Ajaton eka maraton

Eräässä Facebookin juoksuryhmässä joku sanoi tästä viimeisimmästä kokemuksestani kuultuaan, että nyt pystyn kyllä lyömään laudalta melkein kenen tahansa muun tarinat ensimmäisestä maratonista. Yritänkin katsoa asiaa tältä kannalta, koska vaikka HCM-pandemiamaratonilta 2020 – heille 40. ja minulle ensimmäinen – jäi käteen onnistumisia, niin kyllä hämmennyskin painaa tässä vaakakupissa nyt aika paljon. Aletaan siis tarinoida. 

Maraton-päivän aamuna sain ihmetellä sitä, kuinka rentoa on lähteä Helsinki City Running Daylle, kun asuu samassa kaupungissa. Kaverin kämpällä punkkaamisen sijaan sain nukkua suhteellisen hyvät yöunet ikiomassa sängyssäni ja ehdin ennen Olympiastadionille lähtöä paitsi syödä ihan rauhassa kahdesti, myös tarkistaa uudelleen pakkaukseni ja juoksuvaatetuksen sopivuuden lämpötilaan, tiskata ja pestä vessan. Jännittää en ehtinyt, ehkä se ei ole tapanakaan. Vessan pesemisellä saattoi olla jotain tekemistä sen asian kanssa, että vanhempani olivat tulossa Tampereelta asti kannustamaan minua reitillä ja tulivat käymään kotonani hakeakseen minut kyytiin. Varsinaista luksusta tämäkin, että puolet lenkkieväistä saattoi antaa vanhemmille eikä tarvinnut hankkiutua julkisilla stadionille! Iskä myös ystävällisesti stressasi puolestani kaikesta sellaisesta, mistä en itse viitsinyt ottaa pultteja: tuleeko minulle kylmä kun on niin kova tuuli, kyllä kännykkä varmasti hiertää jos laitan sen trikoiden taskuun, ja onko numerolapun kiinnittämiseen tarkoitetut hakaneulat mukana?! 

Olin tapahtumapaikalla tuntia ennen lähtöä kuten viime vuonna HCR:lläkin, mutta aika kului tällä kertaa kummallisen nopeasti. Vessareissu, numerolapun räpeltäminen paitaan kiinni, vähän live-videointia Facebookiin, ja sitten pitikin jo hölkätä lähtöalueelle. Kaksi lähtöryhmää oli jaettu kolmelle lähtöalueelle, todella moni piti lähdössä maskia suositusten mukaisesti ja mikä upeinta, kenellekään ei tullut lähdössä hirveä kiire rynnistää matkaan! Tapahtumanjärjestäjät olivat siis suoriutuneet erinomaisesti juoksutapahtuman ruuhkaisimman vaiheen toteuttamisessa ilman koronapaniikkia. Tapasin pari tuttua Kympin Naisista juuri ennen lähtöä ja se piristi. Muutenkin huomasin lähteväni matkaan ihan sellaisella positiivisella ajatuksella, että katsotaan mitä tästä tulee. 

HCM:n reittiä ei kyllä paljoa paremmaksi voisi toivoa. Itse ainakin pidän siitä, että pääsee juoksemaan sekä kaduilla että merimaisemissa. Juomapisteitä oli järjestetty niin runsaasti, ettei tarvinnut hetkeäkään katua päätöstäni lähteä matkaan ilman omaa juomavyötä. Eikä lokakuussa tule kovin kuumakaan. Suunnittelemani vauhti pysyi ensimmäisellä kierroksella helposti yllä juomapisteillä hidastamisesta huolimatta. 

Minulla ei tullut vastaan sitä paljon puhuttua (ehkä liioiteltua?) 30 kilometrin seinää, mutta vaikea paikka tuli kyllä siinä joitakin kilometrejä ennen puoltaväliä. Tässä kohtaa maratonin kärkijoukko sai meidät hitaammat juoksijat kiinni, ja näitä hardcore-kisailijoita suhahteli ohitse oikealta ja vasemmalta. En ole sillä tavalla oikeastaan kilpailuhenkinen, että minua haittaisi tulla ohitetuksi, mutta kun nuo nopeat tyypit olivat nyt matkalla maaliin, kun itselläni oli vielä edessä melkein koko reitti uusiksi. Vähän siinä mietin leipääntyneenä, että jos olisin mennyt alkuperäisen suunnitelmani mukaan puolimaratonille, olisin pian jo maalissa. Puolimaratonin matka tuli sitten lopulta vastaan ja se kyllä piristi vähän mieltä, kun tuli juostua ennätykseni kyseisellä matkalla. Ei siis tosiaankaan kannattanut silloin muutama viikko sitten masentua harjoituspuolimaratonini tuloksesta. 

Kolmenkymmenen kilsan seinän sijaan koin sellaista tasaisempaa epämukavuutta enemmän tai vähemmän koko toisen puoliskon ajan. Alkoi olla raskasta, mutta ihanat cheerleaderit Finlandia-talon edustalla pistivät ihan kaikkensa peliin juoksijoiden kannustamiseksi, Kaivopuiston kierroksen poisjääminen reitin toiselta kierrokselta tuntui lyhentävän matkaa todella paljon, ja pian olinkin toista kertaa Ruoholahdessa, jonne vanhempani olivat jo edellisellä kierroksella asemoituneet tsemppien ja eväiden kanssa. Sain ihan mahtavan iloisen yllätyksen, kun sisko, lanko ja 4-vuotias siskontytär olivat myöskin ehtineet paikalle! Tähän blogiin sainkin kuvitukseksi lankomiehen otoksia. 

Meriosuus oli oikeasti todella hienoa juosta uudestaankin ympäri, vaikka useat lihakset alkoivat tuntua todella kireiltä – mukaan lukien leuka! Onko kenellekään muulle käynyt näin jollain tosi pitkällä juoksulla? Entä tunteeko kukaan muu saavansa meren katselusta jotain salaperäistä voimaa silloinkin, kun on oikeasti uupunut? Ihan todella tunsin jonkinlaista kirkastumista mielessäni aina, kun vilkaisin sivulle ja näin meren. Ehkä tekee hyvää tuntea itsensä pieneksi jonkin niin suuren ja ajattoman vierellä, tiedä häntä. 

Häntäpään juoksijoille pimeys alkoi laskeutua merikierroksen loppupuolella. Olin päässyt yhden raivostuttavan ylämäen ylös reitinohjaajan "mäen jälkeen on juomapiste!" -lupauksen voimalla, ehtinyt muistaakseni Munkkiniemeen asti ja tunnelmoinut pimeässä juoksemista hetken, kun vierelläni vähän aikaa juossut nainen totesi helpottuneesti, että onneksi tuossa tuli tuo kilometrikyltti, kun hän luuli jo eksyneensä. Reitillä oli siinä kohtaa tosiaan ollut pitkä pätkä ilman, että olimme nähneet ihmisiä huomioliiveissä tai muitakaan merkkejä reitistä. 

Vähän yli 36 kilometrin kohdalla juoksin yksikseni maratonin häntäpään käydessä hyvin vähäväkiseksi ja jostain syystä kun Garminista loppui virta, pimeys alkoi huolestuttaa vähän enemmän. Jossakin tässä kohtaa sitten käännyin liian aikaisin Munkkiniemestä Meilahden puolelle – tämän huomasin siis jälkeenpäin Garminin karttaa katsellessani, tapahtumahetkellä minulla ei ollut mitään aavistusta missä minun olisi pitänyt olla. Sillä hetkellä mielessä oli vain, että on pimeää, tuossa kohtaa on tuollainen kartio mutten ymmärrä mitä sen on tarkoitus ohjata, en tainnutkaan ohittaa tällaista pätkää viime kierroksella, eikö nyt pitäisi olla Keskuspuistossa, ja kohta kännykästäkin loppuu akku. Eksyminen on aina ahdistavaa, mutta yhdistäpä siihen vielä pimeys ja viiden tunnin juoksusta syntynyt uupumus, niin kyllä menee ihon alle. Lenkillä eksymisestä oli onneksi kokemusta mökkitieltä, joten osasin soittaa vanhemmat poimimaan minut talteen autoonsa ennen kuin kännykkäni simahti kokonaan. 

On ollut jonkin verran vaikeaa koota ajatuksiaan ensimmäisestä maratonista, jolla en päässyt ylittämään maaliviivaa. Tulin takaisin stadionille hakemaan tavaroitani vanhempien auton kyydissä ja ehkä eksymisjännitys oli aiheuttanut adrenaliinisykäyksen, kun kaikki joukolla ihmettelimme, kuinka "ei-kuollut" olin juostuani ainakin nelisenkymmentä kilometriä. En tosiaankaan tiedä tarkkaan, kuinka pitkän matkan lopulta juoksin, tai mikä maratonaikani nyt sitten on. Hyvin ristiriitaista. En voi väittää, ettenkö tuntisi jääneeni jostain aika oleellisesta osasta tätä kokemusta paitsi, vaikka maalialueen henkilökunta oli ihanaa ja antoi minulle ylimääräisiä maalieväitä sekä mitalinkin mukaan kuultuaan, miten olin harhaillut. Tottakai olin visioinut sitä, kun pääsisi maaliin ensimmäisen maraton-urakkansa jälkeen. Se ajatus piti askelta rullaamassa raskaimpien kilometrien kohdalla. Mitä siis oikein pitäisi ajatella, kun kaiken jälkeen ajeleekin takaisin Olympiastadionille vanhempien autossa? 

Olen pyrkinyt pitämään mielessä, että kokonaisen maratonin saavuttaminen jäi kiinni korkeintaan hyvin pienestä, jos siitäkään, ja että selvittyäni tuonne asti tiedän, että olisin kyllä selvinnyt maratonista – sehän oli kaiken viime kuukausien harjoittelun päämäärä. Sain tehtyä kaiken sen työn ja todistin itselleni jotakin Helsinki City Marathonilla. En siltikään tajua, kuinka onnistuin eksymään juoksutapahtumassa valmiiksi merkityllä reitillä. En halua todellakaan pelotella ketään, joka ehkä harkitsee ensimmäisen maratoninsa juoksemista tai Helsinki City Running Daylle osallistumista. En tiedä, mistä minun eksymiseni reitiltä oli lopulta kiinni, mutta se on rehellisesti sanottava, että nyt ei innosta lähteä juoksutapahtumiin, jotka ajoittuvat edes osittain pimeälle. Ihan tutuimmilla kotireiteillä voin kyllä juosta iltamyöhälläkin, mutta en vieraassa paikassa. 

Tämä eriskummallinen ensimmäisen maratonin tarina selittänee sen, etten ole pitänyt saavutuksestani hirveästi melua sosiaalisessa mediassa ja että kirjoitin tätä ratkaisevaa blogipostausta niin pitkään. Tunnustan ihan rehellisesti yhden toisenkin asian: tuntui aika pahalta katsoa somesta maalihehkutuskuvien tulvaa. Piti keskittyä syömään kotimatkalla haettua pizzaa ja pakenemaan seuraaviin juoksusuunnitelmiin, joita on jo hyvinkin ehtinyt muodostua ja joista kerron täällä blogissa pian. Raportoin tänne myöskin palautumistani ensimmäiseltä maratonilta – aion joka tapauksessa puhua ensimmäisestä maratonista ja itsestäni maratonin juosseena, vaikkei se nyt virallista olekaan. Onneksi tämä kummallinen tarina on nyt viimein kerrottu. 

Kommentit

  1. No todellakin voit kutsua itseäsi maratonin juosseeksi, vaikkei nyt maaliviiva olisikaan vastaan tullut. Se matka ja "suorittaminenhan" siinä on se juttu, eikä varsinaisesti itse juoksutapahtuman läpikäynti - näin ainakin itse koen. Ja jos nyt matka olisikin jotain 40 km lähettyviltä 42,195 km:n sijaan, niin se ei mielestäni asiaa muuta. Ihan mieletön suoritus ja kannattaa olla itsestään todella, todella ylpeä. Eikä pelkästään tämän yhden suorituksen takia, vaan myös kaiken sen maratonia varten tehdyn treenin vuoksi, niidenkin läpivienti on iso saavutus! Ei maratoneja jokainen juokse :) Älä anna mielen vähätellä itseäsi! Onnittelut suorituksesta, jään mielenkiinnolla odottelemaan mitä uusia juttuja sulla on mielessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä just niin, että ylivoimaisesti suurin osa maratonille tehtävästä työstä tehdään harjoitteluviikkojen aikana! Kiitos kommentista, palailen pian seuraavien suunnitelmieni kanssa. :)

      Poista
  2. Matilda onneksi olkoon vielä tästä mahtavasta suorituksesta! Kun tapahtuma järjestettiin näin myöhään syksyllä, järjestäjien olisi todellakin pitänyt tajuta, että pimeys tulee, ja silloin merkintöjen pitäisi olla mahdottoman selkeitä ja niitä pitäisi olla paljon. Tässä on minusta ilmiselvästi ollut sunnitteluvirhe. Eivät ottaneet huomioon pimeyden tuloa ja sitä, että silloin kyltit eivät näy samalla lailla. - Toivottavasti tavataan pian Kympin Naisten porukalla. Silloin voisin kertoa yhdenlaisen tarinan maratonilta. Se oli minun kakkosmaratonini. Jokainen maraton on ollut ainakin minulle niin iso elämys ja kokemus, että niitä on pitänyt sulatella pitkään jälkikäteen. Usein tulee ensin se fiilis, että ei mennyt niin kuin piti. Sitten kun aikaa kuluu, antaa itselleen sen arvostuksen, jonka ihan oikeasti ansaitsee. Hyvä sinä!!!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aino kun kävit täällä! <3 On kyllä ikävä Kympin Naisia ja kaikkia niitä juoksutarinointeja, haluan kyllä kuulla maratonjuttusi!

      Poista
  3. Onnea maratonista ja hurjaa, mitä sulle kävi! Olipa sulla seikkailu ensimmäisellä maratonilla ja myös todella ikävää tuo lopun eksyminen, se aiheuttaa taatusti hämmentyneen fiiliksen. Komppaan sitä, että olisi ollut järjestäjien vastuulla hoitaa reittimerkinnät sellaisiksi, että ne näkyvät pimeässäkin ja että reitiltä ei eksy. Näin isoissa tapahtumissa on kuitenkin aina paljon yli 5 tunnin maratoonareita, ja se olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon.

    Minusta on kuitenkin tosi hienoa, että kirjoitit kisaraportin ja jaoit meille myös hämmentyneet fiilikset. Maraton on sellainen matka, että mitä tahansa odottamatonta voi tapahtua. Voit onnitella itseäsi sekä siitä, että juoksit ensimmäisen maratonin, että myös siitä, että pystyit käsittelemään hämmentävää tilannetta ja mahdollista pettymystäkin avoimesti.

    Tsemppiä palautumiseen ja treeneihin jatkossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Anne, palailen pian palautumisraporttini ja muidenkin tekstien kanssa! Teki kyllä hyvää saada tuo teksti ulos, halusin tosiaankin olla rehellinen ja saada välitetyksi jonkinlaisen tasapainon siinä, että päivä tarjosi kyllä joitakin onnistumisen kokemuksia, mutta eihän se ihan suunnitelmien mukaan mennyt. :D Mahdollisimman mukavaa loppuvuotta sinullekin!

      Poista
  4. Ihan järjettömän huonoa suunnittelua järjestäjiltä, jos kaupunkimaratonilla edes pystyy eksyä reitiltä. Minua ottaisi päähän niin, ettei veri kiertäisi.

    Onnea hienosta juoksusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista ja mukavaa, kun löysit blogiini! :)

      Poista
  5. Huh, onnea! Huikea suoritus - pienestä eksymisestä huolimatta! Huonon suuntavaiston omaavana voisin kuvitella itselleni käyvän ihan samoin (tosin sillä erotuksella, että maratonin juokseminen tuntuu aivan utopistiselta ajatukselta) :D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti