ja stressi sairastuneen raukan puolesta kohosi sellaiseen piikkiin, että harminpurkulenkille lähteminen tuntui hyvältä idealta. Olisi ehkä vaan kannattanut ensin selvittää, millainen ilma ulkona oli. Sanotaanhan sitä, että ei ole huonoja ilmoja vaan riittämättömiä varusteita, mutta keskiviikon myräkkä pisti kyllä kyseenalaistamaan, oliko mokomaa vastaan edes mahdollista suojautua. Varsinkin järvenrantaa pitkin yrittäessä tuuli ujelsi aivan armottomasti Ratinan suvannolta päin, ja lähdin yrittämään reitin uudelleensuunnittelua lennosta, kunnes kyllästyin ilmeisesti tuulen ja sateen aiheuttaman kosketushäiriön vuoksi täysin seonneisiin kuulokkeisiini. Musiikki ei oikein piristä askelta silloin, kun se pysähtelee ja biisit vaihtuvat itsekseen, joten lopulta luovutin, käännyin kotiinpäin kun lenkkiä olisi ollut vielä puolet jäljellä, ja olin harmistuksenpuruksi aiotun kierroksen jälkeen entistäkin kiukkuisempi. Ilmeisesti näinkin voi joskus käydä.
Seuraava kirkas pikkupakkaspäivä osoitti kuitenkin sen, että yksi onnistunut lenkki eliminoi täydellisesti minkään edellisen suorituksen jättämän mielipahan. Alkoi olla uskoa siihen, että lenkkiohjelman toteuttaminen voi onnistua silloinkin, kun joutuu olemaan lemmikkinsä sairaanhoitajana. Jos vähän olikin epäilyttänyt lähteä lenkille kokeilemaan mäkivetoja edellispäivän masentavan lopputuloksen jälkeen koiraparan makoillessa flegmaattisesti matolla, niin juoksun jälkeen oli tuhannesti enemmän energiaa kohdata ripulilääke, joka piti syöttää ruiskulla koiralle, joka selvästi halusi ottaa yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen toimituksen jälkeen.
Viikon kolmannella ja viimeisellä lenkillä oli ohjelmassa 45 minuuttia kevyttä juoksua ja matkalla kolme 60 metrin reipasta, mutta rentoa vetoa. Vanhalle kotiseudulle juoksemaan palatessani tiesinkin jo hyväpohjaisen, oikeanmittaisen pätkän tietyltä roskikselta tietylle lyhtypylväälle. Hamilton-musikaalin albumin lisääminen lenkkimusiikkilistalle Garminin muistiin oli erittäin kannattavaa.
Tällä viikolla sen huomasi, kuinka rajallinen aika ei todellakaan ole ainoa hidaste säännölliselle treenaukselle. Tampere-lomalla minulla oli aikaa kyllä pilvin pimein, kun eläinlääkärireissun jälkeen Mimi toipui nopeasti sellaiseen kuntoon, että ei tarvinnut pelätä sen jättämistä yksin kotiin kohtuulliseksi ajaksi. Suurin jumi oli ihan oman pään sisällä ja sitä kannatti tälläkin kertaa lähteä haastamaan. Oma aika edes 40 minuutin ajan tekee verrattomasti hyvää.
Jos näitä viikkokoonteja nyt jatkan, niin ajattelin ryhtyä pitämään tänne kirjaa viikolla juostuista kilometrimääristä. Ei siksi, että tavoittelisin tiettyjä numeroita tai että enemmän olisi aina parempi – ihan vain siksi, että on kiinnostavaa nähdä, millaisella tahdilla numero lähtee kasvamaan Naisten Kymppiä ja HCR:ää kohti treenatessa. Juoksuohjelmani sisältää joka viikolle kolme lenkkiä ja se on erittäin riittävä määrä, sekä tässä vaiheessa että varmaankin myös joskus tulevaisuudessa, kun olen paremmassakin juoksukunnossa. Juoksussa tehty liike on keholle melko yksipuolinen ja täytyy olla aikaa tarjota sille muunkinlaisia ärsykkeitä, ja tietysti levätä. Vuoden ensimmäisen viikon kilometrimäärä, jota en laittanut vielä viime viikon postaukseen, oli 11,9. Seuraavalla viikolla juoksin 11,5 kilometriä.
Uskalsiko joku ulos viime keskiviikon myrskyssä? Miten lenkkinne ovat menneet tässä epätalvisessa tammikuun säässä? Entä kuka lähtee Naisten Kympille? Heippa taas, voikaa hyvin ja tulkaa toistekin!
 |
| Mimi matkalla lääkäristä kotiin. Pienen ei tarvitse itse kävellä. |
Keskiviikkona piti syöttää Mimille neljää eri lääkettä ja toivoa, että ne lähtisivät toimimaan, jotta otus saisi syötyä ja juotua. Mimi tietysti loukkaantui sydänjuuriaan myöten pillereiden pakkosyöttämisestä ja ruiskulla juottamisesta, ja stressi sairastuneen raukan puolesta kohosi sellaiseen piikkiin, että harminpurkulenkille lähteminen tuntui hyvältä idealta. Olisi ehkä vaan kannattanut ensin selvittää, millainen ilma ulkona oli. Sanotaanhan sitä, että ei ole huonoja ilmoja vaan riittämättömiä varusteita, mutta keskiviikon myräkkä pisti kyllä kyseenalaistamaan, oliko mokomaa vastaan edes mahdollista suojautua. Varsinkin järvenrantaa pitkin yrittäessä tuuli ujelsi aivan armottomasti Ratinan suvannolta päin, ja lähdin yrittämään reitin uudelleensuunnittelua lennosta, kunnes kyllästyin ilmeisesti tuulen ja sateen aiheuttaman kosketushäiriön vuoksi täysin seonneisiin kuulokkeisiini. Musiikki ei oikein piristä askelta silloin, kun se pysähtelee ja biisit vaihtuvat itsekseen, joten lopulta luovutin, käännyin kotiinpäin kun lenkkiä olisi ollut vielä puolet jäljellä, ja olin harmistuksenpuruksi aiotun kierroksen jälkeen entistäkin kiukkuisempi. Ilmeisesti näinkin voi joskus käydä.
Seuraava kirkas pikkupakkaspäivä osoitti kuitenkin sen, että yksi onnistunut lenkki eliminoi täydellisesti minkään edellisen suorituksen jättämän mielipahan. Alkoi olla uskoa siihen, että lenkkiohjelman toteuttaminen voi onnistua silloinkin, kun joutuu olemaan lemmikkinsä sairaanhoitajana. Jos vähän olikin epäilyttänyt lähteä lenkille kokeilemaan mäkivetoja edellispäivän masentavan lopputuloksen jälkeen koiraparan makoillessa flegmaattisesti matolla, niin juoksun jälkeen oli tuhannesti enemmän energiaa kohdata ripulilääke, joka piti syöttää ruiskulla koiralle, joka selvästi halusi ottaa yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen toimituksen jälkeen.
Viikon kolmannella ja viimeisellä lenkillä oli ohjelmassa 45 minuuttia kevyttä juoksua ja matkalla kolme 60 metrin reipasta, mutta rentoa vetoa. Vanhalle kotiseudulle juoksemaan palatessani tiesinkin jo hyväpohjaisen, oikeanmittaisen pätkän tietyltä roskikselta tietylle lyhtypylväälle. Hamilton-musikaalin albumin lisääminen lenkkimusiikkilistalle Garminin muistiin oli erittäin kannattavaa.
Tällä viikolla sen huomasi, kuinka rajallinen aika ei todellakaan ole ainoa hidaste säännölliselle treenaukselle. Tampere-lomalla minulla oli aikaa kyllä pilvin pimein, kun eläinlääkärireissun jälkeen Mimi toipui nopeasti sellaiseen kuntoon, että ei tarvinnut pelätä sen jättämistä yksin kotiin kohtuulliseksi ajaksi. Suurin jumi oli ihan oman pään sisällä ja sitä kannatti tälläkin kertaa lähteä haastamaan. Oma aika edes 40 minuutin ajan tekee verrattomasti hyvää.
 |
| En keskittynyt yhtään lenkkikuvien ottamiseen tässä postauksessa kuvatulla viikolla, joten tästä sisällön rikastamiseksi kuva tämän päivän ruokaostoksistani. Taustalla Disney Storen kassi, joka piristää kamalasti tämän aikuisen ihmisen kauppareissuja. |
Jos näitä viikkokoonteja nyt jatkan, niin ajattelin ryhtyä pitämään tänne kirjaa viikolla juostuista kilometrimääristä. Ei siksi, että tavoittelisin tiettyjä numeroita tai että enemmän olisi aina parempi – ihan vain siksi, että on kiinnostavaa nähdä, millaisella tahdilla numero lähtee kasvamaan Naisten Kymppiä ja HCR:ää kohti treenatessa. Juoksuohjelmani sisältää joka viikolle kolme lenkkiä ja se on erittäin riittävä määrä, sekä tässä vaiheessa että varmaankin myös joskus tulevaisuudessa, kun olen paremmassakin juoksukunnossa. Juoksussa tehty liike on keholle melko yksipuolinen ja täytyy olla aikaa tarjota sille muunkinlaisia ärsykkeitä, ja tietysti levätä. Vuoden ensimmäisen viikon kilometrimäärä, jota en laittanut vielä viime viikon postaukseen, oli 11,9. Seuraavalla viikolla juoksin 11,5 kilometriä.
Uskalsiko joku ulos viime keskiviikon myrskyssä? Miten lenkkinne ovat menneet tässä epätalvisessa tammikuun säässä? Entä kuka lähtee Naisten Kympille? Heippa taas, voikaa hyvin ja tulkaa toistekin!
Kommentit
Lähetä kommentti