The Runner's World UK Podcastin uusimman jakson otsikko kiinnitti tänään välittömästi huomioni, joten otin sen kuunneltavaksi kävelylle. Päivän aiheena olivat juoksukellot, treenisovellukset ja niiden mahdollisesti aiheuttamat lisäpaineet juoksuharrastukseen. Vakiojuontajien vahvistuksena oli mukana Dr Rachael Kent, joka on vastikään tutkinut liikunnan seurantaan tarkoitettujen sovellusten ja sosiaalisen median käyttöä ja todennut, että riski obsessiivisten taipumusten ja addiktioiden syntymiseen tällaiseen teknologiaan nähden ei ole aivan mitätön.
Sanon ihan rehellisesti, että omasta mielestäni tuntuisi vähintäänkin omituiselta juosta ilman Garminia, ilman minkäänlaista dataa harjoittelustani. Silloin kun Garmin oli kesällä pari viikkoa huollossa, en kärsinyt ahdistuksista, mutta käytin paikkaajana RunKeeper-sovellusta, koska halusin pysyä kärryillä edes siitä, montako kilometriä juoksin. En kuitenkaan kokenut, että lenkkini olisivat olleet yhtään vähemmän merkityksellisiä sen takia, että niistä ei kertynyt Garmin-dataa, askelmääriä tai tehominuutteja. Garmin Connectin pitkähkö käyttökatko sattui jylläämään juuri samoihin aikoihin kun oma laitteeni oli huollossa ja itse asiassa päädyin eroamaan kansainvälisestä Garminin Facebook-ryhmästä, koska alkoi ottaa niin pahasti päähän kelloaddiktien hysteerisyys – ei siitä oliko heidän tietoturvansa uhattuna, vaan siitä, että mistä nyt tietää kohottiko tämä lenkki kuntoa, kun Connect ei kerro!!!
Mistä sitten tietää, onko oma suhde liikuntadataan ja juoksusuoritusten some-jakamiseen terveellä pohjalla? Dr Rachael Kent sanoo, että kannattaa hieman pysähtyä miettimään omia motiivejaan liikunnan harrastamiseen ja suoritusten seuraamiseen nähden, mikäli siihen liittyy syyllisyyden tai paineen tunteita. Jos juoksukellon ilmoitus "kunnon heikentymisestä" jonkin täysin varteenotettavan syyn kuten flunssan tai vaikka sairaalareissun takia saa tuntemaan huonoa omaatuntoa ja paniikkia tulosten huononemisesta, on data ja teknologia saanut liikaa valtaa. Samoin on laita, jos ainoa syy lähteä lenkille on treenisovelluksen saneleman aktiivisuustason ylläpitäminen eikä tähän päätöksentekoon vaikuta mitenkään se, onko keho kunnossa tällaiseen suoritukseen. Huolestuttava merkki on myös omien tulosten pakonomainen vertailu muiden lenkkipäivityksiin.
Oma suhteeni Garminiin vaikuttaisi olevan ihan kunnossa, koska kellon antamat tiedot ovat minulle vain objektiivista dataa, joka harvemmin nostattaa mitään tunteita. Kun lähden lenkille, minua kyllä kiinnostaa tietää montako kilometriä juoksin ja kuinka paljon sykelukemani vaihteli, mutta minulla ei koskaan käy mielessä, että olisi pitänyt saada juostua tuossa ajassa kilometri lisää. En ole pitkään aikaan sisällyttänyt kilometrilukemia lenkkipäivityksiini Instagram-storyissa. En sano etteikö kenenkään pitäisi, mutta itselleni merkitsee enemmän se, että juoksin puolimaraton-harjoitusohjelmani mukaiset 30 minuuttia kevyellä teholla, kuin että montako kilometriä ehdin juosta siinä ajassa. Tietysti tulee olemaan hyvin mukavaa huomata sitten joskus, että ehdin hiukan pidemmän matkan tuossa 30 minuutissa kuin aiemmin, sitä en käy kieltämään. Pidättäydyn kuitenkin tiukasti vertaamasta omia vauhtejani keneenkään muuhun. Minulla ei myöskään ole vähäisintäkään kiinnostusta liittyä supersuosittuun Strava-yhteisöön.
Harjoittelusykkeistä puhuttaessa pitäisi aina korostaa sitä, että yksilölliset erot ovat valtavia ja yhdelle ihmiselle vaikkapa sykelukema 147 voi merkitä jotain aivan muuta kuin jollekin toiselle. Itse olen saanut opetella tämän perusteellisesti, koska oma aerobinen kynnykseni on laktaattitestin mukaan 175 enkä näin ollen ikimaailmassa vedä kokonaista juoksulenkkiä yhtä matalilla sykkeillä kuin joku Instagram-kontaktini. Syy, miksi otan henkilökohtaiset erot harjoitussykkeissä esille, on se, että samanlaista individualismia voisi mielestäni harjoittaa muunkin harjoitteludatan kanssa. Juoksin tiistailenkillä 2,9 kilometriä. Joku muu juoksi silloin pidemmän lenkin ja näin sen Instagramista. Entä sitten?
Mitä tietoja itse seuraatte kelloistanne tai sovelluksistanne ja oletteko koskaan painiskelleet alemmuuskompleksien kanssa katsellessanne noita lukemia tai muiden some-päivityksiä? Oletteko jo löytäneet puolimaraton-harjoitteluani seuraavat storyni Instagram-tililtäni matildamiettii?
Hyvä kirjoitus, Matilda! Pidän maanläheisestä lähestymistavastasi!
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaHyviä pohdintoja! :)
VastaaPoistaItse en seuraa kovinkaan tarkasti liikkumistani. Muistaessani laitan kännykästä Sportstrackerin päälle lenkillä, ja mielenkiinnosta seuraan lähinnä matkaa, mutta en tilastoi sitäkään sen tarkemmin tai vertaa aikaisempaan.
Tämä mittaamattomuus liittyy itselläni osittain myös motivaation ylläpitoon. Joillain toimii ehkä päin vastoin, mutta itselläni motivaatio säilyy helpommin, kun en mittaa ja vertaa niin tarkkaan. Mitatessa alan helposti vertaamaan aikaisempaan ja ajattelen, että pitäisi saavuttaa enemmän, mikä kuitenkin jossain vaiheessa johtaa helposti pakkomielteisyyteen ja epätoivoon siitä, jos parempia tuloksia ei tulekaan. (Taustalla myös syömishäiriötä ja siihen liittyvää pakkoliikkumista, joten senkin takia yritän pitää liikkumisen mahdollisimman mukavana.)
Sykkeiden seuraaminen voisi olla kuitenkin ihan mielenkiintoista senkin puolesta, että tietäisi paremmin, millä tasolla liikutaan. Aika vaikea muuten arvioida, olenko peruskestävyysalueessa vai millä, ja sykevaihteluista voisi ehkä päätellä jotain myös palautumisesta tai (yli)rasituksesta.
Tällä hetkellä kuitenkin harjoittelen mieluiten ilman sen suurempaa seuraamista, eikä muutenkaan ole mitään suurempia tavoitteita, joiden vuoksi seuraamisesta olisi hyötyä.
Tosi mielenkiintoista kuulla eri suhtautumistapoja mittauksiin – tässäkään kun ei ole yhtä oikeata tapaa ja jokaisella on tosiaan omat syynsä tehdä miten tekee. On tosi hyvä, että tietää mikä itselle toimii parhaiten! Itsekin tarkistelen aika säännöllisesti suhdettani tuohon datan määrään, että se nyt varmasti on oma kroppa ja energian taso mikä määrää liikkumistani, eikä kellon lukemat.
Poista