Motivaatiokuopan suuri mysteeri

Nyt voi vihdoin kirjoitella taas menneen viikon koontia, kun on jotain tehtykin! Viime viikkoina on vaivannut ankara motivaationpuute, mikä on näkynyt vähänä juoksemisena, turhana herkutteluna ja parina lisäkilona. Oikeastaan prosessi meni juurikin niin, että ensimmäinen aiheutti toisen ja toinen kolmannen. Näin se vain on nykyään, että juokseminen pitää minulla muitakin terveellisiä tapoja yllä. Ai niin, ja juoksutauon aiheutti flunssa – en tiedä onko tämä oikeasti joku ihmistyyppikysymys, mutta ainakin itsestäni tuntuu, että mikä tahansa tauti iskee aina lievänä, mutta nälkävuosien mittaisina. Minulla on ollut kuumetta vain kahdesti elämässäni, mutta tällainen pikkutauti voi kyllä koetella kärsivällisyyttä, kun ihan oikeasti sairastuin tammikuun 23. päivä ja vaikka olo on ollut ihan pirteä ja muuten normaali jo monta viikkoa, niin niistelen vähän vieläkin.

Vakioruokani niille päiville, kun en jaksa panostaa yhtään: härkispaketillisen sekaan tomaattikastiketta ja papuja, linssejä tai kikherneitä. Sitten ei tarvitse miettiä ruokaa moneen päivään, kun melko pieni sinkku syö tästä monta päivää.

Tästä juoksutauosta aiheutunut motivaatiokuoppaan luiskahtaminen olikin kummallinen mielenliike, jota yritän tähän kirjoittaa auki, jotta saisin siitä jotain selvää. Kuten aina aiemminkin, ollessani kipeänä odotin malttamattomana tervehtymistä ja lenkkipoluille pääsyä. Ne päivät ovat raastavimpia, kun jaksaa muuten tehdä jo kaikenlaista, mutta järki sanoo, ettei yskän kanssa lähdetä vielä juoksemaan. No, sitten odottelin yskänrippeet vielä pois, mutta lenkkitauko vain venyi ja venyi. Vaikka olin ennen taukoa saanut usean lenkin jälkeen todeta, ettei kovalla tuulella tai sateella ulos lähteminen ollut loppujen lopuksi niin kamalaa, niin jostain syystä ovesta uloslähteminen ja ajan raivaaminen lenkeille oli yhtäkkiä tosi hankalaa. Ajasta ei ollut oikeasti edes puutetta, koska meneillään ei ole ollut samanlaista kaaoksen reunalla keikkumista kuin joulukuussa, kun piti sovittaa yhteen työvuorot, lenkkeily ja yliopistolukukauden viimeiset viikot. Lyhyesti sanottuna täytyy siis todeta, että päässäni tapahtui jotain ihan typerää, mikä laiskisti minut.

Viime viikko oli ensimmäinen kunnollinen viikko taas pitkästä aikaa. Halusin potkia itseni ylös hunningolta jo maanantaina, joten pakkasin heti Oscar-gaalavalvomisen jälkeen sängystä ryömittyäni kuntosalikamat mukaan ja päätin, että lähdetään liikkeelle juoksumatolla, jotta ei tule peruttua suunnitelmia surkean ilman takia. Oli sinänsä typerää lähteä kuntosalille kiireisimpään iltapäiväaikaan, nytkin joutui jonottamaan jonkin aikaa matolle, mutta muuten liikkeellelähdöstä jäi oikein hyvät tunnelmat.

Huilunsoiton satunnaisharrastajana tämä Aristoteleen ajatus huvitti. 

Keskiviikon lenkistä ei yllättävien aikatauluttamisvaikeuksien vuoksi tullut mitään (toisin sanoen: luulin, että kämpässäni oli sähkökatko enkä voisi käydä suihkussa pilkkopimeässä, mutta oikeasti huoltomies olikin vain painanut kotona/poissa -kytkimen poissa-asentoon ja tajusin tämän vasta myöhään illalla...) mutta olin niin mahdottoman joustava, että könysin lenkille torstai-iltana kaikista pisimmän luentopäiväni päätteeksi, jolloin en yleensä jaksa kotiin päästyä tehdä muuta kuin laittaa ruokaa ja laittaa jonkun telkkariohjelman päälle. Sunnuntaina kävin vielä elämäni ensimmäisellä kahvakuulatunnilla, joten tuli harjoitettua ennakkoluulottomuutta viikon aikana oikein urakalla. Kaikki treenaus tapahtui myös ilman Garminia, koska näppärästi unohdin sen Tampereelle toissa viikonloppuna.

Olo oli kaikessa tekemisessä hiukan hapuileva, ei niinkään sykeseurannan puutteen vuoksi vaan siksi, ettei flunssatauon jälkeen osaa olla ihan varma, millaisilla tehoilla uskaltaa lähteä liikkeelle – kuinka paljon kannattaa lyhentää juoksuohjelmassa määriteltyjä matkoja, pitäisikö mennä vaikka pari viikkoa ohjelmassa taaksepäin? Millaisella tahdilla siirtymävaiheen normaalia kohti voi tehdä? Ja kyse on tosiaankin parin viikon pikkuflunssasta eikä jostain kuukausien mittaisesta toipilasjaksosta, jolloin kunto ehtii laskea paljon enemmän. Mutta pikkuflunssatkin mietityttävät, kun ei ole ehtinyt harrastaa juoksua vielä kovin pitkään, tai jos sattuu olemaan vähän tällainen pikkutarkka.

Paras tapa huolehtia rutiinien säilyttämisestä on mielestäni ehdottomasti etukäteen suunnittelu, joten saadakseni jatkoa tälle hyvälle alulle suunnittelin kaikki ensi viikon liikkumiset treenivihkooni. Viime viikolle tuli siis kaksi lenkkiä ja kahvakuulatunti, eli yksi lenkki vähemmän kuin mikä olisi tavoitteeni, mutta tässä kohtaa tyydyn olemaan iloinen siitä, että olin paljon aktiivisempi kuin sitä edellisellä viikolla, jolloin kunto olisi kyllä sallinut jo liikkumisen.

Kuva on Helsinki City Running Day:n Facebook-sivulta.

Viime viikolla ei oikein tullut otettua kameraa eli kännykkää mukaan mihinkään liikkumisiin (mitä tuolla ulkona edes kuvaa pilkkopimeällä?) joten tämänkertaisen kuvituksen aiheena olkoon opiskelijaelämä, johon kuitenkin juoksuaiheisena lisänä Helsinki City Running Dayn Facebook-sivulla julkaistu kuva tämänvuotisesta HCR-puolimaratonin tapahtumapaidasta! Nyt osuu lempiväriä toisen perään, ainakin kuvassa tuo punaisen sävy näyttää aivan ihanalta ja varmasti juoksen taas tapahtumapaidassa oikein mielelläni.

Miten teillä on sujunut aktiivisena pysyminen tautiviidakossa? Kuka laskee viikkoja Naisten Kymppiin? (Niitä on kaksitoista jäljellä!)