Maratonin jälkeen: nälkä ja väsymys!

Minua kiinnosti kovasti tietää, kuinka kehoni reagoisi paitsi ensimmäisen maratonin juoksemiseen, myös siitä palautumiseen. Kuinka junan alle jäänyt olo juoksu-urakasta tulisi, ja kuinka kauan menisi, että tuntisi olonsa taas normaaliksi? Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa tämän tekstin ja nyt onkin ehkä paras hetki julkaista, vaikka sormet ovat syyhynneet blogiin jo useamman viikon verran muiden kirjoitushommien kuitenkin estäessä aikeet. Maratonista on nyt vajaa kuukausi aikaa ja voin aika varmasti sanoa, että palautuminen on saatettu loppuun. Jos jotakuta kiinnostaa ensikertalaisen maratoonarin palautuminen yhtä paljon kuin itseäni, tästä sen saa lukea. Ihmiset ovat tietysti erilaisia, ja tämä kokemus koskee vain minua itseäni. 

Maratonin jälkeisestä elämästä kuulee hurjia juttuja. Väsymystä, maratoninjälkeistä merkityksettömyyden tunnetta, jäykkyyttä, särkyjä... Kuten itse maratoninkin kohdalla, sanoisin omasta puolestani, että onhan se raskasta, mutta ei kannata silti puheiden perusteella jättää kokematta. Oma post-maraton-tarinani avautui siten, että vanhempieni autossa mitali kaulassani jaksoin höpöttää aivan kummallisen paljon. Vanhempani ihmettelivät ihan samaa asiaa ääneen, joten kyseessä ei ole pelkästään oma huuruinen muistoni. Ehkäpä eksyminen aiheutti niin kovan adrenaliininpurkauksen, että väsymyskuolema ei siksi koittanutkaan heti kotimatkalla. Kello oli yhdeksän illalla ja vanhemmat lähtivät ajamaan takaisin Tampereelle jättäen minut erikoisesta maraton-kokemuksestani hieman pöllämystyneenä, mutta kuitenkin yllättävän hyvissä voimissa syömään pizzaani. Olin kyllä helpottunut siitä, etten asunut yhtään toista kerrosta korkeammalla hissittömässä kotitalossani. 

Neulominen on sopivan rauhallista puuhaa maratonin jälkeen. Tässä on valmistumassa säärystin.

Jottei tarina kuulostaisi aivan liian ruusuiselta, niin kyllähän ne lihassäryt pian laskeutuivat oikein rytinällä. Seuraavalla kerralla (kyllä, se on tulossa, jotta pääsen joskus ylittämään maaliviivankin) muistan ottaa särkylääkettä enkä jättää itseäni kärsimään enempää kuin on pakko. Palauttavasta unesta ei oikein tullut mitään, koska särkyjen lisäksi valvotti jano. Iltamyöhään kestävä maraton ei ole sikäli kaikista kätevin ajoitus, että ei ehdi kitata ämpärillistä vettä maratonin ja nukkumaanmenon välissä. Oli siis pakko pitää vesipulloa sängyn vieressä yöllä, ja siitä johtuen tietysti ravasin useampaan kertaan vessassa. Tarinat siitä, että vessanpöntölle ja siitä ylös ei pääse ilman käsien apua, ovat ihan totta. 

Mihin sattui eniten? joku ehkä miettii. Tavallaan tasaisesti kaikkialle vyötäröstä alaspäin, mutta erikoisin tuntemus oli vasemmassa nivusessa, jonka heikkouden kyllä tiesin ennestään. Vasen lonkkani on yliliikkuva ja sillä puolella jalan koukistusliike on joskus aiemminkin käynyt hankalaksi pitkillä lenkeillä. Selvisin koko maraton-harjoituskauden ilman särkyjä nivusessa, mutta maratonin aikana tunsin sen kyllä monta kilometriä lopusta päin. Nukkumaan käydessäni sain huomata, että jos halusin vaihtaa asentoa, vasen alaraaja ei suostunut ottamaan käskyjä vastaan. Jos liikuin, jalka piti liikuttaa mukana käsillä. Pystyin huvittumaan tästä tilanteesta, vaikka tuntuikin vähän siltä, että joku yritti repiä jalkaa nivusen kohdalta irti. 

Seuraavana päivänä kaikki liikkuminen pikku asunnossani oli vaivalloista ja jäykkää, mutta yllättäen jo maanantaina pahin terä tuntui taittuneen ja olo oli hyvin samanlainen kuin puolimaratonin jälkeen – jäykkä, mutta tutummalla tavalla, eikä ruokakaupassa käynti tuntunut suoritukselta. Omasta mielestäni maratoninjälkeisissä päivissä eniten mainitsemisen arvoista ei ole särky – sitä osaa odottaa. Oudoimmalta tuntui ensinnäkin jatkuva nälkä ja toisekseen päivittäiset päiväunet, jotka vaativat tulla huomioiduiksi, vaikka kulutin seuraavat päivät lähinnä sohvalla lepäillen. Uskoin kuitenkin kehoni tietävän, mitä se tarvitsi kasatakseen itsensä uudelleen, joten kiltisti ja huolettomasti söin ja nukuin valtavia määriä nuo pari päivää. 

Uudet lenkkarit, joilla olisi tarkoitus uskaltautua lenkille myös liukkaalla ja märällä kelillä kunhan selvitän, pitääkö ne vaihtaa kokoa isompiin.

Tiistaina, kolme päivää maratonin jälkeen, piristyin jo ottamaan vastaan yhden ylimääräisen työvuoron, ja keskiviikko oli ensimmäinen päivä ilman torkkuja. Torstaina oli todella mukavaa olla töissä enkä väsähtänyt pitkähkölläkään vuorolla. Tähän vuoroon kului myös kuntosalin huolto, mikä tarkoitti pesuvesiämpäreiden kantamista ja kumartumista sekä kyykistymistä kuntosalilaitteita pyyhkiessä. Panin iloisesti merkille, että edes tämä urakka ei tuntunut jaloissa mitenkään pahalta. 

Perjantaina kävin hierojalla huomioimassa kerrankin selkääni säärten ja muiden juoksulihasten sijaan, ja se oli erittäin tarpeellista. Uskaltauduin myös ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille, joka oli hyvin rauhallista kehonhuoltoa ja oikein hyvä valinta rentouttamaan jäykkiä kohtia, joita kyllä vielä löytyi. 

En ollut suunnitellut etukäteen mitään liikuntaa maratonin jälkeen ja varsinkin juoksemisen suhteen päätin, että siihen ei ole kiire. Keho sai ilmoittaa ihan rauhassa, kun haluaisi lenkille, ja olin yllättynyt, kun tämä olo iskikin hyvin vahvasti kymmenen päivää maratonin jälkeen. Oli aivan pakko päästä ulos ja hölkätä edes 20 minuuttia. Siihen se jäikin ja liikuin niin hitaasti kuin juosten vain on mahdollista, mutta tuntui aivan käsittämättömän hyvältä pystyä siihen. Minulla oli ollut ehkä pieni huoli siitä, että maratoninjälkeinen laiskottelu uhkaisi jäädä päälle ja joutuisin olemaan tiukkana rutiiniin palaamisen kanssa, mutta ilmeisesti tämä viime vuosina rakentunut uusi minä on sellainen, joka haluaa lopulta kuitenkin lenkille vaikka olisi mikä. Tämä kertoo mielestäni erittäin kestävästä elämäntapamuutoksesta parempaan suuntaan! 

Kaiken kaikkiaan pelasin palautumisen kanssa varman päälle, mieluummin liian rauhallisesti kuin liian kiireellä taas suorittamaan. Varauduin reiluun aikaikkunaan eli noin neljään viikkoon ennen kuin tuntisin jaksamisen olevan taas entisellään. Kun lähdin taas liikkumaan, en antanut sykkeen nousta korkealle ja pidin vähintään joka toisen päivän lepoa. Toisin kuin harjoitusviikkojen aikana, treenivihkoon ei ollut suunniteltuna yhtään mitään moniksi viikoiksi eteenpäin ja usein päätin vasta samana päivänä, mikä fiilis liikkumisen suhteen oli. 

Neljäksi viikoksi laskettu palautumisaika päättyy tänään, mutta olen itse asiassa elellyt jo aika normaalissa aktiivisuusrutiinissa viikon verran, koska tuntui siltä. Kuten mainitsin edellisessä postauksessa, loppuvuoden suunnitelmana on juosta pari kertaa viikossa ilman muita tavoitteita kuin tuntuman ylläpitäminen ja käydä monipuolisesti ryhmäliikuntatunneilla lepopäiviä unohtamatta. Kokeilin tätä jo kuluneella viikolla ja hyvin toimii. Muutama juoksutapahtuma on kyllä jo kalenterissa ensi vuodelle, mutta nyt ei tehnyt yhtään tiukkaa lepäillä pitkään ja kunnolla ja olla ilman valmiita suunnitelmia. Olen huomioinut moneen kertaan, kuinka säännöllinen aktiivisuus opettaa kuuntelemaan kehoa, ja tämä onnistunut palautuminen elämäni rajuimmasta suorituksesta osoittaa taas kyllä sen, että voin aika hyvin luottaa omiin arvioihini olotiloistani. Minulla ei ole mitään tarvetta ylisuorittaa, mutta toisaalta laiskottelullekin tulee aina jossain vaiheessa selvä raja vastaan. Näin ollen, eiköhän tässä uskalla toisellekin maratonille joskus lähteä.