Mitä testipuolimaraton kertoo?

Puolitoista viikkoa sitten lenkkeilin Garmin-treeniohjelman mukaisesti puolimaratonin mittaisen matkan, mutta tällä kertaa juoksutapahtuman sijaan ihan itsekseni omilla lenkkireiteilläni. Oletettavasti tämän suorituksen oli tarkoitus antaa jotakin osviittaa siitä, minkälaiseen maraton-kuntoon olin ehtinyt tässä kohtaa treenikautta. 

Osasin odottaa, että noin pitkälle juoksulle lähteminen olisi ollut helpompaa juoksutapahtumassa, ja olin oikeassa. Tapahtumissa reitti on valmiiksi suunniteltu ja mitattu, kaikissa risteyksissä on ohjeistus niin että juoksijan ei tarvitse miettiä mihin kääntyä, ja reitillä on yleensä juottopisteet, joten ei tarvitse säännöstellä kovin tarkasti omia juomiaan tai välttämättä ottaa niitä mukaan ollenkaan. Puolimaratonille lähtiessäni olin asunut uudessa kodissani tasan viikon ja vaikka katselinkin karttaa mahdollisimman tarkkaan reittiä mietiskellessäni, en voinut lopulta tarkkaan tietää, mitä tulisi vastaan suunnittelemallani kierroksella Pirkkolan ja Keskuspuiston metsissä. Pohjan saattoi olettaa hyväksi ja puut antaisivat vähän suojaa tuolloin vielä hyvin lämpimästi paistaneelta auringolta, mutta reitin mäkisyydestä ei ollut mitään tietoa sen kummemmin kuin siitäkään, miten se 21,097 kilometriä käytännössä muodostuisi. Tämän harrastuksen kanssa on kuitenkin oppinut heittäytymään, joten pakkasin mukaan juoksuystävällistä evästä, niin paljon vettä ja urheilujuomaa kuin pullovyöni veti sekä kännykän vara-akun, lähdin ulos ovesta ja arvelin selviäväni tästä jotenkin. 

Naisten Kympillä oli (ja on edelleen 15.9. asti) käynnissä virtuaalinen tapahtuma, jossa sai ladata Peps! -sovelluksen vauhdittamaan matkaa joko oikealla Naisten Kympin reitillä tai omilla poluilla. Sovellus näyttää karttaa, mittaa juostua aikaa ja kilometrejä sekä sisältää Radio Novan juontajien Akin ja Minnan kommentointia pitkin matkaa. Selostuksessa on omat versiot viralliselle Naisten Kympin reitille ja omalle lenkille. Kun nyt kerran on tämä edustustehtävä Kympin Naisten valmennusryhmässä ja mielelläni kokeilen kaikkea uutta juoksuun, päätin lenkkeillä ensimmäiset 10 kilometriä tästä puolimaratonistani virtuaalisena Naisten Kymppinä Peps! -sovelluksen kanssa. 

Mielipiteeni tästä sovelluksesta oli lopulta se, että siinä olisi paljon potentiaalia tuoda uutta ja viihdyttävää ulottuvuutta virtuaalisiin juoksutapahtumiin, mutta tällä nimenomaisella lenkillä se ei tsempannut minua paljoakaan. Ainakin tässä oman reittivalinnan versiossa juontajien kommentointi rajoittui "tässä kohtaa on juostu x kilometriä ja nyt tulisi virallisella reitillä vastaan Finlandia-talo" -tyyppisiin huomioihin ja todella hämmentävän laimeisiin vitsinyrityksiin. En tiedä olenko sitten huumorintajultani hirveän rajoittunut, kun en tajunnut ollenkaan huvittua kohdassa, jossa yksi juontaja kertoi jättävänsä suunnittelemansa vitsin kertomisen pois, koska se olikin niin huono. Olisin rehellisesti sanottuna odottanut viihdyttävämpää ja monipuolisempaa settiä ihmisiltä, jotka tekevät radiojuontoa työkseen. Olin ihan tyytyväinen, kun kymmenen kilometriä oli juostu ja sain laittaa podcastin soimaan. 

Reitti oli hyvin selvä sinne kymmeneen kilometriin asti: Pirkkolasta etelään päin Keskuspuistoon, suurimmaksi osaksi hyvin mukavaa metsäistä alamäkeä, ja sitten oltiinkin jossakin Ruskeasuolla tai siinä lähettyvillä. Ja siinä kohtaa rupesin sitten eksyilemään ja piti juosta kännykkä kiinni kädessä ja nenä kiinni kännykässä. Muutaman kerran pysäytin Garminin kartan lukemisen ajaksi (koska eihän minulla "oikeallakaan" puolimaratonilla olisi kulunut aikaa reitin etsimiseen) ja unohdin sitten laittaa päälle, kun lähdin taas juoksemaan. Pääsin lopulta harhailemasta asuinalueelta ja jatkoin matkaa takaisin pohjoiseen päin oikein ihanaa metsäreittiä pitkin. Reitin kohokohta oli ehdottomasti se, kun putkahdin yhtäkkiä hevosaitausten viereen. Ajatuksenani oli ollut juosta mahdollisimman paljon metsässä, kun sitä kerran oli tarjolla, mutta päästyäni taas Pirkkolan suunnille olin taas jossakin lähiössä tajuamatta ollenkaan, miten sinne päädyin ja miksi se ei näyttänyt loppuvan ikinä. 

Jossakin kahden ja puolen tunnin kohdalla pääsin taas Pirkkolaan niille kohdin, missä olin ehtinyt jo kertaalleen juosta aiemmin sillä viikolla, ja aloin tajuta, etten tulisi pääsemään tavoiteaikaani, kolmen tunnin alitukseen. Ensimmäinen puolimaratonini viime kevään Helsinki City Runilla taittui aikaan 3:02:02 ja ajattelin, että pakkohan tässä nyt on päästä edes jonkun verran tuosta ajasta ali, jotta voi lähteä rauhallisin mielin maratonille, jossa on kuuden tunnin maksimisuoritusaika. Eipä näin sitten käynytkään, aika venyi lopulta kolmeen tuntiin ja varttiin enkä osaa oikein tarkkaan sanoa, mistä tämä oli kiinni. Jalkani olivat oikein hyvän tuntuiset, juokseminen ei tuntunut kohtuuttoman raskaalta missään kohtaa enkä ainakaan huomioinut, että olisin kävellyt paljon enempää kuin Helsinki City Runilla. Ehkä kartan lukeminen hidasti sitten enemmän, kuin osasin siinä hetkessä arvioida. Olisi varmaankin vain pitänyt katsoa kellosta vauhtilukemaa vähän tarkemmin jo alusta asti ja katsoa, että pysyin suunnittelemassani tavoitevauhdissa. 

Saatan olla sitten vaarallisen optimistinen, mutta en vajonnut epätoivoon tästä puolimaratontuloksesta varmana siitä, etten tule selviämään kokonaisesta maratonista vaaditussa ajassa. Oli ollut niin hirveän mukavaa juosta kunnon pitkää matkaa, ettei se euforia ihan vähällä lähtenyt. Jos ja kun ihmisen on pakko sietää kipua välillä elämässään, niin paras kipu on ehdottomasti se, joka tärähtää jalkoihin oikein pitkän ja melko reipasvauhtisen lenkin jälkeen. Se tunne ei tule rauhallisen vauhtisilla pitkillä harjoituslenkeillä, mutta nyt loppuverrytellessäni puolimaratonin jäljiltä näytin varmasti aivan sarjakuvahahmolta, kun yritin köpöttää nopeasti suojatien yli ehtiäkseni vihreisiin valoihin. Ja portaat ylös toiseen kerrokseen, kuinka haastavat ne osasivatkaan olla. 

Epäonnistumisen tunnetta on pitänyt loitolla myös se, että heti seuraavalla harjoitteluviikolla juoksuni tuntui loikkaavan ihan uudelle tasolle. Olin huomaavinani selkeän edistyksen siinä, millaisella juoksuvauhdilla aloin hengästyä. Viikon päästä puolimaratonista juoksin kolmetuntisen rauhallisen lenkin Paloheinässä ja tuntui, että olisin voinut jatkaa sitä vaikka kuinka pitkään. 

Ylipäätään voin olla aivan hirveän monesta asiasta tyytyväinen tämän nyt 12 viikkoa kestäneen maraton-harjoittelun aikana. Olen saanut pidettyä harjoittelurutiinin päällä melkein pilkulleen läpi huolimatta monen viikon yksitoikkoisesta lenkkeilystä mäkisellä mökkitiellä, muutosta ja uuden työpaikan saamisesta, ja kehoni on osoittanut aivan selkeitä sopeutumisen merkkejä tähän harjoittelumäärään. Lihasta alkaa muodostua, sääret eivät ole enää yhtä jumia ja vyötärö on hoikistunut. Olen varmaankin huomioinut täällä blogissa jo aikaisemmin, että vaikka Helsinki City Running Dayn toteutumisesta ei ole tässä korona-aikana voinut olla sataprosenttisen varma, on tehnyt henkisesti aivan mittaamattoman hyvää pitää katse jotakin konkreettista tavoitetta kohti, josta selviytyminen vaatii työtä ja sitoutumista. 

Tänään on tasan kuukausi Helsinki City Marathoniin. Tämän viikon koontipostauksessa taputtelen kasaan vielä yhden kunnon rutistusviikon ennen kuin treeni kevenee loppua kohti. Arkielämää alkavat rytmittää opiskelu ja osa-aikatyöt, ja niiden mukaan joutuu vähän suunnittelemaan treenaamistakin. Ensi viikolla juoksen viiden kilometrin matkan Kaisaniemen Juoksussa ja pähkäilen, minne kohtaan viikkoa saan sopimaan kaksi- ja puolituntisen lenkin. En osaa vastata otsikossa esittämääni kysymykseen, koska tuloksestani huolimatta minulla on niin hyvä olo tähän mennessä tekemästäni harjoittelusta ja kuukauden päässä odottavasta maratonista. Saan varmaan jossakin kohtaa tietää, oliko optimismini hulluutta.