Saako vielä kirjoittaa joulunvietosta tammikuun puolessavälissä? Sovitaan, että saa. Nimenomaan joulu nimittäin herätti mielenkiintoisia ajatuksia elämäntavoista ja prioriteeteista.
Minulla on tällä hetkellä personal trainer, joka on suunnitellut nykyisen kuntosaliohjelmani ja jolle lähetän viikoittaisia raportteja siitä, miten treenit ovat sujuneet, myös kuntosalin ulkopuolella. Viimeisessä viestissäni ennen joulua kerroin, että aion liikkua täysin fiiliksen mukaan, joulua ja välipäiviä viettäessä ei eletä minkään tavoitteiden mukaan. Olen toiselle paikkakunnalle muuttanut opiskelija ja lisäksi osa-aikainen aspatyöläinen, joten arjessa riittää tekemistä ja joulua viettäessä ykkösprioriteetit ovat ajan viettäminen perheen kanssa sekä rentoutuminen, suoraan sanottuna laiskottelu. Opintojen perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että kun käy entisessä kotikaupungissa katsomassa vanhempia, tuntuu maisemanvaihdos ikään kuin tehostavan arkipyörityksestä irtautumista. Nytkin olin menossa jouluksi vanhempien luokse Tampereen suunnille, jonne siskokin perheineen oli liittymässä seuraan.
Kirjoitin PT:lleni kuitenkin myös, että tuskin jaksaisin levätä laakereillani ihan koko joulu- ja välipäiväviikkoa vanhempien luona, vaikka siihen mahdollisuus olikin. Pakkasin lomalle mukaan lenkkivarusteet, vaikka matkassa oli jo joululahjatkin viemässä tilaa, ja kysyin äitini hiihtomonojen kokoa siltä varalta, että intoutuisin lainaamaan niitä. Ennusteeni osui kohdilleen ja lomaviikon aikana tuli liikuttua ihan vapaaehtoisesti.
Jouluaaton lenkki on kuulunut perinteisiini nyt muutaman vuoden ajan, joten aattona tuli laitettua lenkkarit jalkaan lähes automaattisesti. Talvikelien kannalta siirryin jouluksi juuri oikeaan suuntaan Suomea, koska Tampereen seudulla oli koko joulun ihanat lumikinokset ja kaivattua auringonpaistetta. Joulupäivänä otin itselleni vähän omaa aikaa kävelyn muodossa sillä aikaa, kun muu perhe kävi siskontyttären kanssa pulkkamäessä.
Tapaninpäivänä huomasin tutun tunteen nimeltään sosiaalinen väsymys. Perheessämme on onnekseni hyvät suhteet kaikin puolin eikä joulunvietto tarkoita räjähdysherkkää ilmapiiriä, mutta olen sen tason introvertti, että muutama päivä viiden muun ihmisen kanssa, hyvässäkin seurassa, ottaa voimille. Lojuin siis koko tapaninpäivän sohvalla Taru sormusten herrasta hyppysissäni, kunnes sitten kahdeksalta illalla huvittikin yhtäkkiä lähteä kävelemään pilkkopimeään, valaisemattomalle maalaistielle. "Tervetuloa pakkoliikkujien kerhoon", iskä totesi, kun ihmettelin hänelle kehoni typeriä mielihaluja.
Välipäivinä energiaa riitti lopulta siihen malliin, että kävin kokeilemassa paitsi paikallista Fressin kuntosalia, myös murtomaahiihtoa ensimmäistä kertaa yläasteaikojen jälkeen. Vieras kuntosali oli mielenkiintoinen kokemus, kun tunnen nyt yhden kuntosaliketjun toimintaa vähän pintaa syvemmältä. En ollut varma levytankojen painoista enkä löytänyt TRX-hihnoja, mutta muuten treeni onnistui hyvin tutun ja turvallisen kuntosalin ulkopuolellakin ja tilat olivat varsin viihtyisät.
Hiihto se vasta sitten olikin kokeilu! Edellinen kokemus oli tietysti koulun pakkohiihdosta, tarkemmin sanottuna Niihaman lenkki rikkinäisillä suksilla. Nyt päätin vihdoinkin antaa hiihtotraumoille palttua, vaikka äidiltä lainatut hiihtomonot olivatkin kokoa liian suuret ja sauvat hiukan pitkät. Osasin odottaa, ettei hiihtäminen olisi helppoa noin viidentoista vuoden tauon jälkeen, mutta sitä en muistanut, millainen haaste oli yksistään tasapainon ylläpitäminen. Kaaduin muutaman kerran varsinkin alamäissä ennen kuin tajusin ruveta nojaamaan sen verran eteenpäin, että vähän hirvitti. Yliliikkuva vasen lonkkani päätti ilmoittaa pitkästä aikaa olemassaolostaan tuottamalla kipeän nivusen jo hiihtolenkin aikana ja varsin pitkään sen jälkeenkin. Kaikesta huolimatta ladulla kului iskän kanssa kuin huomaamatta vajaa tunti ja olin varsin inspiroitunut kansallistaidon uudelleenopettelusta. Tälläkin hetkellä kaipailisin uutta lumikerrosta, jotta voisin kokeilla hiihtoa uudestaan täällä kotona. Ainoa oikeasti ärsyttävä asia hiihdossa on sama, joka vaivaa talvijuoksussakin: silmälaseillahan ei helkkari soikoon näe mitään, kun huurtuvat koko ajan! Voisiko joku keksiä parannuskeinon tähän?
Kaiken tämän koonnin pointtina on tällä kertaa todeta, että näiden muutamien vuosien aikana, kun olen juoksua ja muuta liikuntaa nyt aktiivisesti harrastanut, on liikkumisen rooli elämässäni selvästi evolvoitunut. Se ei ole enää jotakin, mitä on pakko tehdä, kun suositukset sanovat. Saan hyvän olon liikkumisesta itsestään, enkä vain siitä, että tiedän tehneeni jotain "oikein". Puhe itsemyötätunnosta ja palautumisen tärkeydestä on lisääntynyt viime aikoina, ja se on hyvä asia. Joskus voi kuitenkin käydä niin, että keho kaipaa nimenomaan haastetta. En pidä monien kuntosaliketjujen ja terveyslehtien retoriikasta, jossa joulun jälkeen houkutellaan "sulattamaan joulukinkut" kuntokuureilla. Huomasin kuitenkin tässä omalla kohdallani, että ruokailutottumuksetkin pysyivät joululomalla hyvässä tasapainossa ihan omasta halusta. Ei ole siis mitään tarvetta "palata ruotuun" tammikuun aikana, kun hyvinvoinnista huolehtimisesta on tullut ihan normaali osa elämää, ja se on mukavaa huomata. Kyllä tässä jaksaa taas opiskella ja hoitaa muut velvollisuudet tänäkin vuonna, vaikka syksy väsytti kunnolla.
 |
| Tampereella lomailuun kuului myös teatterikäynti. |
Seuraavaksi kirjoittelen tänne todennäköisimmin siitä, miten matkani virtuaalisessa Keski-Maassa sujuu. Kuulemisiin!
Kommentit
Lähetä kommentti