Ratsastusseikkailulla Skotlannissa

Tänä syksynä toteutin yhden elämäni pitkäaikaisimmista haaveista: ratsastusvaelluksen Skotlannissa. Tarkemmin sanottuna olin löytänyt erään tietyn ratsastusjärjestäjän, Highlands Unbridledin, verkkosivut jo ties kuinka kauan aikaa sitten ennen noin kymmenvuotista ratsastustaukoani, ja aloitettuani harrastuksen uudelleen nopea haku internetistä osoitti, että kyseinen järjestäjä oli edelleen toiminnassa. Viime joulun jälkeen päätin lopulta repäistä ja kysyä, oliko jo hyvin täyteen varatun vuoden 2024 ratsastusretkikalenterin yhdessä kohteessa vielä minulle tilaa. Sain myöntävän vastauksen. 

Highlands Unbridled on tosiaankin jo hyvän aikaa järjestänyt vaellusratsastustoimintaa Skotlannin Ylämailla. Ratsastamaan pääsee myös heidän kotitallillaan lähellä jotakin paikkakuntaa nimeltä Ballogie, mutta itselleni kiehtovin puoli heidän toiminnastaan ovat lukuisat erilaiset, monen päivän ajalle sijoittuvat reitit aivan ympäri Ylämaita. Retki, jolle itse päädyin, oli näiden elämyksien maltillisemmasta päästä: Awesome Assynt, kolmen päivän kierros pohjoisen Skotlannin länsirannikon tuntumassa. 1680 punnan eli melkein 2000 euron hintaan sisältyi ratsastusohjelma, kahden yön yöpymiset sekä aamiaiset, retkilounaat ja päivälliset. 

Lounastauko kuin keskellä maisemamaalausta.

Olin menossa ottamaan selvää ensimmäistä kertaa elämässäni, miltä tällainen todellinen vaellusratsastus, paikasta toiseen siirtyminen useamman päivän ajan, oikein tuntuisi. Olin kyllä ennenkin ratsastanut viikonloppuja putkeen, mutta palaten aina samaan asemapaikkaan vankasti sivistyksen pariin. Nyt oli luvassa haaste niin seikkailumielelle kuin kunnollekin, enkä voinut olla varma, kuinka lähellä rajaa kävisin tällä matkalla. 

Matka alkoi Invernessin kaupungista, joka sijaitsee yllättävän pohjoisessa Skotlannin kartalla ja toimii eräänlaisena pääkaupunkina Ylämaan harvaan asutulle alueelle. Sinne oli helppoa päästä bussilla Edinburghista, jonne lentoni Helsinki-Vantaalta laskeutui, sieltä löytyi kätevä yöpymispaikka, ja siellä olisi riittänyt tekemistä pidemmänkin vierailun ajaksi. 

Kaunis ja valtavan sitkeä ratsuni May.

Valitsin maanantain ja tiistain välisen yön majapaikkani, Black Isle Hostelin, kohtuullisen hinnan lisäksi yksinomaan sillä perusteella, että se oli naurettavan lyhyen matkan päässä Invernessin kirjastolta, jonka edestä ratsastajat ohjeistuksen mukaan noudettaisiin. Lähtö oli jo kello 7:30 tiistaiaamuna, joten lyhyt matka oli hyödyllinen asia. 

Hain pikaisen aamiaisen saman aukion reunalta, jolla kirjastokin sijaitsi. Kahvilassa kaikki selvästi tunsivat toisensa, sitä myöten että kahvilan pitäjä tiesi joidenkin miekkosten työvuorojen pituudet; minä en tuntenut etukäteen yhtäkään mukaani lähtevistä ratsastajista, mutta ratsastajaporukan onneksi tunnistaa helposti vieraassakin ympäristössä. Löysin hyvin nopeasti kirjaston edestä joukon, jolla oli ratsastuskenkiä ja -housuja jaloissaan ja kypäriä käsissään. Kahdeksanhenkinen joukkomme osoittautui yllättävän kansainväliseksi: yhden skotin ja kahden englantilaisen lisäksi ryhmässä oli italialainen, kanadalainen, saksalainen ja minun lisäkseni jopa yksi suomalainenkin. Yhtään miestä ei porukassamme ollut.

Musta osa Mayn suitsista toimii myös riimuna ja kun siihen kiinnitetään mukaan keltainan osa, syntyy kokonaiset suitset. Ohjakset ovat riimunnarun tyyppistä materiaalia, ja kun meidän piti pidellä hevosia lounastauoilla tai taluttaa niitä, ohjaksista sai kätevästi talutusnarun siirtämällä yhden pään kuolaimista riimuun kiinni ja ottamalla toisen pään käteensä.

Kirjaston eteen kurvanneen Jan O'Neillin, Highlands Unbridledin omistajan, valtavasta autosta löytyi paikat meille kaikille. Ratsumme eivät suinkaan odottaneet meitä Invernessissä, vaan ajelimme muutaman tunnin pohjoiselle länsirannikolle päin niiden luokse. Ihan kuten toisilleen tuntemattomat juoksijat pystyvät juttelemaan keskenään varsin luontevasti yhteisen harrastuksen kautta, saavat eri puolilta maailmaa kokoontuneet ratsastajatkin tuossa tuokiossa keskustelun aikaiseksi. Juttelimme kunkin aikaisemmasta ratsastustaustasta, erilaisista keinoista seurata tulevien päivien reittejä kellolla tai kännykkäsovelluksella, ja eri hevosrotujen erikoisaskellajeista. Auton ikkunoihin pisaroiva sade ei jaksanut latistaa tunnelmaa; en ollut missään tapauksessa odottanut selviäväni kolmesta päivästä Skotlannissa syyskuussa ilman sadetta, joten olin pakannut kaiken mahdollisen sateenpitävän. Vaellusratsastukseen pitää ilman muuta suhtautua kaikkien kelien ulkoilmaharrastuksena. 

Tämä vaellussatula oli varmaankin paras, missä olen koskaan viettänyt pitkiä ratsastuksia. Erityisesti leveät jalustimet olivat mukavat, kun niissä täytyi pitää jalkojaan tuntikaupalla.

Suurin osa päivän sateesta satelikin jo siinä kohtaa, kun tutustuimme hevosiimme ja varustimme niitä vaellukselle. Jos kerron, että lähtöpaikkamme oli kutakuinkin paikkakunnalla nimeltä Lochinver, se ei varmaankaan sano kenellekään hirveästi mitään. Jossakin sielläpäin, lähellä länsirannikkoa tienposkessa, kuitenkin odottelivat hevosemme ja ratsastuksen ohjaajana toimiva Dominique, korostustaan myöten Skotlantiin läpikotaisin kotiutunut aussi. Häneltä saimme ohjeistuksen hevosten hoitamiseen ennen ja jälkeen ratsastuksien (tällä reissulla emme tulisi saamaan valmiiksi satuloitua hevosta käsiimme, mistä olin pelkästään tyytyväinen – ratsastajan pitää mielestäni aina hoitaa oma ratsunsa), joidenkin erikoisempien varusteiden laittamiseen sekä ratsastusten aikana toimimiseen. 

Satulalaukut olivat tärkeä osa varustusta. Kannoin niissä eväiden ja vesipullon lisäksi vaihtosukkia ja ensimmäisten päivien ajan myös kännykän ja kellon latausjohtoja sekä varavirtalähteitä, mutta viimeiseksi päiväksi jätin ne pois, koska elektroniikkani akunkesto oli luultua parempi.

Ratsastusreissun jännittävin paikka on aina hevosten jako – kun saa tietää, kenet saa hevoskaverikseen, tässäkin tapauksessa useamman päivän ajaksi. Ratsastuslomalle ilmoittautuessa oli pitänyt kertoa muun muassa, pituus, paino ja ratsastuskokemuksen taso juurikin, jotta meidät osattaisiin laittaa mahdollisimman sopivan hevosen selkään. Highlands Unbridledin useimmat nelijalkaiset ovat kokonsa puolesta oikeastaan isoja poneja; vankat ja sitkeät alkuperäisrodut liikkuvat parhaiten näissä hankalissa maastoissa. Monet kaverit ovat aidon skotlantilaisia ylämaanponeja. Omaksi ratsukseni oli kuitenkin valittu pieni tamma nimeltä May, joka edusti itävaltalais-italialaista, myös vuoristo-oloihin jalostettua haflinginhevosten rotua, ja rodulleen ominaisesti tammalla oli ehdottomasti lauman hienoin harja: uskomattoman pitkä, paksu ja vaalea. Dominique luonnehti Maytä sanoilla "lots of good looks, but not a lot of brains". Lähdin innolla tutustumaan tähän vaaleaan katseenvangitsijaan, joka oli selvästi pienimmästä päästä laumaa ja näin ollen vastasi täydellisesti ainakin siihen esittämääni toiveeseen, etten joutuisi lyhyine jalkoineni kauhean ison hevosen selkään. 

Awesome Assyntin M&M -tiimi!

Tällaisella reissulla hevoset saivat niskaansa muutakin kuin erityisesti vaellustarkoitukseen suunnitellut satulat ja suitset; saimme kantaa myös omat juomapullomme, retkilounaamme ja muut tarpeelliset asiat omissa satulalaukuissa. Näillä hevosilla ei myöskään pidetä perinteisiä nauloilla kiinnitettäviä kenkiä, vaan hevosten kavioille tarkoitettuja "saappaita" (ne eivät missään tapauksessa ulotu hevosia polviin asti, mutta täytyy nyt käyttää käännöstä englannin boot-sanasta, vaikka se tuntuukin omituiselta), jotka pitää erikseen pukea päälle ja riisua pois ratsastuksen jälkeen. Tulimme pian huomaamaan saappaiden hyödyt, kun ratsastimme äärimmäisen kivikkoisilla poluilla, joissa perinteinen kenkä ei olisi suojannut hevosten kavioiden pohjia; saappaan tippuminen kesken ratsastuksen on myös helpommin korjattavissa kuin se, jos hevonen hukkaa naulatun kengän. 

Meille tarjottiin sekä uskomattomimmat maisemat että vaikeakulkuisimmat maastot heti ensimmäisenä päivänä, jolloin suuntasimme melkein suoraan Ylämaiden sydämeen, ainakin visuaalisessa mielessä. Yhtäkkiä joka puolella kohosi korkeita rinteitä tai vastaavasti putosi valtava kuilu syvyyksiin. Pienet vuoripurot, lammikot ja lochit olivat myös aivan järjettömän kauniita. Yksi vaikuttavin kohta reitistä oli sellainen, jota en uskaltanut edes kunnolla katsoa; ratsastimme jyrkänteen reunaa, ja oikealla puolellamme hyvin kaukana alhaalla kuohui koski. Keskityin tuijottamaan Mayn loisteliasta harjaa enkä voinut ajatellakaan kameran esiin ottamista. Monet muutkin maisemat jäivät ikuistamatta sen takia, että prioriteettina täytyi pitää tasapainon säilyttäminen, jotta hevosen homma helpottuisi. 

Silloin kun polkua löytyi, se oli kapeaa, kiemurtelevaa ja kivikkoista. Tällaiselle suomalaiselle, joka ei ole kunnolla nähnyt koskaan edes kotimaan tuntureita, ihmeellisintä olivat korkeuserot; kiipesimme ja laskeuduimme välillä sellaisia mäkiä, että piti kyllä antaa ylimääräiset kiitokset hevoselle, joka jaksoi sellaisessa paikassa kantaa. Muutenkin tajusin hyvin nopeasti, miksi Dominique oli ohjeistuspuheenvuoronsa lomassa korostanut sitä, että meidän tuli kunnioittaa ratsujamme, jotka kantoivat läpi tämän vaikean maaston; jos joku kohtelisi hevostaan huonosti, joutuisi kävelemään. Näin ei olla kuulemma koskaan kenenkään ratsastajan kohdalla jouduttu käskemään, mutta oli mielestäni aivan oikein, että ratsuille varmistettiin näin kovissa olosuhteissa asiallinen kohtelu ratsastajiltaan. 

Tärkeä aamutoimi.

Ratsastustaitoni ja -kuntoni joutuivat kyllä elämäni kovimpaan kokeeseen tässä villissä maastossa. Viime päivien sateet olivat tehneet pohjasta monin paikoin mutaista, aika dramaattisissakin määrin välillä. Meidän piti katsoa todella tarkkaan, mistä ohjaajamme ratsasti, ja seurata miltei hänen hevosensa kavionjälkiä. Tästäkin huolimatta muta imaisi sisuksiinsa ties kuinka monta hevosen saapasta, joita Dominique joutui kalastelemaan ja pukemaan hevosille uudestaan päälle. Tämä hidasti entisestään etenemisvauhtia, joka oli muutenkin hankalien olosuhteiden vuoksi lähes yksinomaan käyntiä. Retkilounaamme oli tästä syystä pikainen ja hoitui niin, että pitelimme kukin omia hevosiamme samalla kolmioleipää mussuttaen. Lounastelumaisema oli kyllä varsin ainutlaatuinen. Hevosetkin tankkasivat rouskuttamalla ruohoa. 

Tyypillinen lounastauko: kolmioleipä yhdessä ja heppa toisessa kädessä.

Pääsimme juuri ja juuri päivänvalon rajoissa päättämään päivän ratsastuksemme, ohitettuamme vielä muutaman henkeäsalpaavan kirkkaan lochin ja jouduttuamme taluttamaan hevosiamme pitkän pätkän alamäkivoittoista ja kuoppaista kivikkoa, jossa hevosten hommaa oli pakko hieman helpottaa. Sivistys tuli yhtäkkiä uudelleen vastaan autotien muodossa, mikä tuntui hyvin kummalliselta vaelleltuamme tuntikausia lähes koskemattoman oloisilla kukkuloilla. Lyhyehkön autotiepätkän päässä odotti hevostemme seuraavan yön laidun, jonka ne jakoivat yhdessä lehmien kanssa. Kyselimme illalla, miten ratsastusjärjestäjiltä luonnistuu yhteistyön tekeminen kaikkien niiden maanomistajien kanssa, joiden lupia tarvitaan reittien käyttöön ja hevosten laiduntamiseen, vaikka jokaisenoikeudet ovat suurelta osin olemassa myös Skotlannissa. Kuulemma ainakin yhden maanomistajan mailla hevosten laiduntaminen onnistuu viskipulloa vastaan. 

Ruokasali on erityisen miellyttävä näky pitkän ratsastuspäivän jälkeen.

Jätimme hevoset laiduntamaan ja niiden varusteet Janin ajamaan traileriin talteen yöksi ja sitten saimme nähdä, missä viettäisimme itse yön. Jan ajoi meidät Inchnadamph Hoteliin, joka oli mitä sympaattisin ja tervetullein majapaikka äärimmäisen harvaanasutulla alueella Assynt-järven ympäristössä. Paikan omistaja oli hyvin leppoisa mies, joka vaikutti hämmentävän iloiselta ottaessaan vastaan lauman likaisia ja väsyneitä ratsastajia; hänellä oli selvästi pitkäaikainen kokemus tällaisesta yhteistyöstä, koska hän tarjosi meille sulavasti muiden mukavuuksien ohessa kuivaushuonetta märkiä sukkia ja kenkiämme varten. 

Hotellihuoneeni ja kuvaa rumentamaan jäänyt vesipullo, jonka ympäri kiedotun narunpätkän tehtävänä on estää korkkia tipahtamasta, kun ottaa huikan satulassa.

Yleensä Highlands Unbridledin ratsastuslomilla joutuu maksamaan ylimääräistä, mikäli haluaa oman huoneen, eikä sellaista ole välttämättä pienimmissä hotelleissa edes tarjolla; lomien normaali hinnoittelu perustuu ajatukseen, että soolomatkustajatkin voivat jakaa huoneen jonkun toisen yksin matkustavan kanssa. Inchnadamph Hotelissa saimme kuitenkin jokainen oman huoneen. En tiedä, mikä oli kaikkein paras tunne pitkän, mutaisen ja haasteiden täyteisen ratsastuspäivän iltana: oven avaaminen ikiomaan, kotoisaan huoneeseen; suihkuun pääseminen (kun lopulta ymmärsin, mitä kaikkia nappuloita piti painaa); kolmen ruokalajin illallisen syöminen; vai kuitenkin se, kun sain kiskoa märät sukat jaloistani ja vaihtaa ne kuiviin. Kelloni mukaan olin ratsastanut päivän aikana vajaat 23 kilometriä ja tähän oli ruokataukoineen kulunut melkein seitsemän tuntia. 

En ollut osannut yhtään arvata, millaiseksi ruokapuoli muotoutuisi tällaisella ratsastuslomalla, jossa vaellettaisiin pitkiä matkoja ja yövyttäisiin nettisivujen kuvausten perusteella mitä persoonallisimmissa ja sivistyksestä kaukaisimmissa majapaikoissa. Tällä reissulla kuitenkin Inchnadamph Hotel, jossa yövyimmekin molemmat yöt, piti erinomaisen hyvää huolta ravinnostamme. Toisen ratsastuspäivän aamuna meitä odotti monipuolinen aamiainen viihtyisässä ruokasalissa – en tosin uskaltanut kokeilla mitään peribrittiläistä paistettua aamiaista, koska en voinut olla varma, miten vatsani reagoisi siihen joutuessaan vielä hölskymään satulassa. Meitä odottivat myös valmiiksi pakatut retkilounaat, jotka olimme saaneet tilata hotellilta edellisenä iltana (listasta sai valita itselleen mieluisen voileivän, pienen sipsipussin, juoman, hedelmän ja välipalapatukan) ja jotka pakkaisimme sitten satulalaukkuihimme. Molempina iltoina saimme valita alku-, pää- ja jälkiruuat muutaman vaihtoehdon kattavasta menusta. Ei siis tarvinnut olla haggiksen tai pelkkien friteerattujen asioiden armoilla. 

Hevosten aamuhoito hoitui ulkoilmaolosuhteissa jälleen jollakin pellolla tienposkessa. Hevosia ei aamulla ihan heti näkynyt, koska ne olivat päässeet yöksi valtavalle laitumelle eikä niiden kämppiksinä ollutta lehmälaumaa kannattanut ihan noin vain lähestyä. Ohjaajamme Dominique kävi kuitenkin Bella-ratsunsa kanssa etsimässä ja cowboy-tyyliin ajamassa ratsumme sellaiselle etäisyydelle, että saimme ne helposti kiinni. Kaikki hevoset antoivat oikein nätisti ottaa itsensä kiinni, enkä ylipäätään nähnyt joukossa yhtäkään huonotuulista hevosta; Highlands Unbridledin panostus hevosten hyvinvointiin peilautuu suoraan siihen, että hevoset selvästi tekevät työtään mielellään. Kyllä voisinkin keksiä harrastehevoselle ikävämpiäkin paikkoja työntekoon kuin tämä lähes luonnonmukainen ympäristö kaukaisimmassa osassa Skotlantia. 

Aamurutiineihin kuului hevostemme ruokkiminen, minkä jälkeen varustimme ne taas ratsastukselle. Onneksi May ei ollut yhtään korkeampi, koska vaikka olen aika tottunut heilauttamaan satulan hevosen selkään, niin siinä roikkuvat satulalaukut olivat tällä kertaa uusi haaste. Jan ja Dominique huolehtivat vielä saappaat kaikille hevosille, ja sitten olimme valmiita toiseen ratsastuspäivään; luvassa oli kilometreiltään pidempi, mutta maastoltaan helpompi ja näin ollen vauhdikkaampi osuus. 

Ratsastimme ensin pitkähkön pätkän yksikaistaista autotietä joutuen antamaan useaan otteeseen tietä ajoneuvoille. Lopulta kuitenkin pääsimme liikenteestä eroon ja edessämme aukenivat varsin kutsuvat metsätiet, joilla pääsimme vihdoin ravaamaan ja laukkaamaankin kunnolla. Verrattuna eilisiin jännitysmomentteihin mudassa ja hetteiköillä oli tämänpäiväinen ratsastus oikein rennon tuntuista, vaikka vauhtia olikin enemmän. Pidimme myös hyvin rauhallisen lounastauon auringonpaisteessa. Vessana toimi pitkä heinikko ja selkäännousujakkarana harvinaisen kätevä puupino; Highlands Unbridledin ratsastusreitit kiertelevät Skotlannin Ylämaiden syrjäisimpiä kolkkia, joten retkeily tapahtuu todella on-the-road -otteella ja luonnon ehdoilla toimien. Dominique oli varsinainen mestari löytämään käteviä satulaannousukorokkeita kätevien puupinojen puuttuessa: penkereitä, isoja kiviä tai vaikka vain vähän korkeampia mättäitä ruohikossa. 

Seurasimme päivän mittaan suurelta osin Oykel-nimistä jokea, joka kaarteli vuoroin tyynenä auringon peilinä, vuoroin kohisevana koskena. Yhdessä kohtaa tiirailimme kuohuista loikkivia lohia, koska nyt oli kuulemma otollinen vuodenaika niiden näkemiselle. Muutaman kerran tuli vastaan oja tai puro, josta hevostemme piti syvennyksen koosta riippuen kiivetä tai jopa loikata yli. Sen jälkeen kun uudelleenaloitin ratsastuksen puolisentoista vuotta sitten, en ole vielä kertaakaan etsiytynyt hyppäämään esteitä, mutta joitain vanhoja oppeja oli onneksi edelleen tallessa, että nämä ylitykset onnistuivat osaltani siististi. Yhdestä kohtaa pääsimme myös ihan kunnolla kahlaamaan joen yli, minkä lisäksi ylitimme kuvassa näkyvän sillan. Hevoset eivät olleet tällaisista pienistä esteistä moksiskaan, vaan osoittivat olevansa rautaisen ammattimaisia vaellusratsuja, kuten kaikkien muidenkin haasteiden edessä tällä retkellä. 

Toisen päivän lukemaksi kerääntyi 27 kilometriä, joista selvisimme tällä kertaa vähän yli viidessä tunnissa; tähän tosin sisältyi taas ruokatauko, jonka ajaksi en painanut kelloa pauselle. Hevosemme jäivät uudelle laitumelle huolellisen hoidon ja varusteiden riisumisen jälkeen, kun taas me ratsastajat ajelimme Janin kyydillä takaisin Inchnadamph Hotelille. 

Viihtyisä ja siisti pikkuhotelli oli kyllä aivan mainio vastapaino pitkille ratsastusretkille! Pääsimme myös keskustelemaan mukavasti illallispöydän ääressä: kuulimme Janilta ja Dominiquelta juttuja ratsastajista, jotka eivät suostuneet ratsastamaan mäkiä tai joutuivat jättämään koko ratsastuksen kesken, koska heidän ratsastuksensa oli liian pelottavaa katseltavaa; amerikkalaisista western-ratsastajista, jotka halusivat kuulemma melkein aina tuoda omat western-satulansa mukanaan; jostakin biljonääristä, joka oli halunnut varata itselleen yksityisvaelluksen; sekä kiihkeistä Outlander-faneista, jotka osallistuivat kyseisen kirja- ja tv-sarjan mukaan teemoitetuille ratsastuslomille.

Kun kiipesin hotellin portaita ylös omaan huoneeseeni toisen päivän iltana, tunsin aika mojovasti kehossani kaikki siihen mennessä ratsastetut kilometrit. Särkylääkkeet ja Voltaren-geeli, kuten myös ehkä puolimaraton-treenin aikana noussut lihaskuntoni, tekivät kuitenkin onneksi tehtävänsä ja pääsin lähtemään kolmannen eli viimeisen päivän taipaleelle kutakuinkin samantuntuisella keholla kuin edellisenä aamuna. Toisin sanoen tunsin kyllä nahoissani, ettei kehoni päässyt ihan täysin tottumaan pitkiin ratsastuksiin näillä määrillä mitä nyt ratsastan, mutta en ollut mitenkään tuskainen. Yllättävän hyvään jaksamiseen saattoivat vaikuttaa myös Mayn mukavantuntuinen satula ja kapeahko selän malli. 

Viimeisen päivän osuus oli kaikkein pisin: Oykel Bridgeltä Ullapoolin kalastajakylään aivan rannikon tuntumaan. Pääsimme alkumatkasta vetelemään oikein pitkät laukat ihanan tasaisella ja nurmikkoisella tiellä, kunnes reittimme kiipesi ylängöille seuraamaan vanhaa ja kivikkoista vuorireittiä Ullapooliin. Säätila oli ollut meille verrattain ystävällinen koko retken ajan, ja viimeisen päivän kunniaksi saimme kokea kelejä ihan laidasta laitaan. Lähtiessämme matkaan aamukymmeneltä oli niin lämmin, että sain käyttää hyväkseni Mayn satulan etuosassa olevaa kätevää kiinnityssysteemiä, johon sidoin takkini. Lounastaukomme lochin rannalla päättyi kuitenkin siihen, että saimme niskaamme rankkasateen ja puin takin pikaisesti uudestaan päälleni. Vuoristotien mutkia seuratessamme tuuli kävi paikoitellen hyvinkin kovana, mutta kun laskeuduimme taas alemmas ja maasto sen salli, niin laukkapätkä lämmitti taas oikein tehokkaasti. 

Skotlannin-reissulla piti tietenkin kokeilla paikallista limpparia, Irn Bruta – varsinkin, kun skottinäyttelijä Billy Boyd kerran tarinoi siitä podcastissaan. Oli virkistävän makuista ja kuulemma rautapitoista.

Kohtasimme viimeisen päivän loppumatkasta oikein vilinällä elämää taivallettuamme siihen asti melkein autioissa maisemissa. Ohitimme parikin maatilaa, joiden asukkaat aiheuttivat hieman kinkkisiä tilanteita. Kohtasimme kaksi lehmälaumaa, joista ensimmäisen Dominique ja Bella kävivät ajamassa sivuun ja toisen perässä taas tulivat omien ylämaanponiensa selässä työskentelevät karjanajajat. Dominique joutui myös hoitamaan säilöön irrallaan oleilleen ponin. Myös valtava määrä lampaita laidunsi jyrkällä rinteellä, jonka läpi ratsastimme, mutta kiltisti paikoillaan määkivät otukset eivät aiheuttaneet toimenpiteitä. 

Monituisten laukkojen ja lochien jälkeen lähestyimme lopulta Ullapoolia, ratsastimme vielä pätkän asfalttitietä ja tulimme jälleen kerran jollekin niitynpläntille, joka oli varattu hevosillemme. Oli aika vielä viimeisen kerran kiskoa saappaat hevosten kavioista, antaa hienoille ratsuille kunnon harjaukset ja taputukset sekä päästää ne vapaaksi laitumelle. Vajaassa seitsemässä tunnissa oli tämän uskomattoman ratsastusseikkailun viimeisenä päivänä taittunut 36 kilometriä, mikä rikkoi oman ennätykseni pisimmästä matkasta, mitä olen ratsastanut yhden päivän aikana; pisin ratsastukseni tähän asti oli ollut Luomajärven Hevoskievarin Hämeenkankaiden vaelluksella, jolla olin ratsastanut kolmisenkymmentä kilometriä. Sain olla positiivisesti erittäin yllättynyt siitä, että oma kuntoni kesti näin hyvin, kun kohtasin ihan uusia haasteita. 

Aloitettuani ratsastusharrastuksen uudelleen olen ratsastanut pelkästään maastossa; kaksituntiset issikkatallin maastot ovat muodostuneet lähes rutiiniksi, ja sitten on ollut pidempiä irtiottoja Luomajärven Hevoskievarilla. Viimeisin ratsastuselämykseni Skotlannissa osoitti, että pitkien matkojen taittaminen on kyllä ehdottomasti hienointa, mitä hevosen selässä voi tehdä – siis omasta mielestäni. Olen kyllä kiitollinen myös kaikista niistä tunneista kiertäen kenttää ratsastuskoulujen tunneilla nuorempana; koska pääsin silloin ratsastamaan niin paljon, monipuolisesti ja erilaisilla hevosilla, kovin moni asia ei hirvitä minua, kun ratsastan vaelluksilla. Oli kuitenkin todella virkistävää kokea, että näinkin vankalla ratsastuskokemuspohjalla voi vielä kokea jotakin ihan uutta, joka haastaa lähes äärirajoille. Tuntui siltä, että sain Skotlannin kivikoissa ja rinteissä käyttää ihan joka murusen ratsastustaitoani, mutta selvisin siitä, missä tietysti auttoivat oleellisesti myös ohjaajamme vahva ammattitaito sekä taitavien vaellushevosten järkkymättömyys. 

Saattaa käydä niin, että ensimmäinen ratsastusvaellukseni Highlands Unbridledin matkassa ei jää ainoaksi. Kotiin päästyäni podin aivan valtavaa ikävää Skotlannin maisemia kohtaan, ja tarjolla olisi vielä niin monta upean kuuloista reittiä Ylämaiden halki. Erityisesti minua kutkuttaisi kierros Loch Nessin ympäri, lähes viikon kestävä vaellus itärannikolta länsirannikolle, tai se Outlander-faneille suunnattu retki, jolla käydään niin kirjasarjalle kuin Skotlannin historiallekin merkittävillä paikoilla... Luen muuten Outlander-sarjaa tällä hetkellä itsekin Skotlanti-kaihoa laastaroidakseni. 

Kaikkien kolmen päivän ratsastusreitit Garmin-sovellukseni kartalla; viimeisestä kartasta näkee, missäpäin viimeisen päivän vaelluksemme sijaitsi koko Skotlantiin nähden.

Ratsastusvaelluksia Highlands Unbridledin matkassa voin todella mieluusti suositella kaikille, joilla ratsastustaito, kunto ja ymmärrys luonnon tarjoamia olosuhteita kohtaan riittävät. Retkiä löytyy jonkin verran eri vaativuustasoille, mutta "helpoiksikin" merkityt reitit vaativat kaikkien kolmen askellajin osaamista maastossa sekä useamman peräkkäisen ratsastuspäivän jaksamista. Päivät satulassa venyvät välillä pitkiksi ja reitin varrella ei tosiaankaan pääse minkäänasteiseen vessaan, mutta järjestäjät panostavat todella huolellisesti myös yöpymispaikkojen mukavuuteen ja ruokahuoltoon, ja saa ratsastaa hyvällä omallatunnolla, kun hevosten hyvinvointi on näillä ratsastusjärjestäjillä todella näkyvästi esillä. Tarjolla on aivan varmasti täysin ainutlaatuinen kokemus vaikka kuinka kokeneelle vaellusratsastajalle. Pakkausvinkeiksi voin antaa ainakin reilusti ylimääräisiä sukkia, lihassärkyvoidetta ja vesipullon, jonka korkki ei pääse vahingossa tippumaan kanervikkoon. Pehmustettuja pyöräilyhousuja en ole vielä koskaan kokeillut, mutta kanssaratsastajilta saadut vinkit sekä ahterini omakohtaiset kokemukset rohkaisevat kyllä kokeilemaan, kun lähden seuraavalle pidemmälle ratsastusvaellukselleni, milloin se sitten koittaakaan.