Kerroin jossakin aiemmassa postauksessa, että olen tänä talvena katkaissut noin 17-vuotisen hiihtotauon. Vähän samalla lailla kuin kävi juoksunkin kanssa, kiinnostuin yhtäkkiä hiihdosta, kun kukaan liikunnanopettaja ei ollutkaan enää pakottamassa.
Hiihdin kuluneena talvena kahdesti vanhempieni luona kyläillessä, iskän opastuksella ja äitin lainavälineillä. Lainamonot olivat kokoa liian suuret ja sauvat kymmenisen senttiä liian pitkät, mutta kauniit talvikelit tuottivat niin erinomaiset ladut, että innostus hiihtoa kohtaan pääsi kuitenkin kipinöimään. Koska hiihto vaatii tietynlaiset olosuhteet luonnolta, tuntuu suksilla sivakointi jollain tavalla harvinaislaatuiselta kokemukselta. Minua kiehtoo hiihdossa myös se, että se on vanha suomalainen taito, jonka ainakin koulussa luettu historiankirja väitti vaikuttaneen niinkin tärkeään asiaan kuin talvisodan kulkuun. Hiihtotaito on kulkenut myös omassa suvussa; edesmennyt ukkini oli nuoruudessaan jonkintasoinen mäkihyppääjä, ja isäni sekä hänen molemmat veljensä ovat kuluttaneet latuja paljon. Jostakin näiden ajatusten yhdistelmästä löytyy syy siihen, miksi lähdin antamaan palttua koulussa syntyneille "hiihtotraumoille".
Lumisen luonnon ihailu on tosiaan ollut yksi hiihtoharrastuksen parhaasta annista, mutta viimeisin (ja varmaankin tältä talvelta jo viimeinen) hiihtoseikkailuni suuntautui kuitenkin pääkaupungin sydämeen, Helsingin Olympiastadionin tykkilumiladulle. Luin Helsinki Ski Weeks -tapahtumasta Lenkillä-blogista ja kiinnostuin välittömästi: tarjolla vuokravälineet, hiihtoladut ja jopa hiihdon opetusta keskeisellä sijainnilla! Sinnehän pitäisi päästä! Eräs ystäväni on myös aloittanut äskettäin hiihtoharrastusta aikuisiällä, joten sain hänet mukaani Hiihtokoulu.fi:n järjestämään hiihdonopetukseen ja tietysti kokeilemaan varsin erikoista hiihtokokemusta Olympiastadionilla.
Hiihtoliiton järjestämä Helsinki Ski Weeks toteutui nyt toista kertaa ja on kestänyt maaliskuun alusta melkein tämän tekstin julkaisupäivään asti. Kevät lähestyi jo kovaa vauhtia, kun koitti minun ja kaverini hiihtopäivä; pukeutumisessa sai miettiä enemmänkin riittävää keveyttä kuin palelemisen estoa, aurinko paistoi ja suurin osa kaduista ja kävelyreiteistä oli jo asfaltilla. Olympiastadion kuitenkin oli kuin olikin vielä tykitetyn lumen vallassa.
Tie stadionille aukesi suksivuokrauspisteen kautta. Tätäkin järjesti Hiihtokoulu.fi ja tarjolla oli hyvännäköisiä karvapohjasuksia, joihin olinkin jo edellisillä hiihtokerroillani kerennyt tottua. Palvelu oli erittäin asiantuntevaa ja saimme kaveirn kanssa jättää myös tavaramme vuokraamon huomaan hiihdon ajaksi. Koska olimme reilusti etuajassa hiihto-opetukseemme, saimme vuokrauspisteen henkilöltä luvan mennä jo ladulle; saisin samalla kokeilla, tuntuivatko vuokraamani sukset hyviltä vai kenties liian jäykiltä. Saimme päällemme hiihtokoulun liivit, joiden perusteella ohjaaja tunnistaisi meidät.
Stadionille hiihdettiin loivan alamäen kautta, joka riitti päivän jännitysmomentiksi meille kahdelle tottumattomalle hiihtäjälle, mutta itse stadionin latu oli tietenkin tasainen. Lumi oli olomuodoltaan varsin vaihtelevaa, mutta kuitenkin keväisiin olosuhteisiin nähden hiihdettävässä kunnossa. Stadion oli pienempi, kuin mitä muistin Helsinki City Running Daylta; jopa minä ja kaverini hiihdimme yhden kierroksen noin viidessä minuutissa. Meille jäi lopulta melkein puoli tuntia omaa hiihtoaikaa ennen opetuksen alkamista, niin paljon olimme varanneet ylimääräistä aikaa alueella eksymiseen ja mahdolliseen jonoon vuokraamossa.
Sovitusti puoli yhdeltä hiihtokoulun ohjaaja liittyi seuraamme ja keräsimme mukaan vielä yhden kurssilaisen; meitä opetettavia oli siis kaiken kaikkiaan kolme, mikä ainakin takasi riittävästi yksilöllistä huomiota meille kullekin. Stadionin lyhyet opetusladut olivat menneet melko surkeaan kuntoon, joten teimme siellä vain muutamat tasapainoharjoitukset yhdellä suksella liukuen ja siirryimme sitten varsinaiselle ladulle muiden hiihtäjien joukkoon. Ruuhkaa ei onneksi ollut ja latuja kulki useampi rinnakkain, joten ei tarvinnut turhan paljon jännittää törttöilevänsä siellä parempien hiihtäjien tientukkeena.
Olin jo saanut oikein hyviä hiihtovinkkejä iskältä, mutta ex-kilpahiihtäjäohjaajamme osasi myös antaa hyödyllisiä, konkreettisia neuvoja eri tekniikoihin ja hiihtoasentoon. Yleisesti ottaen hän painotti sitä, että hiihdon oli mahdollista tuntua kevyeltä ja helpolta ääriasentoihin venymisen sijaan. Polvet piti pitää koukussa, ryhti ei saanut olla liian suorana ja painon piti olla päkiällä, jotta suksi luisti. Karvapohjasuksien tuleminen on ilmeisesti paitsi poistanut hiihtäjiltä voiteluvelvoitteen, myös vaatinut hieman uudenlaista hiihtotekniikkaa, johon kaikki vanhan polven hiihtäjät eivät taivu.
Hiihtelimme stadionin latuja pieniä pätkiä kerrallaan kokeillen eri tekniikoita ja välillä pysähdyimme kuuntelemaan ohjaajalta uusia ohjeita. Ihan liikaa ei näin ollen aloittelevakaan hiihtäjä päässyt rasittumaan. Kävimme läpi vuorohiihtoa, tasatyöntöä ja kaksipotkuista tasatyöntöä. Aloin hahmottaa ensimmäistä kertaa kunnolla sitä, että vuorohiihdossa painon pitää siirtyä sukselta toiselle. Aiemmin olin mielestäni hiihtänyt selvästi aivan liikaa (suhteellisen vähäisellä) yläkehon voimalla, mutta nyt alkoi jopa tasatyöntöä puskiessa tuntua siltä, että voima lähti enemmän jaloista. Varmasti tähän vaikutti se, että ohjaajan neuvosta uskalsin koukistaa polvia kunnolla. Suksi luisti ehkä välillä turhankin hyvin jo paljon nähneellä tekolumiladulla ja vuoroin erityisen huonokuntoinen ja ruskettunut lumi taas kuulosti rosoiselta suksien pohjissa, mutta kaiken kaikkiaan suksi kyllä kulki. Heräsi oikein innostus päästä kokeilemaan uusia taitoja joskus oikein hyväkuntoisella ladulla!
Stadion palveli hiihtäjää oikein erinomaisesti vielä siinäkin kohtaa, kun olin palauttanut vuokravälineet ja saanut ohjaajalta hyviä neuvoja omien suksieni hankintaan. Stadionin bistrolla oli tarjolla lämmittävää ruokaa ja viihtyisät puitteet lepuuttaa jalkoja hyvin ansaitun afterskin merkeissä. Kuuma tee ja lohikeitto olivat erityisen tervetulleita melkein puolentoista tunnin ulkoilun päätteeksi.
Näinkin pitkä hiihtosessio jätti kehoon niin hyvän olon, että ensi talvena minullakin on varmasti omat sukset.
Tämän postauksen kuvat ovat hiihtoseuranani olleen kaverini ottamia.
Kommentit
Lähetä kommentti