Kuulumisia pitkästä aikaa

Onpas vaikeaa aloittaa blogipostauksen kirjoittamista, kun takana on pitkä kirjoitustauko hieman ikävistä syistä. Toisaalta taas ärsyttää, että moiset syyt saivat aikaan blogin horrostumisen, koska periaatteessa mikään ei olisi estänyt blogin ylläpitämistä ja näistä syksyn oloista olisi saanut ihan hyvää materiaaliakin. Aloitetaan nyt kuitenkin taas ja verrytellään bloggauslihaksia. 

Se juttu Tampere Puolimaratonista, lokakuun alkupuolella, jäi kertomatta. Siihen vaikutti varmasti paljon se, että vaikka juoksin aluksi ehkä elämäni parhaan tuntuiset 10 kilometriä, hyydyin lopulta 14. ja 15. kilometrin välillä ja keskeytin. En tiedä, painoiko siinä ainoastaan fyysisen kunnon riittämättömyys vielä niin pitkälle matkalle, vai antoiko ennen kaikkea pää periksi. Juoksutapahtumissa on usein pyöräilijä tai pari kulkemassa viimeisten juoksijoiden takana ja jos ei pysty pysyttelemään heidän edessään, on suorituksen maksimiaika ylittymässä. Nämä pyöräilijät saivat minut lopulta kiinni Tampere Puolimaratonilla ja niin mukavia naisia kuin olivatkin, en tainnut lopulta sitten kestää sitä painetta, että he "hengittivät niskaan". 

Vietin itsenäisyyspäivää ystävän, glögin ja joulutorttujen kanssa.

Puolimaratonin jälkeen oli tarkoitus pitää minulle suunnitellun harjoitusohjelman mukainen viikko palauttelua ja sitten palata pikkuhiljaa taas liikuntarutiiniin, tällä kertaa kuntosaliharjoitteluun ja kaipaamiini ryhmäliikuntatunteihin painottuen. Suunnitelmat menivät matalaksi, kun nappasin lopulta minäkin koronan. Koronavirus ei välittänyt pätkääkään siitä, että olin juuri sairastanut flunssan vähän ennen puolimaratonia. 

Tämänvuotinen teejoulukalenteri on Nordqvistin Teeseikkailu, joka sisältää muumiteemaisia teemakuja.

Itse koronavirus osui kohdalleni hyvin kevyenä tautina. Minulle ei tullut kuumetta, hädin tuskin edes lämpöä. En myöskään kärsinyt lamaannuttavasta väsymyksestä tai päänsäryistä. Isoin oire oli kammottava äänen kunto; viihdytin itseäni mustalla huumorilla yhtenä päivänä visioimalla, kuinka voisin ääninäytellä itsekseni vaikka kokonaisen piirroselokuvan (ajatus juuri tämän viihdemuodon suuntaan lähti varmaankin siitä, että katsoin My Little Pony -televisiosarjaa, 80- ja 90-lukujen versiota vielä!), kun ääneni muuttui joka kerta, kun yskin. Kadonneen äänen ja yskän lisäksi korona manifestoi keuhkoissa tuntuvana paineena. 

Synkeään syksyyn on mahtunut myös mukavia asioita, kuten baletti-ilta siskoni kanssa.

Äänen ja keuhkojen kunto jäikin sitten moniksi viikoiksi siihen pisteeseen, että ilman kuumettakin korona laittoi pisteen ihan kaikille harrastuksilleni, vaikka palasin töihin ja luennoille jo viikon sairastamisen jälkeen. Äänen takia en voinut käydä kuoroharjoituksissa kuukauteen, ja liikkumaan uskalsin vasta seitsemän viikkoa koronatartunnan jälkeen. Kun syksy on muutenkin raskasta aikaa löydettyäni viime vuonna itsestäni taipumuksen ihan kunnon syysmasennukseen, niin omien tärkeiden harrastusten putoaminen veti mielen entistäkin matalammaksi. Mieliala on tässä syksyllä käynyt aika synkissä lukemissa siihen nähden, ettei elämässäni ole oikeasti tapahtunut mitään sen kamalampaa kuin keskeytynyt maraton ja sukupolvikokemus korona. Olin onneksi varautunut kausimasennukseen paremmin kuin viime vuonna ja tiedän muutaman hyvän keinon sitä vastaan, mutta rutiinien puutos puolestaan toi taisteluun lisävastusta. Yksi niistä hyvistä keinoista syysmasennusta vastaan kun on liikunta.

The Shire -eli Kontu-mitali on kertakaikkisen upea, sen sisällä oli jopa Sormus!

Lokakuun loppu ja koko marraskuu meni siis hengästymistä vältellen, mutta yksi valopilkku läpitylsässä syksyssä oli: sain sitkeillä, lyhyillä kävelyillä tehtyä loppuun Conqueror Challenges -haasteen Kontu-osuuden! Kotiin saapunut kaunis mitali piristi todella paljon, ja tätä kirjoittaessani on matkan seuraavaa, Saattue-teemaista osuutta enää kymmenen kilometriä jäljellä. Pääsen välietappimaaliin Morian porteille vielä ennen joulua!

Mitali rasioineen vielä toiselta puolelta.

Kuten onneksi tiesinkin etukäteen, syksyn synkistämä mieliala nousi heti, kun kalenteri kääntyi joulukuulle ja sai ruveta odottamaan joulua. "Joululaatikko" (ei se joulupöydän moninainen ruoka, jota muuten inhoan kaikissa muodoissaan, vaan säilytysapparaatti) tuli varastosta kotiin ja sieltä kaivoin ensimmäisenä esiin jouluteet sekä poroilla koristetut jumppatrikooni. Vaikka tässä kohtaa vuotta on vielä pimeämpää kuin oli syksyllä, ei masennuksesta ole ollut enää tietoakaan muutamaan viikkoon.

Joulukuun alkuun ajoittui sattumalta myöskin se hetki, kun uskalsin viimein pikkuhiljaa alkaa luottaa post-koronakeuhkoihini. Olin suunnitellut erään UniSportin personal trainerin kanssa, että ottaisin häneltä PT-paketin loppuvuodesta, ja sovimme viimein ensimmäisen tapaamisen joulukuulle. Jo aiemmasta kuntosaliharjoitusohjelmastani tuttu PT suunnitteli minulle uuden kuntosaliohjelman, jota ei tällä kertaa tarvitse tehdä juoksutreenien väliin mahduttaen. Sain tehtäväkseni kaksijakoisen ohjelman, eli pyrin käymään salilla kahdesti viikossa ja molemmille päiville on eri treeni, mutta kumpikin treeni kuitenkin käy koko kehon läpi. Mukana on taas innostavia, uusia liikkeitä ja muutaman kerran kokeiltuani olen voinut todeta, että treeni tuntuu todella hyvältä ja sopivalta. 

Uuden ohjelman turvin olen salilla ensimmäistä kertaa "pelottavalla" vapaapainopuolella. Teen tangolla yhden jalan maastavetoja sekä pystypunnerruksia.

Nyt olen päässyt rutiiniin, jossa viikkoon kuuluu kaksi kuntosalitreeniä ja kaksi pientä juoksu-kävelylenkkiä. Löysin Youtubesta nollasta viiteen kilometriin tähtäävän harjoitusohjelman, jossa juoksuosuudet pitenevät pikkuhiljaa. Taso ei ole ollut koronakuntoutujalle yhtään liian matala, varsinkaan kun satuin palaamaan juoksun pariin juuri, kun maassa on reiluhko lumikerros antamassa lisävastusta askeleelle. En ole vielä uskaltanut lähteä raskaammille ryhmäliikuntatunneille, mutta olen tehnyt UniSportin ryhmäliikuntavalikoimaan kuuluvaa puolituntista keskivartalotreeniä joka viikko. Selkäni kipeytyi akuutisti alkusyksyllä ja se pisti miettimään keskivartalon kuntoa. 

Tämän viikon aikana olen saanut opiskelut tältä vuodelta päätökseen, kun tein pakollisen ruotsinkurssin suullisen kokeen ja palautin viimeisen esseen maisteriopintoihin kuuluvalla kurssilla. Siitä tunnen valtavaa helpotusta; vaikka jouduin uupumuksen vuoksi keventämään opiskelua syksyllä, en pudonnut kuitenkaan kokonaan kelkasta. Tämä kertoo minulle sen, että on toivoa oppia elämään näiden syksyolojen kanssa. Ja nyt saa odotella jo toden teolla joulua. 

Maanantaina lumimyrskyn raivotessa katsoin parhaaksi juosta sisätiloissa.

Matkustan aatonaattona vanhempieni luokse Tampereen suunnille ja vietän siellä välipäivät, kunnes palaan kotiin ja töihin uudenvuodenaatoksi. Joulua viettäessä ei välttämättä tule käytyä kuntosalilla, mikä ei haittaa pätkääkään. Lenkille pääsee kuitenkin ja saatan toteuttaa suunnitelmani hiihdon kokeilusta – ensimmäistä kertaa pakollisten kouluhiihtojen jälkeen – jo vanhempien luona. Vuoden vaihduttua pääsen ehkä testaamaan, kestäisikö kunto jo Bodycombatia ja Sh'Bamia, joita on ikävä. 

Kylläpäs sitä tekstiä nyt syntyikin, kun alkuun pääsi. Katsotaan, mitä ehdin vielä kirjoittaa tämän vuoden puolella. Kirjoittamaan palaaminen tuntuu joka tapauksessa yhtä virkistävältä kuin liikkumaan pääseminenkin!