Heppatytön comeback!

Jos joku ei vielä tiennyt, niin hepat ja ratsastus olivat vuosia sitten iso osa elämääni hyvin pitkän aikaa. 8-vuotiaasta noin 18-vuotiaaksi asti kävin lähestulkoon joka viikko ratsastuskoulun tunneilla, ja muutaman vuoden ajan sen jälkeen minulla oli vuokraponi, jonka kanssa touhusin itsenäisesti. Koskaan en kisannut, mutta muuten olin aika sataprosenttinen heppatyttö. Niin se vain sitten minullakin loppui, kuten monella muullakin loppuu aikuisuuteen ehtiessä. Ratsastuksen lopettamiseen ei omassa tapauksessani liittynyt kerrassaan mitään dramaattista; en ole koskaan loukkaantunut ratsailla yhtä solisluun murtumaa pahemmin, enkä koskaan tehnyt mitään sellaista päätöstä, että en enää koskaan nousisi hevosen selkään. 

En muista ihan tarkkaan, milloin kävin viimeisiä kertoja ratsastamassa, mutta hieman yli 10 vuotta sitten on ihan kelvollinen arvio. Syynä oli yksinkertaisesti se, että kun kasvoi aikuiseksi, ei ollut enää vanhempien velvollisuus ensinnäkään maksaa melko kallista harrastustani ja toisekseen kuskata minua ratsastustalleille, jotka eivät yleensä sijaitse julkisten liikennevälineiden reiteillä. Omilla resursseilla säännölliseen ratsastukseen ei ole ollut varaa, ja aikakin on tuntunut olevan kortilla. Meni siis oma aikansa, varsinkin kun tässä välissä tuli muutto toiseen kaupunkiin ja uusien opintojen aloittaminen, että ajatuksellakaan lähteä ratsastamaan alkoi olla jotenkin riittävästi tilaa päässä. Harrastus oli ollut sen verran rakas, että halusin tehdä mahdollisen paluun satulaan sellaisella tavalla, joka tuntui oikealta ja sellaisena aikana, että pystyin keskittymään asiaan.

Tänä keväänä se ajatuksen kipinä sitten syttyi. Tuntui, että varsinkin kesän tullessa olisi mukavaa vähän ravistella rutiineja, joihin tuppaan kangistumaan ehkä vähän turhan helposti. Voisi kokeilla jotakin uutta, tai ainakin pitkään unohduksissa ollutta. Kun mietin paikkaa, jossa haluaisin kiivetä uudestaan hevosen selkään näin pitkän tauon jälkeen, ihan ensimmäisenä mieleeni tuli Luomajärven Hevoskievari. Olin käynyt siellä parina viimeisenä ratsastusvuotenani kesäleireillä sekä yksittäisillä maastoratsastuksilla, ja nyt hyvät muistot houkuttelivat ilmoittautumaan saman tien kokonaiseksi viikonlopuksi kesä-heinäkuun vaihteessa. 

Kiskaistuani tämän villin idean täytäntöön tuli mieleeni, että ennen kuin viettäisin koko viikonlopun hevosten kanssa, voisi olla järkevää käydä jollakin ihan yksittäisellä ratsastuksella testaamassa, miltä se satula tuntui nykyään. Mitä jos olisin tässä välissä tullut allergiseksi hevosille, tai alkanut jännittää niitä? Löysin rauhallisen kahden tunnin maastoratsastuksen Vantaan Islanninhevostalli Fagurilta, jossa sain todeta, että hevosten kanssa oli edelleen mukavaa ja kaikki aiemmin opittu palasi vauhdilla mieleen heti satulaan istuttua, joten saatoin alkaa odotella Hevoskievarin viikonloppua entistäkin innokkaammin mielin. 

Luomajärven Hevoskievari oli ennen ja on edelleenkin majoitukseen, ravintolatoimintaan ja ratsastusohjelmiin erikoistunut matkailuyritys Ikaalisissa. Vuonna 2007 tilalle asettunut omistajapariskunta, pihapiirin tunnelma sekä kaksi tallikissaa olivat pysyneet samoina sitten viime näkemän; hevoset tallissa olivat puolestaan ehtineet tässä välissä vaihtua ja toiminta laajentua uusiin suuntiin uusien majoituspuitteiden ja kotieläinpihan muodossa. 

Kahdeksan hengen viikonloppuporukkamme pääsi ratsastamaan heti perjantaina, kunhan olimme ehtineet kotiutua maalaistunnelmallisiin aittahuoneisiimme. Hevoskievarin tapana on, että saa ratsastaa koko viikonlopun samalla hevosella, ja ratsastajan täytyykin hieman kertoa ratsastuskokemuksistaan ja toiveistaan heppalomaa varatessaan. Olin kertonut tässä kyselyssä, että olen aikoinani pitänyt melko herkistä ja menevistä hevosista, mutta nyt pitkän tauon jälkeen olisi hyvä olla joku kylmäpäinen kaveri alla. Ratsastajan pituus ja paino ovat myöskin huomioitavia asioita ja kerroin olevani sen verran lyhyt, että kaikista isoimmat hevoset tuntuivat vähän huterilta istua, vaikka olisivat kuinka kilttejä. Näihin toiveisiin sopivasti sain viikonloppukaverikseni oikein leveäselkäisen, mutta hevoslauman matalammasta päästä olevan eestinhevosruuna Reemuksen, jota ei taida hermostuttaa yhtään mikään tässä maailmassa. 

Ensimmäistä kertaa Reemuksen selässä.

Perjantaina kiersimme noin tunnin verran metsäpolkuja rauhallista käyntivauhtia tutustuen ratsuihimme. Tämä kyseinen viikonloppu oli kuitenkin suunnattu kokeneemmille ratsastajille ja taitotasovaatimuksissa oli painotettu hyvää tasapainoa ja kokemusta myös laukasta maastossa; näin ollen luvassa oli jo seuraavana päivänä vauhdikkaampaa menoa ihan kaikissa askellajeissa. Saimme myös nautiskella ratsastuksesta pitkään, kun retkemme laavulle evästaukoineen kesti nelisen tuntia. Pääsin kokeilemaan laukkaa ensimmäistä kertaa tauon jälkeen, mutta mikään pelko ei käynyt mielessäkään, kun ratsureima Reemus oli järkevimmästä päästä ja omasi niin ravissa kuin laukassakin kiireettömän ja ponimaisen tuntuisen askeleen. Oli niin rentoa ratsastaa, kun hevosella ei ollut mitään hinkuja kulkea koko ajan turpa kaverin hännässä kiinni, vaan kulki mieluusti omalla paikallaan jonossa ja ihan omaa vauhtiaan. 

Laavueväät kulkivat satulalaukuissa, jotka olivat kuin Maija Poppasen pohjaton laukku.

Sade haittasi ratsastusta paljon vähemmän kuin muistin. Lauantain ratsastukselle älysin pukea sadetakin päälle ja kypärän lippa piti yllättävän hyvin sateen poissa silmälasien linsseiltä. Ketään ja varsinkaan hevosiamme ei myöskään haitannut se, että pieni tihkusade ajoi perjantaina seuranamme olleet paarmat pois. Lauantai-iltana tuntui haikealta, että jo seuraavana aamuna olisi luvassa viikonlopun viimeinen ratsastus, mutta aamulla herättyä jalat ja varsinkin sisäreidet ilmoittivat kyllä hyvin selkeästi, että tässä oli ihan sopiva määrä ratsastusta tällä erää. Viimeisen sunnuntairatsastuksen jaksoi kuitenkin oikein hyvin istua satulassa ja saimme vielä viimeiset reippaat ja pitkät ravi- sekä laukkapätkät muistoihin.

Näissä maisemissa vallinnut uskomaton satumetsätunnelma ei valitettavasti välity tästä toistaitoisesti otetusta valokuvasta, mutta uskokaa, että oli hienoa. 

Lapsille on tarjolla ohjelmaa Aleksi-ponin kanssa.

Esa-aasi asuu heppojen kanssa.

Hevoskievarilla vierailun pääpointtina on itselläni aina ollut ikimuistoiset ratsastukset maastossa, mutta vierailusta tekee aina erityisen myös maalaistilan puitteet. Yöpyminen tapahtuu vähän keskimääräistä ratsastusleiriä nätimmässä huoneessa, varsinkin, jos varaa lisämaksua vastaan oman huoneen. Itse valitsin tällä kertaa lisämaksuttoman yhteismajoitusvaihtoehdon, mutta kävi sellainen tuuri, että kuuden hengen kaveriporukan majoittuessa keskenään yhteismajoituksen isompaan huoneeseen sain pienemmän huoneen kokonaan itselleni. Simppelisti mutta kauniisti sisustetusta huoneesta löytyi paitsi teetarvikkeet, myös täydellisesti viikonlopun hyvänmielen tunnelmaan sopiva James Herriotin kirja luettavaksi. 

Eläinlääkäri James Herriot on kirjoittanut hyvin rakastetun kirjasarjan verran työstään maalaiseläinlääkärinä Yorkshiressa 1930-luvulta alkaen. Heti kotiin päästyäni hain kirjastosta sarjan ensimmäisen kirjan englanniksi! Herriotin muistelmista löytyy nykyään kaksikin televisiosovitusta, joista uudempaa tehdään parhaillaan. Suosittelen sitäkin silloin, kun haluaa katsella jotain leppoisaa ja lämminhenkistä!

Majoituksen ja ratsastusohjelman lisäksi Hevoskievari-kokemukseen kuuluu ravintolan antimista sekä saunasta nautiskelu. Omistajapariskunnan miespuolisko on ammattilaiskokki ja ravintolan antimet sen mukaisia. Herkkuruokia notkuva pöytä on erityisen tervetullutta pitkien ratsastusten jälkeen ja vie tehokkaasti pois arjesta, jossa joutuu selviämään pienessä keittokomerossaan miten kuten omilla rajallisilla taidoilla ja motivaatiolla. Viikonlopun molempina iltoina meille lämmitettiin sauna, joka oli ihanan tunnelmallinen kynttilänvalossa ja josta sai kokeilla kaikenlaisia spa-tuotteita, kuten saunahunajaa ja jalkakuorintaa. Kylmävesisaaviin en mukavuudenhalussani uskaltanut. 

Yksi suuri kysymys hevosen selkään palatessa on ollut se, miltähän se oikein tuntuisi kokonaisen viikonlopun putkeen näin pitkän tauon jälkeen. Yhtäältä olen kerännyt kehooni vähän lisää painoa sitten aktiivisten ratsastusvuosieni, mutta toisaalta olen kerännyt myös lihasta, koska kymmenen vuotta sitten en vielä harrastanut juoksua tai kuntosalitreeniä. Entä miltä itse hevoset tuntuisivat – mitä jos ikä olisi tuonut mukanaan jännitystä isoa eläintä kohtaan? 

Selvisi hyvin pian – oikeastaan jo alussa mainitsemallani issikkaratsastuksella – että hevospelkoa en ainakaan ole kehittänyt, tai edes allergiaa. Yhteys nelijalkaiseen kaveriin syntyi ihan vanhasta muistista jo siinä kohtaa, kun hevosen harjasi ja satuloi ratsastusta varten. Olo tuntui turvalliselta, kun osasi lukea heti hevosen elekielestä, millaisella mielellä se oli; sekä issikan että Hevoskievarin eestiläisruunan tapauksessa vastaan osui suunnilleen maailman kiltein ja tyynin hevonen ikinä. Tuntui oikeastaan, että pystyin käsittelemään hevosta nyt vielä suuremmalla varmuudella, tyyneydellä ja auktoriteetilla kuin nuorempana, vaikken ole silloinkaan kokenut missään määrin pelkääväni hevosia. Elämänkokemusta se kaiketi on, jonka turvin pystyy laittamaan asioita ja myös riskejä vielä paremmin perspektiiviin nykyään kuin ennen.

Hevosen selkään punkemisessa oli omat lievät haasteensa ja olin kiitollinen tähän tarkoitukseen tarjotusta jakkarasta, mutta ei se ollut yhtään sen vaikeampaa kuin ennenkään; ongelmana oli enemmänkin edelleen yhtä lyhyt mittani kuin mikään kolmikymppisen jäykkyys. Satulaan istahtaminen ja hevosen liike muistutti heti mieleen, miksi tämä oli aikoinaan ykkösharrastukseni: maailman paras fiilis! Ryhti asettui satulassa luontevasti ja mukautuminen hevosen liikkeisiin sujui kaikissa askellajeissa. Ainoastaan ensimmäinen laukkapätkä maastossa tuotti hieman haasteita kevyen istunnan löytämisessä. Maastossa laukatessa on tapana nousta ikään kuin seisomaan jalustimille ja nojata hieman eteenpäin, jotta hevonen pystyy käyttämään paremmin selkäänsä, ja tämä vaatii ratsastajalta vähän koordinaatiota ja lihasvoimaa. Toinen laukkaosuus sujui kuitenkin jo paljon helpommin. 

Jo matkalla takaisin kotiin hevosten luota oli hyvin vahvasti sellainen olo, että täytyisi päästä pitämään tällainen hevostentäyteinen viikonloppu pian uudestaan, vaikka sisäreidet tietysti pyytelivät vielä vähän palautumispaussia. Ei kulunut vuorokauttakaan, kun lähetin jo Hevoskievarille kyselyä uudesta viikonloppuvarauksesta vielä tämän vuoden lopulla – sisältäen vieläkin pidemmän vaelluksen. Hevoskärpänen on siis päässyt puraisemaan lujaa. Päällimmäisenä on ollut mielessä maastossa laukkaamisen tuoma vauhdinhurma, mutta toisaalta myös se syvä rauha, jota tuntee erityisesti hevosen kanssa touhutessa. Hevosen ollessa läsnä kun ei päähän mahdu mitään muita asioita ja maailmanmeno rauhoittuu kuin itsestään. 

Heppajutut tulevat siis jatkumaan jossakin säännöllisen epäsäännöllisessä muodossa ja päätymään välillä tänne blogiinkin ja olen tästä uusvanhan harrastuksen löytämisestä edelleen ihan hirveän innoissani! Onko blogiyleisössä entisiä tai nykyisiä heppaihmisiä tai peräti Luomajärven Hevoskievarin vieraita?