Top 10 miten ratsastusharrastus on muuttunut 10 vuodessa

Aloitin tänä vuonna ratsastuksen uudestaan yli 10 vuoden tauon jälkeen ja sitä ennen olin ollut aktiivinen harrastaja 8-vuotiaasta noin 20-vuotiaaksi. Joiltakin osin harrastus ei ole pitkän tauon aikana muuttunut, mutta joitakin kiinnostavia kulttuurimuutoksia on tapahtunut ja on keksitty uutta. Tästä mielenkiintoisesta näkökulmasta kirjoitin tämänkertaisen Top 10 -postaukseni.

10. Ihan uudet keksinnöt, jotka helpottavat elämää

Sen lisäksi, että jotkut tutut ratsastusvarusteet ovat saaneet uuden ilmeen, on markkinoille tullut ihan uusia välineitä, kun joku on keksinyt vastata johonkin harrastuksen tarpeeseen. Yksi erityisen nerokas idea on mielestäni "rain legs", eli sadesuoja, joka suojaa vyötäröstä polviin asti. Sateella joutuu joskus ratsastamaan, varsinkin jos harrastaa maastoratsastusta, jolloin maneesi ei ole vaihtoehto. Sadehousut eivät kuitenkaan toimi kovin hyvin ratsastuskäytössä, joten siksi menin hankkimaan rainlegsit heti, kun näin sellaisia ratsastajilla. Ne peittävät juuri reisien etuosan, joka sateella kastuu ja joka jää suojaamattomana ratsastussaappaan ja sadetakin väliin - mutta satulaan saa kuitenkin istua ratsastushousujen takapuolella, joka on satulassa pysymiseen suunniteltu. Täydellistä!

Toinen mielestäni uudehko keksintö on ratsaille suunnitellut säilytysratkaisut. Satulalaukkuja on toki ollut aina, mutta yleensä vain vaellustalleilla, joilla pidemmille ratsastuksille varautuminen mm. ensiaputarvikkein kuuluu oleellisesti asiaan. Kasuaali ratsastaja on joutunut tunkemaan tavarat takintaskuihin eikä esimerkiksi vesipulloa ole oikein saanut kulkemaan mukana. Nyt jouduin kuitenkin äskettäin Facebook-mainonnan uhriksi, kun ruudulleni lävähti varsin kätevän näköinen reisilaukku, joka on suunniteltu erityisesti ratsastajalle ja satulalle sopivaksi. Etu reppuun nähden on se, että tavarat ovat käden ulottuvilla. Kirjoitan tästä tuotteesta erikseen arvostelun blogiin, kunhan olen päässyt testaamaan sitä pidemmillä ratsastuksilla.

9. Jo olemassa olleetkin varusteet ovat kehittyneet

Ensimmäisinä ratsastusvuosinani, alle 10-vuotiaana, ratsastuskypärä oli samettipotta. Ostoksilla sai myös olla tarkkana, koska ei ollut täysin itsestäänselvää, että jokainen myytävänä oleva kappale oli niin sanottu turvakypärä, eli putoamistilanteessa oikeasti suojasi päätä. Samettipotat muuttuivat vähemmän samettisiksi ja vähemmän pottamaisiksi jo ennen kymmenvuotista ratsastustaukoani, mutta tässä välissä ne ovat totisesti kokeneet muutoksen. Jotkut kypärät muistuttavat pyöräilykypäriä ja useimmissa ei ole edes hillittyä samettipintaa. Viimeisintä kypärää ostaessani valinnanvaraa oli vähän, jos en halunnut pinkkiä, sinistä tai hopeista kimalletta kypärääni (onnistuin silti löytämään sellaisen). Niistä löytyy ilmastointi, istuvuuden säätö niskasta ja oikein mukavuutta huomioiva leukaremmi. Tietysti on myös hyvin vaikeaa löytää nykyään ratsastuskypärää 50 eurolla, mitä muistelisin niiden joskus aikoinaan maksaneen. Käytettyä ratsastuskypäräähän ei turvallisuussyistä oikeasti kannata ostaa käsittääkseni.

Etsiessäni ratsastushousuja pitkän taukoni jälkeen törmäsin jatkuvasti sanaan "ratsastuslegginssit". No, antiikinaikaiset ratsastushousutkin olivat periaatteessa legginssejä ihonmyötäisen istuvuutensa osalta. Nykyään ne vain myös tehdään legginssimäisestä materiaalista. Tämä tarkoittaa parempaa hengittävyyttä, heureka! On myös todettu, että ratsastushousujen sisäreiden ja takapuolen vahvikepaikkojen ei tarvitse olla tukahduttavan paksua mokkanahkaa, jotta niistä on jotain hyötyä. Katselin hiukan epäillen pikkuruisia silikonilänttejä uusissa ratsastuslegginsseissäni, kun kiskoin ne ensimmäistä kertaa jalkaan, mutta en luiskahdellut satulassa yhtään sen enempää kuin vanhoilla mokkapaikoillakaan, ja kokemus oli kaikin puolin hengittävämpi ja vähemmän kinnaava kuin vanhojen ratsastushousujen kanssa. Nykyvaatimusten valossa monista ratsastushousuista ja -legginsseistä löytyy myös kännykkätasku.

8. Hevosen selkään pääseminen ilman jakkaraa ei ole enää statuskysymys

Asennemuutokseen tässä kohdassa voi toki vaikuttaa sekin, etten ole enää lapsi tai teini, joka etsi omaa itsevarmuuttaan vertaamalla itseään muihin kaiken maailman pienissä ja lopulta merkityksettömissä asioissa, kuten siinä, että saiko jalkansa maasta jalustimeen ilman jakkaran apua. Vaikuttaa kuitenkin myös siltä, että jakkarasta on yleisesti ottaen tullut vakiovaruste selkäännousutilanteissa, kun ei haluta enää aiheuttaa hankaluuksia venyville jalustinhihnoille tai hevosille, jotka joutuvat pitämään vastaan ratsastajan ponnistellessa ylös maasta. Nykyään tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä ottaa jakkara avuksi selkään punkemisessa, riippumatta siitä, kuinka "hyvä" ratsastaja on. Silloin osoittaa välittävänsä hevosen hyvinvoinnista eikä niinkään menetä uskottavuuttaan, kuten menneinä vuosina tuntui.

7. Huomioliiveistä on tullut vakiovaruste maastoratsastuksilla

Huomioliivit eivät olleet tuntematon käsite silloinkaan, kun ratsastin nuorempana, mutta nyt niiden käyttö on selvästi lisääntynyt ja melkeinpä itsestäänselvyys, kun lähtee ratsastamaan maastoon. Vaellustalleilla, joilla olen ehtinyt käydä uudelleenaloittamisen jälkeen, on huomioliivi tai heijastinvaljaat päällä jokaisella ratsastavalla asiakkaalla ja niitä on tallilla lainattavissa samaan tapaan kuin ratsastuskypäriä on aina ollut. Tietysti aina tulee valitettavasti olemaan autoilijoita, jotka eivät huomioi hevosia liikenteessä millään tavalla näkyvyydestä huolimatta, mutta ei siitä ainakaan ole mitään haittaa, että ratsukko näkyy paremmin. 

6. Sporttikello kertoo dataa ratsastusreissuilta

Tämä listakohta on enemmänkin henkilökohtainen kuin yleinen huomio koko harrastuksesta. Olen käyttänyt Garmin-kelloani juoksulenkkien lisäksi myös ratsastusvaelluksilla ja on ollut todella kiinnostavaa tietää ensimmäistä kertaa, kuinka pitkiä matkoja hevosella pääsee. Kilometrimäärä riippuu tietysti sekä ratsastuksen ajallisesta pituudesta että vauhdista, jolla edetään. Esimerkiksi viettäessäni ratsastusviikonlopun Luomajärven Hevoskievarilla teimme kolme erimittaista ratsastusretkeä: tunnin mittaisella käyntilenkillä etenimme reilut kolme kilometriä, lauantaina neljässä tunnissa (johon sisältyi laavutauko eväineen) ja kaikissa askellajeissa edeten kolmetoista kilometriä, ja sunnuntaina kahdessa tunnissa melkein kymmenen kilometriä, samoin kaikkia askellajeja vaihdellen. Tähänastiset maastoratsastuskeikkani Vantaalla islanninhevosilla ovat olleet vajaan kahden tunnin mittaisia, mutta rauhallisella maastolla matkaksi tuli reilut seitsemän kilometriä ja reippailla maastoilla taas 9-11 kilometriä. 

Suuntavaistoni on myös niin toivoton, etten ratsastusretkien aikana juuri ollenkaan hahmota, minkälaista reittiä menemme. Erotan juuri ja juuri, jos palaamme jossakin kohtaa samaa reittiä takaisin. On ollut kiinnostavaa tarkastella jälkeenpäin karttaa, jonka Garminin sovellus piirtää reitistä. 

5. Hinnat ovat nousseet. 

Suomen Ratsastajainliiton nettisivuilla luki aikoinaan ratsastuksen aloittamista käsittelevässä osiossa niinkin typerryttävä lause kuin "Ratsastus on edullinen harrastus". Moinen väite ei pitänyt paikkaansa silloinkaan, mutta nyt hevosten pitokustannukset ja sen mukana harrastamisen hinta on noussut sen verran huomattavasti, ettei sellaista kehdata enää edes yrittää väittää edes liiton sivuilla. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi hevosten pitäminen on kallista ja suoraan sanottuna ihmettelen, miten kukaan uskaltaa enää ryhtyä siihen tai miten nykyiset yrittäjät ovat vielä pystyssä. Ei siitä kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että ainakin pääkaupunkiseudulla pelkästään tunti ratsailla maksaa noin satasen. Siihen ei edes sisälly varusteet, joita jokainen vähänkin vihkiytyneempi harrastaja joutuu hankkimaan. Omista hevosista sitten puhumattakaan. Tämä on yksi syy, miksi minusta ei tule enää viikoittaisilla ratsastustunneilla kävijää ainakaan lähitulevaisuudessa. 

4. Enemmän tietoa – ja järkeä?

Tämän kohdan alle menee monta pientä muutosta, jotka yhdessä tuntuvat kertovan siitä, että tutkimustieto ja turvallisuuslähtöisyys on lisääntynyt hevostenpidossa ja ratsastuksessa. Ratsastusharrastus ei kyllä ollut mitään villinlännen meininkiä nuorempanakaan ratsastaessani, mutta kaikenlaisia asioita otetaan nykyään paremmin huomioon. Hevosten optimaalisesta ravitsemuksesta, psykologiasta ja lajinomaisesta käyttäytymisestä tiedetään enemmän, mikä vaikuttaa esimerkiksi tallirakennuksia koskeviin suosituksiin. Kypärän käyttämistä suositellaan muuallakin kuin hevosen selässä ja ainakin maastovaelluksille lähdettäessä tuntuu olevan nykyään hyvänä käytäntönä, että ohjaaja tarkistaa jokaisen hevosen varusteet ja erityisesti satulavyön kireyden, ratsastajan kokemustasosta riippumatta. 

3. Painorajat

Muistan, että jossakin kohtaa nuorempia ratsastusvuosiani paikallisessa Aamulehdessä heräsi keskustelu siitä, kuinka painavia asiakkaita ratsastuskoulujen hevoset kantavat. Haastateltavana ollut tallimestari joltakin ratsastuskoululta kertoi, että tallin isoimmat hevoset, jotka ovat isokokoisempien asiakkaiden vakioratsuja, kärsivät selvästi useammin selkä- ja nivelvaivoista kuin pienemmät hevoset. Tästä virisi keskustelu siitä, pitäisikö ratsastustuntien asiakaskuntaa rajata hevosten hyvinvoinnin vuoksi. Yhdellä ratsastuskoululla oli tuolloin myös selkeästi mainittuna ratsastajien painorajat nettisivuillaan, mutta tallin erikoisuutena olikin se, että siellä oli käytössä pelkästään poneja eikä ollenkaan isoja hevosia. 

Nyt kun olen tarkastellut muutamien ratsastuskoulujen ja vaellustallien nettisivuja, painorajat on ilmoitettu mustana valkoisella jokaisella tallilla. Joissakin tapauksissa painoraja on esimerkiksi sata tai 90 kiloa yleisesti hevosen selkään; jos tallilla harrastetaan myös esteratsastusta, on ilmoitettu erikseen painorajat esteratsastukseen ja sileälle. Joskus myös tallin hevoset on jaoteltu hevosiin sekä pieniin ja isoihin poneihin, joille kullekin on omat painorajansa. Olen myös nähnyt hevosenvuokrausilmoituksia, joissa on kerrottu vuokraajan painoraja siinä tapauksessa, että vuokrattava hevonen on pienikokoinen, kevytrakenteinen tai iäkäs. Tämä on selkeä muutos kymmenen vuoden takaiseen, jolloin saatettiin kyllä pohtia, oliko joku ihminen liian iso hevosen selkään, mutta mitään ei ilmaistu suoraan ainakaan useimmissa yhteyksissä. 

Tämän kulttuurimuutoksen taustalla on varmaankin uudehko tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka suuren prosentin omasta painostaan hevonen pystyy turvallisesti kantamaan selkänsä päällä. Urheilumaailmassa, varsinkin nuorten harrastustoiminnassa, on viime aikoina nostettu keskusteluun valmentajien inhottavaa puhetta urheilijoiden painosta, mutta minun nähdäkseni ratsastusharrastuksen painorajojen taustalla on se, että hevonen on elävä olento ja kuorman kantaminen vaikuttaa sen fyysiseen hyvinvointiin. En voi toki väittää, etteikö tökeröjä valmentajia ja toisten arvosteluun kiintyneitä harrastajia löytyisi tästäkin lajista. 

2. Sähköiset varausjärjestelmät

Ratsastustalleilla oli kyllä ennen vanhaankin nettisivut, mutta sähköisiin varausjärjestelmiin tutustuin ensimmäisen kerran kuntosalien kautta ja oli kiinnostavaa huomata, että ratsastuskouluillakin on nykyään sivustoillaan niin tuntilukujärjestykset kuin varausjärjestelmätkin. Nyt olen varaillut noin kuukausittaisia issikkamaastojani varausjärjestelmän kautta, mutta paljon puhuttuun Hopotiin en ole törmännyt omakohtaisesti. Ilmeisesti Hopoti on nimenomaan ratsastuskouluja ajatellen luotu järjestelmä, jossa voi jopa toivoa tiettyä hevosta seuraavalle ratsastustunnilleen. Rupesin kyseenalaistamaan tällaisen systeemin hyödyllisyyttä, kun useimmat varmaankin toivoisivat kerran toisensa jälkeen sitä lempiheppaansa, vaikka olisi järkevää oppia ratsastamaan kaikenlaisilla ratsuilla. Eräs Hopotin kokenut ratsastuksenohjaajakin oli tästä kanssani samaa mieltä. Ratsastuksessakin on usein hyödyllistä haastaa itseään ja joskus ratsastuksenopettaja voi tietää paremmin, millaiselta hevoselta voisit oppia jotakin. 

1. Heppasome

Sosiaalisen median mukana on kasvanut tietenkin myös heppasome. Varsinkin TikTokista tulee tarjolle vilinällä hauskoja heppakommelluksia, kun selaan Youtuben lyhytvideoita. TikTokeissa esitellään usein jonkin hevosen omalaatuista persoonallisuutta tai nauretaan hulluille jutuille, joita tosiratsastajat tekevät. Youtuben puolella on tarjolla ohjeistusta vaikkapa siitä, mitä pidemmälle vaellukselle kannattaa pakata, sekä hevostallien omia kanavia, joilla kuvataan arkea hevosten kanssa. Lisäksi tietysti lähestulkoon kaikki ratsastustallit esittelevät toimintaansa Facebookissa ja Instagramissa. Heppasomen sisältö on yleisesti ottaen mielestäni aika hyväntuulista, kuten eläinjutut yleensäkin. En ole itse ainakaan kohdannut sitä, että somessa leviäisi joitakin ikäviä ilmiöitä harrastukseen liittyen, mutta en toki myöskään ole teini-ikäinen tai heppasomen suurkuluttaja. 

Onko lukijoiden joukossa heppaihmisiä? Oletteko te huomanneet muutoksia harrastuksessa ajan kuluessa? Seuraavakin postaus saattaa olla hevosaiheinen, kun olisi aika vihdoinkin kirjoittaa viikonlopustani Luomajärven Hevoskievarilla, vol. 2.