Varaslähtö Helsinki City Running Daylle Minimarathonilta

Vuoden 2022 Helsinki City Running Daylle juoksumatkoja järjesteltiin uudestaan aiempiin vuosiin nähden. Maratonin lähtöä aikaistettiin ja lasten Minimarathon siirrettiin edeltävälle päivälle, perjantai-iltapäivään. Pääsin itsekin tunnelmoimaan HCRD:tä etukäteen, koska olin ilmoittanut siskontyttäreni Minimarathonille heti viimevuotisen juoksupäivän päätteeksi. Tänä vuonna näkyi jonkinlainen yhdessä juoksemisen teema HCRD-juoksuillani: ensin juoksin siskontyttäreni seurana ja sitten UniSportin viestijoukkueen kanssa. Koska osallistuin kahdelle eri matkalle ja kummastakin on paljon kerrottavaa, bloggaan HCRD:stä tänä vuonna kahdessa osassa. Mennään ensin Minimarathonille, joka sattui perjantaille 13.5. mutta ei onneksi kärsinyt epäonnesta ainakaan meidän perheemme näkökulmasta.

Tulin perjantaina Olympiastadionille heti työpaikan koulutuksen ja lounastamisen jälkeen, joten olin paikalla hyvissä ajoin ja kisatoimistossa oli mukavan väljää. Tarkoitukseni oli mennä ensin eri paikkaan siirretylle Minimarathonin kisatoimistolle hoitamaan sinne kuuluvat asiat, mutta onnistuin täydellisesti hukkaamaan tapahtuma-alueen, kun kiersin Töölön kisahallin pysäkiltä Bolt -areenan kautta pallokenttää etsiskellen ja päädyin lopulta kuitenkin Olympiastadionille, jossa sijaitsivat aikuisten matkojen kisatoimisto sekä expo. Kävin siis ensin hakemassa UniSportin Marathonviestin paidat ja numerolaput. Tämä oli jälleen järjestetty Olympiastadionin kisatoimistossa erittäin sujuvasti. 

Minimaratoonarin paketti kisatoimistolta.

Saatuani repun täydeltä ihanan vaaleanturkooseja HCRD-paitoja ja varustesäilytyspusseja mukaani päädyin vielä lenkkariostoksille Intersportin expo-myymälään. Tämä oli täysin suunniteltu juttu, kuten viime HCRD:lläkin. Pitkän käyttöajan ja jalkatuntuman perusteella olin juuri päättänyt, että vanhat Nikeni ansaitsivat päästä eläkkeelle kävelykäyttöön ja niiden tilalle piti hankkia uudet, joten miksei expo-tarjouksesta. Viimeisimmän Juoksija-lehden arviot, HCRD-lähettiläät ja jopa hyviä kävelykenkiä etsinyt äitini olivat ylistäneet Brooksin erittäin suosittua Ghost-mallia, joten päädyin kokeilemaan niitä ja erittäin asiantuntevan myyjän avustuksella ostin lopulta 37,5 -kokoisen parin yleensä 35-36 -kokoisiin jalkoihini – ei siis kannata jumiutua kengännumeroihin, kun on lenkkareista kyse. Pian kävelin expo-alueelta ulos pirteän pinkit lenkkarit mukanani. Myönnettäköön, että juoksin upouudella kenkäparilla Minimarathonin, mutta seuraavan päivän maratonviestiosuudelle niillä ei vielä ollut asiaa.

Löysin lopulta Minimarathoninkin kisatoimiston Töölön pallokentän laidalta ja totesin, että sinne olisi ollut paljon helpompaa mennä ihan toisesta suunnasta, kuin mistä itse kiersin sinne työkoneita väistellen. Joku opaste Olympiastadionin suunnalla ei olisi ollut ollenkaan pahitteeksi. Lopulta minulla oli kuitenkin Alicialle annettavaksi lasten oranssi kisapaita, juoksunumero sekä tavarapussi. 

Sainkin odotella Alician ja muiden perheen kannustusjoukkojen tuloa aika pitkään, koska tapani mukaan olin varannut aivan liikaa aikaa näille kisatoimistokäynneille, jopa lenkkarishoppailut mukaan lukien. Kaikkeen edellä mainittuun meni korkeintaan tunti, ja kun tapahtuma-alueella ei ollut enää muuta tehtävää, minulla oli vielä kolme tuntia odottelua edessä. Alkoi lisäksi sataa ja tulla aika viileää. 

Uudet Brooksit!

Kulutin ylimääräiset tunnit kahvilassa ja Töölön kirjastossa, kunnes siskoni, vanhempani ja jopa Sisu-koirakin saapuivat päivän päätähden eli Alician kanssa. Kadut olivat märkinä sateesta, mutta ilma alkoi onneksi näyttää hieman kirkkaammalta kello viiden ja ensimmäisten Minimarathonin lähtöjen lähestyessä. Olikin hyvä, ettei muu perhe ollut tullut tapahtumapaikalle kovin paljoa etuajassa, vaikka pallokenttä oli avattu jo kolmelta.

Pallokentällä oli paljon lapsia leikkimässä heille pystytetyillä toimintapisteillä. Oma isäni, Alician pappa, taisi olla erityisen mielissään päästessään Alician kanssa Golfliiton pisteelle lyömään palloa. Lähdöt oli järjestetty kello 17 alkaen ikäryhmittäin 4-vuotiaista ylöspäin ja vielä jaettu ikäryhmän sisällä kolmeen aaltoon. Lähtöjen alkaessa Alician muut kannustusjoukot lähtivät stadionin maalialuetta kohti ja minä jäin juoksijan kanssa kahden. Olen hyvin harvoin yksin pienten lasten kanssa, kun omia ei ole, joten oli aika jännittävää olla pienen lapsen vastuuhenkilönä isossa ihmisjoukossa. Jo ennen lähtöä jotkut huoltajat olivat onnistuneet hukkaamaan lapsensa, joiden nimiä kuulutettiin pallokentän kaiuttimista, joten pidin omaa huollettavaani erityisen tarkkaan silmällä tullessamme ensimmäisen 5-vuotiaiden ryhmän lähtöön. 

Lähtöalueella pidetty alkulämmittely ja Minivala ("Minä vannon kautta kiven ja kannon rehdisti juosta ja auttaa kaverin vaikka ylös suosta!") oli muuten ihanasti järjestetty ja juonnettu, mutta kaiutin oli hyvin lähellä lähtöviivaa ja ääni tuli häiritsevän kovalla jopa aikuisen korvaan, joten se oli varmasti ainakin joillekin lapsista vielä ikävämpää. 

Tiimihousuissamme lähtöalueella. Olin iloinen, että löysin meille samanlaiset housut tätä päivää varten ja Alicia onneksi mahtui vielä omiinsa, jotka ostin jo monta kuukautta sitten!

Lähtösignaalin tullessa Alicia pinkaisi reippaasti matkaan, mutta halusi kuitenkin pitää kädestäni kiinni lähtöruuhkassa, mikä olikin viisaasti tehty. Minimaratoonarit kiersivät kilometrin mittaisen matkan pallokentältä muutaman mutkan kautta Olympiastadionille, ja Alicia piti tasaista vauhtia koko matkan kuin mikäkin vanha tekijä. Kaikki HCRD:llä juosseet tietävät, kuinka tuskainen on se pitkä ylämäki ennen stadionille kääntymistä, mutta tämän uurastuksen jälkeenkin Alicia jaksoi ottaa loppuspurtin stadionin maalisuoralla. Maalialueelta mukaan otetut mitali, ilmapallo ja eväät olivat todella ansaittuja, kuten tietysti kaikkien pienten juoksijoiden tapauksessa. 

Seuraavana päivänä kuulin siskoltani, että Alicia oli kehottanut kaikkia kavereitaan tulemaan seuraavan kerran Minimarathonille, koska "siitä tulee niin onnellinen olo". Olen jo saanut antaa eteenpäin ensi vuoden Minimarathonin päivämäärän käsittääkseni koko naapuruston perheille, joten ehkä juoksemisen liekki on saatu sytytettyä muutamiin pieniin ihmisiin! Ainakin Alicialla oli kaikesta päätellen mahtava päivä, ja se on tässä tärkeintä. Itsehän en laittanut edes juoksukelloa päälle tuolla matkalla ja numerolappukin oli pelkästään Alicialla. Mitä muuten vastaisitte kyselyikäiselle lapselle, joka kysyy, miksi juoksijoilla on numerolaput? 

Yhden vinkin antaisin vanhemmille tai muille minimaratoonarin kanssa juokseville seuralaisille: jos lapsi on tarpeeksi iso pääsemään aikuiselta karkuun, sopikaa hänen kanssaan etukäteen pelisäännöt, että aikuisen lähellä täytyy pysyä lähdöstä maaliin asti. Olimme äitini kanssa hieman kauhistuneita siitä, kuinka moni lapsi etsi kaiuttimen ja toimitsijoiden välityksellä vanhempiaan Minimarathonin maalissakin.