Polkujuoksubuumin sivustakatsojana

Mitäköhän vuotta se mahtoi olla, kun ensimmäisen kerran törmäsin sanaan polkujuoksu? Vuosilukua en muista, mutta tuon uuden sanan näkeminen jonkin harrastuslehden kannessa on kyllä painunut hyvin mieleen. Piti nimittäin tuijotella lehden kantta täysin pöljänä aivan liian pitkän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kyse ole juoksusta jonkinlaisilla polkimilla, vaan niistä reiteistä, joita luonnossa menee. En tuolloin ostanut kyseistä lehteä, mikä se sitten ikinä olikaan. Innostukseni polkujuoksua kohtaan on myös pysynyt suunnilleen samoissa mitoissa kuin tuon ensikohtaamisen aikoihin, vaikka nyt olen edes vähän fiksumpi lajin nimen merkityksestä.

Tuon yllä kuvatun tapauksen jälkeen polkujuoksu on alkanut näkyä enenevissä määrin kaikkialla, missä juoksuharrastusta kohtaa: on lajiin erikoistuneita julkaisuja, polkujuoksutapahtumia, metsiköihin suunniteltuja juoksuvarusteita ja ennen kaikkea yleistä hehkutusta poluista. Olen jopa kuullut jostakin, että "tavallisten" juoksutapahtumien osallistujamäärät olisivat tippuneet osittain polkujuoksutapahtumien kasvavan suosion takia. Juoksukansan rakkaus polkuihin on niin intohimoista, että joskus on tullut ajatelleeksi, onko muodonvaihdos polkujuoksijaksi ennen pitkää väistämätön omallakin kohdalla. Näin ei ole kuitenkaan käynyt ja nyt juuri tänään kiinnosti lähteä pohtimaan syitä tähän.  

Ymmärrän erittäin hyvin polkujen vetovoiman puolesta esitetyt argumentit. Luonnossa liikkuminen tekee äärettömän hyvää mielenterveydelle, poluilla juoksun tuoma rauhantunne on varmasti erilainen tiellä juoksemiseen nähden, ja maaston tuomiin haasteisiin keskittyessä on vaikeampaa kehittää negatiivista suhdetta omiin juoksuvauhteihin tai kilometrimääriin. Kaupungissa asuvan suhde luontoon on rajallinen, ja polkujuoksu antaa mahdollisuuden ylläpitää tuota suhdetta edes jossain määrin. 

Suurin este itseni ja polkujuoksun välissä on kuitenkin niinkin yksinkertainen asia kuin suuntavaiston puute, jota voi kääntäen kutsua myös eksymisen peloksi. Monelle metsä edustaa rauhan tyyssijaa; minulle taas miljoonaa mahdollisuutta harhautua reitiltä. Eksymispelkoa voi olla hyvin vaikeaa ymmärtää, ellei moinen asia satu itseä koskaan stressaamaan, mutta itselleni se on todellista sillä hetkellä, kun poikkean karttaan merkityltä ulkoilureitiltä jollekin kiemurtelevalle pikku polulle, joka katoaa puiden keskelle – vaikka olisin ihan rauhallisesti kävelemässä. Pelko eksymisestä ei myöskään ole omalla kohdallani täysin kuviteltu kauhuskenaario, vaan olen saanut useasti todeta, etten hahmota ympäristön suuntia kovin hyvin. En sano, etteikö tätä voisi harjoitella, mutta se ei myöskään missään nimessä innosta juoksemaan selkeiden reittien ulkopuolella. Haluan löytää itseni kännykän kartasta aina, kun ulkoilen vieraalla reitillä. 

Siispä en ole jättänyt kokeilematta polkujuoksua ja tarttunut tähän tekstiin tänään sen takia, että jotenkin halveksisin polkujuoksijoita. Heillä on varmasti upeita kokemuksia hiljaisilta reiteiltään. Olen vain todennut, että vaikka yhä useampi juoksija siirtyy tieltä polulle, minun itseni ei tarvitse. Minäkin haluan kokea juoksulenkillä nimenomaan rauhaa ja pääntyhjennystä, en ylimääräistä stressiä siitä, löydänkö takaisin kotiin. 

Löytyykö lukijoistani intohimoisia polkujuoksijoita tai tiellä pysyttelijöitä? Onko joku ollut kaltaiseni krooninen eksyjä, mutta löytänyt siitä huolimatta ilon polkujuoksusta?