Kympin Naisista eloa flunssalepoon

Viime viikolta ei muuten olisi juuri mitään kerrottavaa juoksuharrastuksen osalta, koska oltuani kokonaisen viikon terveenä nappasin uuden flunssan GoExpo-messupäivänä ja on ollut pakko odotella, että räkä keuhkoistani lähtisi lätkimään. Lauantaina olin kuitenkin ehtinyt olla toipilaana jo sen verran monta päivää ja tauti oli satunnaista yskimistä lukuunottamatta niin kevyt, että uskalsin lähteä Kympin Naisten toisiin yhteistreeneihin. Olisikin ollut kurjaa joutua olemaan taas poissa, kun olin viime kerralla poissa vielä pahemman flunssan takia.

Kahdeksan kymmenestä Kympin Naisesta kokoontui siis Sporttitalolle valmentajamme Kirsi Valastin kanssa, ja oli kyllä mukavaa nähdä ihmisiä – varsinkin oltuani koko siihenastisen viikon flunssaerakkona! Lähdimme siitä saman tien Kirsin johdolla treenaamaan ja ehkä en ollut ainoa, jota hiukan hirvitti päivän teema, mäkiharjoitukset. Löysimmekin lähistöltä kaikenlaisia mäkiä: pitkää ja loivaa, lyhyttä ja terävää, ja alamäkeäkin. Kaikilla näistä oli tarkoituksensa, kuten saimme kuulla ja myös tuntea nahoissamme. Omasta mielestäni raskain osuus oli alun pitkä ylämäki, se ei tuntunut loppuvan ikinä ja jalkojeni lisäksi sykemittarikin näytti hyytyvän, koska mokoma kehtasi näyttää kevyehköä aerobista sykettä siinä kohtaa, kun puuskutin mäen päällä. Ehdin jo miettiä, että mitäköhän ihmettä tästä tulee, kun sääriä ja pohkeita vaivasi kummallinen puutumuksen tunne treenin alkupäässä. Tuntui, että lihakset polvien alapuolella eivät lähteneet yhtään tekemään hommiaan, sen paremmin en osaa tuota tuntemusta selittää.

Siellä se eukko pinkoo!

Seuraava rastimme, lyhyt ja terävä mäki, kuitenkin herätti laiskat sääret. Kirsin ohjeistuksella pingoimme nätisti kymmenen eukkoa jonossa päkiöillämme, jalkoja nostellen. Painon siirtäminen päkiöille tuntui omituiselta, mutta oli selvästi kyllä tarpeen mäen selättämisessä. Vielä viimeiseksi kävimme alamäessä, koska saimme kuulla ainakin itselleni uutta tietoa siitä, että alamäkijuoksu on omalla tavallaan hyvinkin rasittavaa ja auttaa kehittämään askeltiheyttä. Muistan kyllä kuulleeni juttuja maratoonareista, joiden pahin painajainen on ollut loppumatkasta eteen tullut alamäki.

Yritin parhaani mukaan ottaa yskää huomioon treenauksen tehossa, vaikka porukan imussa tuleekin kyllä mentyä helposti kovempaa kuin mitä yksin vetelisi. Kello ei kuitenkaan sentään näyttänyt missään kohtaa ihan maksimitason sykkeitä, vaikka en nyt kyllä tiedä, kuinka realistisesti se antaa lukuja tuollaisessa harjoituksessa, jossa rasitustaso vaihtelee paljon – sykeluku 165 ylämäen päällä ei todellakaan kuulosta realistiselta minun tapauksessani.

Palattuamme Sporttitalolle treeneistämme kellon kilometrilukema näytti melkein viittä ja puolta, mutta päivä ei loppunut vielä siihen. Istuimme alas jutustelemaan omista harjoitusfiiliksistämme ja kuulemaan Kirsin luentoa ennen kaikkea treenaamisen henkisestä puolesta. Pohdimme muun muassa sitä, kuinka joku fyysinen jumituksen tunne lenkillä voi aiheuttaa varsinaisen negatiivisten ajatusten kierteen, jos keskittymisen antaa kiinnittyä jumitukseen. Kireästä reisilihaksesta voi helposti päästä lopputulokseen "en jaksa tätä lenkkiä loppuun ja oon ihan huono". Mietimme näin ollen sitä, miten omiin ajatuksiin voi vaikuttaa ja milloin on oikea paikka yrittää muuttaa tunnetta.

Joku etualalla on vähän väsyneen näköinen...

Itse tukeudun hankalan lenkkiolon tullessa vastaan siihen ajatukseen, että se menee kohta ohi. Kun ei ole lähtökohtaisesti syytä pelätä, että keho jotenkin kärsii juoksemisesta, voi ihan kirjaimellisesti keep calm and carry on. Ihan lukemattomia kertoja on käynyt niin, että joku ensimmäisten kilsojen todella häiritsevä tunne säärissä on yhtäkkiä sulanut itsekseen pois kilometrien karttuessa rauhallisella menolla. Toinen jaksamisen keino minulle on se, että kiinnitän huomioni johonkin eri ruumiinosaan kuin siihen, mikä sillä hetkellä häiritsee. Hartiat ovat hyvä paikka, koska ne eivät ota juoksussa iskuja vastaan, mutta ovat kuitenkin liikkeessä ja niitä olisi hyvä muistaa olla jännittämättä. Lisäksi Kirsi huomioi juoksustani sellaisen asian, että askel kyllä rullaa hyvin, mutta käteni heiluvat ihan turhaan ympäriinsä. Onpas hyvä kun edes joskus tulee tilaisuus nähdä oma juoksutyylinsä jonkun toisen silmin, koska en olisi itse tullut koskaan kiinnittäneeksi moiseen asiaan huomiota! Lähdetään siis seuraavilla lenkeillä rauhoittamaan käsivarsia.

Toinen mielenkiintoinen kysymys henkiseen hyvinvointiin liittyen oli tavoitteen ja haaveen välinen ero. Omasta mielestäni haave voi olla kaukainen, vähemmän selkeästi määritelty ja tuottaa hyvää oloa vaikka se olisi hiukan epärealistinenkin, mutta tavoite on lähellä, realistinen ja tavoitettavissa selkeillä keinoilla. Tähän voi tietysti olla monenlaisia näkemyksiä, joita saatte jakaa mieluusti kommentteinakin.

Kaiken kaikkiaan Kympin Naisten tapaaminen antoi paljon ajattelemisen aihetta sekä itse juoksuun että siihen liittyviin suhtautumistapoihin, ja kuten olen hiukan maininnut jossakin aiemmassa postauksessani, huomaan jopa tällaisena yksinäisenä sutena nauttivani Kympin Naisten projektin sosiaalisesta aspektista. Lupasimme olla armollisia itsellemme ja jakaa some-tileillemme oikeaa arkista elämää ja treeniä, koska täydelliset, lavastetut ja photoshopatut Insta-mallit ovat meidän mielestämme so last season.