Pimeää karnevaalihenkeä Helsinki Halloween Runilla

Yliopiston opetusperiodin vaihtuminen tarkoitti kaikkien kurssien lopputöiden palauttamista samalla viikolla, minkä vuoksi en ehtinyt blogata Helsinki Halloween Runista asiaankuuluvasti viime viikolla. Tästä kisaraporttia nyt kuitenkin viimein tulee. 

Halloween Runin kuvaajana toimi Niklas Holmberg.

Helsinki Halloween Runin kympin matka oli itselleni eräänlainen lohdutuskymppi, kun en päässyt flunssan takia Espoo Rantakympille. Kaikki meni kuitenkin loppujen lopuksi parhain päin, kun tämä tapahtuma oli joka tapauksessa kiinnostanut minua niin kauan, kuin olin ehtinyt asua Helsingissä. Mikäs sen hauskempaa, kuin juoksutapahtuma, jonne oikein odotetaan naamiaisasuun pukeutumista! Tapahtuman hyviä puolia, jotka rohkaisivat ilmoittautumaan, olivat myös mukava ja tasainen reitti Arabianrannassa sekä hyvät kokemukset Haaga Runilta, jonka järjestäjänä on Runner's High, kuten Halloween Runillakin. 

Itsehän otin tietysti ilon irti Halloween Runin pukukilpailusta. Mietin, millaisen hahmon pystyisi pukemaan juoksumukavuuden huomioiden ja mikä olisi vähän toisenlainen idea kuin Halloweenin perinteiset noidat, zombiet ja viikatemiehet. Päädyin uuden Barbie-elokuvan Keniin ja tarkemmin sanottuna hänen upean räikeään rullaluisteluasuunsa. Patriarkaattihan on aika pelottava asia – tuon viittauksen tajutakseen pitää valitettavasti olla nähnyt kyseinen elokuva. Suurin osa puvusta löytyi Etsystä, muutamat neonkeltaiset asusteet Punanaamiosta, ja sääennusteen kylmetessä yhtäkkiä pakkasen puolelle piti keksiä vielä pitkät hihat ja lahkeet pitämään lämpimänä, joten lisäsin asuun juoksutrikoot ja pinkin tuulitakin.  

Kenin shortsit olivat miehille mitoitetut, joten ompelukoneeni pääsi pitkästä aikaa käyttöön lyhennystöihin.

Helsinki Halloween Runin tapahtumakeskuksena toimi Ammattikorkeakoulu Arcada, joka oli todella kätevästi lähellä sekä bussipysäkkiä että lähtö- ja maalialueita. Päästyäni paikalle hakemaan juoksunumeroani huomioni kiinnittyi ihan ensimmäisenä kaikkiin söpöihin Halloween-asuisiin lapsiin, joille oli tapahtumassa tarjolla Kids Runin 500 ja 1000 metrin matkat. Myös aikuisilla juoksijoilla oli uskomattoman hienoja asuja eikä voinut kuin ihailla sitä heittäytymistä, kun jotkut olivat lähdössä juoksulle hyvinkin monimutkaisissa asuissa. Näin stilteillä parin metrin korkeudessa hoippuvan vitoselle lähtijän, päättömän ratsumiehen jolla oli mukanaan aivan uskomattomana käsityönä tehty pelottava keppihevonen, sekä popcorn-tötterökolmikon. Minä ja Kympin Naisten kaverini Jenni huolehdimme pinkistä edustuksesta kaiken Halloween-mustan keskellä: minun Kenini oli silmiä vetistävän räikeissä ysäriväreissä ja Jenni taas oli vetänyt jalkaansa yksisarvistrikoonsa ja löytänyt jopa asiaankuuluvan sarven päähänsä. Olimme hyvin söpöjä. 

Kymmenen kilometrin matkan lähtö koitti kello 18:30, vitosen lähtijät olivat päässeet matkaan jo hieman aikaisemmin. Tähän aikaan illasta oli ehtinyt tulla jo pilkkopimeää, mistä ehdin hetkeksi huolestua, kun muistissa oli ahdistuksen hetket pilkkopimeällä Helsinki City Marathonilla eksymisestä. Niin kuinkas tässä kävikään, kun olin sen tapauksen jälkeen luvannut itselleni, etten enää koskaan osallistuisi juoksutapahtumiin, jotka tapahtuivat pimeällä ajalla? No, ainakin reitti kulki nyt huomattavasti maratonia pienemmällä alueella, kun kymmenen kilsan matka koostui kahdesta samanlaisesta vitosen kierroksesta, joten jos eksyisin, en eksyisi kauas. 

Lähdin juoksemaan yhtä matkaa Jennin ja hänen kaverinsa kanssa, mutta minulla oli jo mietittynä oma taktiikkani tälle juoksulle, joten valuin pian heidän vauhdistaan jälkeen. Ainoa tavoitteeni oli nimittäin pysyä tällä juoksulla vauhtikestävyysalueella, eikä kohdata maksimisykkeissä hapottuneiden lihasten aiheuttamaa seinää. 

Reitti kulki ensin melkein päästä päähän Arabianrannan hienon lenkkipolun ihan meren rannassa ja kääntyi sitten Matinkaaren sillalle. Ylitimme Vanhankaupungin kosken, nousimme hetkeksi Hämeentielle liikenteen reunaan, ja palasimme Arabianrantaan seuraten tällä kertaa asutuksen rajaa. Sitten piti muistaa jatkaa matkaa samaan paikkaan, josta oli lähdetty, eikä kääntyä vielä loppusuoralle. 

Huolen eksymisestä saattoi pian unohtaa, koska Runner's High'lle tuttuun tyyliin pinkkejä reittinauhoja oli aseteltu hyvin tiheästi ja strategisissa paikoissa oli pitkä pätkä nauhaa blokkaamassa vääriä kääntymisiä. Myös ihan ihmismuotoisia reitinohjaajia oli juuri oikeissa paikoissa, varustettuina kirkkailla heijastinliiveillä ja kannustuksilla. 

Lähtöviivan tunnelmia.

Sen lisäksi että reitti oli hyvin merkitty, se oli huomattavan tasainen. Ainoat mieleen tulevat ylämäet olivat pieni nousu Matinkaaren sillalle ja todella jyrkkä ja yllättävä ylämäki muistaakseni ehkä Vanhankaupungin koskea ohittaessa. Muuten sai laittaa jalkaa toisen eteen varsin tasaisesti koko matkan. Sykelukemani pysyivätkin erittäin hyvin määrätyissä uomissaan ensimmäisen viiden kilometrin ajan, minkä vuoksi kun puoliväli tuli vastaan, minusta olikin yllättävän mukavaa päästä jatkamaan juoksua vielä toinen kierros! Tässä kohtaa hyvin moni juoksija oli jo mennyt minusta ohi ja pidin mahdollisena, että olin vähintäänkin viimeisten joukossa ellen jopa viimeinen. Ohitin välillä koiran kanssa juoksevan kaksikon, joiden piti ajoittain hidastaa koiran pysähtyessä tarpeilleen, ja välillä he vuorostaan ohittelivat minua. 

Kun vitonen oli mennyt niin kevyesti ja jalat tuntuivat vielä kummallisen virkeiltä, hölläsin vähäsen sykkeiden kyttäystä toisella kierroksella. Se alkoi tuntua hetken päästä pohkeissa, mutta uskalsin jatkaa samalla vauhdilla, kun matkaa oli enää ihan muutama kilometri jäljellä. Silti juoksun rasitus alkoi loppumatkasta tuntua enemmän päänsärkynä ja paleltuneina käsinä kuin hapottuneina jalkoina, mikä oli hyvin iloista huomata. 

Viimeisellä kilometrillä annoin vain mennä ja selvisin kunnialla viimeisestä käännöksestä kohti maalia. Loppusuoralla havaitsin yllätyksekseni, etten ollutkaan viimeisenä reitillä; kuulokkeistani soivan Barbie-soundtrackin alta kuului takana tulevien juoksijoiden ääniä. Tuloslistakin osoitti lopulta, että kymmenisen juoksijaa tuli maaliin jälkeeni, sen lisäksi että moni sai DNF- eli keskeytysmerkinnän. En vertaile tällä tavalla dissatakseni kanssajuoksijoita vaan pidän tätä pelkästään henkilökohtaisena edistysaskeleena, kun vasta edellisellä kympilläni Haaga Runilla olin itse se kaikista viimeinen maalinylittäjä.

Garminin kymmenen kilsan kunniamerkki osui taas juuri oikealle viikonlopulle.

Maaliin päästyä oli edessä yllättävän kova urakka, nimittäin vaatteiden vaihtaminen kohmeisilla käsillä, mutta olo oli yhtä kevyt ja riemukas kuin mitä jalkani olivat olleet suurimman osan tästä juoksusta. Vihdoinkin helpontuntuinen kymppi! Voi hyvin olla, että rikon toistekin päätökseni välttää juoksutapahtumia pimeässä ja juoksen Helsinki Halloween Runin uudestaankin, sillä tämän tapahtuman tunnelma oli aivan omaa luokkaansa ja järjestelyt kaikilla käytännön osa-alueilla jälleen ensiluokkaista. Eiköhän juosta kaikki mahdollisimman hyvällä fiiliksellä pimeää vuodenaikaa päin!