Hevosen selässä Hämeenkankaille

Luomajärven Hevoskievari Ikaalisissa muodostui jo parikymppisenä ennen ratsastustaukoani yhdeksi suosikkipaikakseni harrastaa maastoratsastusta, ja sinne palasin myös melkein saman tien aloitettuani ratsastuksen viime vuonna uudelleen. Hevoskievaria ympäröivät upeat vaellusmaastot jo heti tallin ovelta, mutta sen vetonaulana ratsastuskansalle on Hämeenkankaiden alue, jossa ratsastajien lisäksi liikkuu pyöräilijöitä, patikoijia, koiraharrastajia ja (omalla puolellaan) puolustusvoimia. Hämeenkankaille täytyy ratsastaa Hevoskievarilta jonkin matkaa, joten kangasvaellukset ovat pisintä osastoa Hevoskievarin ratsastusvaellustarjonnasta ja retket on suunnattu kokeneille ratsastajille, joita mahtuu enimmillään kahdeksan kerrallaan mukaan. Kokeneelle ja riittävän hyväkuntoiselle ratsastajalle Hämeenkankaat tarjoavat monen tunnin elämyksen sekä pitkien ja vauhdikkaiden laukkasuorien että mieleenpainuvien maisemien muodossa. Nimensä mukaisesti kyseessä on kangasmetsä, jossa näkee valtavat määrät jäkälää sekä paikallisnähtävyytenä jääkauden aikaisen suppamuodostelman, Koivistonvadin. 

Hämeenkankaiden vaelluksen ympärille on rakennettu Hevoskievarin ratsastusohjelmistossa kokonainen viikonloppu, ja näissä merkeissä vietin toukokuun viimeisen viikonlopun. Pääsimme tutustumaan ratsuihimme jo vaellusta edeltävänä iltana tunnin mittaiselle käyntiretkelle. Minun ratsukseni tälle viikonlopulle oli valittu Tero, punarautias eestiläinen ruuna. Tero oli erittäin kiltti harjata ja satuloida ja osoittautui aivan rautaiseksi ammattilaiseksi vaellusreiteillä. Sen sydänystävyys toisen hevosen, Masin, kanssa oli myös mahdottoman hellyyttävää. Vaikka Tero on pienemmästä päästä Kievarin hevoslaumaa, oli sillä kuitenkin selkään kiivettyäni yllättävän hevosentuntuiset askeleet, varsinkin kun olen viime aikoina ratsastanut säännöllisemmin pienillä islanninhevosilla. 

Koska lauantain sääennuste näytti erittäin helteiseltä, lähtömme Hämeenkankaille aikaistui tunnilla. Niinpä olimme jo varttia vaille kuudelta aamupalalla ja puoli kahdeksalta ottamassa hevosiamme kiinni laitumelta. Tero ja ulkoilukaverinsa tekivät ainakin aamusta aavistuksen verran helpomman tulemalla melkein syliin asti vastaan hakiessamme niitä, joten ainakin oli mukavaa lähteä vaeltamaan hevosilla, jotka olivat niin kovin innokkaita lähtemään mukaan. 

Hämeenkankaille oli tosiaan tallilta jonkin verran matkaa ja vaikka olimmekin aikaistaneet lähtöä, piti korkeat lämpötilat ottaa huomioon hevosten kanssa. Siispä teimme alkumatkan enimmäkseen käyntivauhdissa ja säästelimme hevosten jaksamista kankaille. Kävin ratsastamassa Hämeenkankailla viimeksi marraskuussa, mutta tuttu maisema näyttäytyi aivan erilaisena nyt, kun kevätpäivä oli kauneimmillaan; sen tosiaankin huomasi, kun siirryimme "tavalliselta" reitiltä kankaiden maailmaan. Kangasmetsää aukeni joka suuntaan silmänkantamattomiin ja maa oli valkoisenaan jäkälää. Pehmeät hiekkatiet olivat yhtäkkiä kuin tehty laukkaamiseen ja sitähän me sitten teimme, yllättävän paljonkin saimme nauttia vauhdista lämpötilaan nähden. Muutamat laukat olivat myös niin ihanan pitkiä, että retken tasovaatimus "kokeneille ja hyväkuntoisille ratsastajille" on erittäin perusteltu. Tero ei ollut heppajonon nopein kiituri, mutta sitäkin sitkeämpi; aina se jaksoi laukata loppuun asti, vaikka alkoi hiota auringonpaisteessa. Yritin auttaa kaveriani istumalla mahdollisimman myötäilevästi ja kevyesti satulassa. 

Reilun kahden tunnin ihmemaaihastelun jälkeen pääsivätkin sekä hevoset että ratsastajat pitämään taukoa, kun koukkasimme Koivistonvadin laavulle. Hevoset saivat heinää ja vettä ja meille ratsastajille oli tarjolla lohikeittoa sekä pullakahvit. Pitkällä ratsastuksella laavutaukokin otettiin pidemmällä kaavalla ja istuimme (tai venyttelimme) jutustellen ja auringosta nautiskellen. Oli hieman eri tunnelma kuin samalla laavulla marraskuussa koko päivän kestäneessä sateessa, kun yritimme kuivatella läpimärkiä hanskoja nuotiolla ja oli helpotus lähteä uudelleen ratsastamaan, koska tuli niin kylmä. Tällä kertaa olin pyytänyt tuomaan laavulle ruokakuljetuksen matkassa aurinkorasvaa, jotta pystyin lisäilemään sitä tauon aikana, ja muistin juoda runsaasti vettä nestehukkaa vastaan. 

Hikinen tauko-Tero

Heppojen taukopaikka

Ratsastuselämys sen kun jatkui, kun kiipesimme uudelleen hevosten selkään jatkamaan matkaa. Hevoset jaksoivat vieläkin kiidättää meitä laukassa pitkin metsäteitä ja ne saivat tietysti kävelläkin, kun mutkittelimme välillä puiden lomassa keskellä metsää. Ohjaajamme jättikin tarkoituksella ravaamista vähemmälle tällä reissulla, jotta hevoset jaksaisivat helteessä paremmin. 

Matka jatkui, ja Tero pääsi taas bestiksensä Masin perään jonoon.

Nyt kun kevät ja oikeastaan melkein heti suoraan kesä tuli talven ja kurakelien jälkeen ja ratsastusilmat sekä -maisemat ovat olleet hienoja, olen miettinyt sitä, miksi onkin niin erityisen hienoa vaeltaa juuri hevosen kanssa. Pääseehän hienoille paikoille omillakin jaloilla, mutta tunne on ihan eri, kun on hevosen selässä. Ehkä sekin tekee jo jotain oleellista, että hevosen selästä näkee pidemmälle kuin omalta korkeudelta – tämähän on myös yksi syy, miksi poliisihevosia käytetään edelleen. Lisäksi siinä on mielestäni jotain erityistä, kun hetken jakaa toisen elävän olennon kanssa; yhteys luontoon jotenkin syvenee toisen luontokappaleen selässä. Hevosen seurassa myös joutuu tietyllä tavalla keskittymään ilman, että huomaa erityisesti keskittyvänsä. Vaikka olisi kiltti ja varma hevonen alla, sen kanssa pitää kuitenkin sen verran olla hereillä, että mitään muuta ei oikeastaan ehdi ajatella. Tapahtuu automaattinen pään tyhjentyminen kaikista arkisista turhuuksista. 

Takaisin tallille päästyämme hoidimme erityisen huolellisesti reippaat ja sitkeät ratsumme. Terolla ei ilmekään värähtänyt, kun kaadoin sen selkään puoli ämpärillistä vettä, vaan se otti viilennyksen vastaan ilmeisen tyytyväisenä. Märällä selällä oli tietysti aivan mainio ajatus mennä heti aitaukseen päästyä piehtaroimaan hiekkaan. 

Maasaunalla

Maasaunan kylpypalju

Ratsastajat pääsivät virkistäytymään vähän toisella tavalla, kun meitä odotti oma vuoro Hevoskievarin upouudessa Maasaunassa. Ulkoa päin hobittiasumuksen näköinen kumpare sisältää ihanan ison terassin, paljun sekä tietysti saunan. Rentouduimme perinpohjaisesti löylyissä ja lilluimme paljussa karkottaen ratsastukselta jääneet pölyt ja hiet ja jumit. Hemmottelulle ei tullut loppua, kun pääsimme vielä illalliselle Kievarin ravintolaan ammattitaidolla ja intohimolla kootun noutopöydän ääreen. Tässä oli melko täydellisen päivän ainekset kasassa, kun yöksi pääsi vielä vetäytymään omaan rauhaan ihanan tunnelmalliseen aittakammariin. 

Sunnuntaiaamuna pääsi vielä vähäksi aikaa hevosen selkään.

Kaiken kaikkiaan viikonloppu Luomajärven Hevoskievarilla tarjosi täydellisen yhdistelmän ratsastuselämyksiä ja täydellistä irtautumista arjesta. Jo sekin tuntuu merkittävältä luksukseltä, että joku muu on pedannut sängyn ja kattanut pöydän, puhumattakaan tietysti siitä, kuinka paljon parempaa Kievarin ruoka on verrattuna oman keittokomeroni tuotoksiin. 

Tero ja Masi halailivat aina tilaisuuden tullen.

Viikonlopun ratsastukset myös kertoivat, että minun täytyy valmistautua ja varautua huolella toiseen kolmen päivän ratsastusputkeeni syyskuussa, kun lähden ratsastamaan Skotlantiin ja matkat tulevat olemaan siellä vielä pidempiä. Ainoa tapa totuttaa jalat ratsastukseen täysin olisi tietysti käydä ratsastamassa vähintään joka viikko, mitä en nyt pysty tekemään, mutta ainakin suunnitelmissa on käydä koko kesän maastoratsastuksilla kahdesti kuussa. Myös jokainen tehty kuntosalitreeni hyödyttää ratsastuslihaksia. Minulla jumittuu satulassa lähes poikkeuksetta sisäreidet, jotka eivät saa samanlaista ärsykettä missään muussa lajissa, ja nyt pidempi ratsastusvaellus Hämeenkankailla möyhensi aika huolellisesti myös selkääni. On siis varaa kehittää lisää lihasta ja panostaa vielä lisää palautumiseen heti ratsastuksen jälkeen. Venyttelyä ei kannata unohtaa, vaikka se ei ihan yksin ehkäisekään jumeja.