Minä pystyin puolimaratoniin!

Ennen tämänvuotista Helsinki Marathonia puolimaraton-menestyksessäni ei ollut mitenkään hirveästi kehumista. Ensimmäinen kokemukseni tällä matkalla oli Helsinki City Runilla vuonna 2019, jolloin loppuajaksi tuli 3:02:02, silloin sai onneksi juosta maaliin asti kolmen tunnin ilmoitetusta maksimisuoitusajasta huolimatta. Seuraavaksi taisin joutua perumaan puolimaratonini flunssan takia ennen kuin koitti Tampere Juoksee -tapahtuman puolikas kaksi vuotta sitten, jolloin hyydyin jonnekin 14 ja 15 kilometrin välimaastoon. Olin siis tosiaan jonkintasoisen onnistumisen tarpeessa, kun ilmoittauduin Runner's High'n Helsinki Marathonin puolikkaalle tänä vuonna ja lähdin harjoittelemaan sitä kohti juostuani vitosen Helsinki Half Marathonilla kesäkuussa. 

Kuvaaja: Ilse

Lähtömerkki kello 8:30 aamulla tarkoitti huolellista valmistautumista jo edellisenä päivänä. Pidin huolta nesteytyksestä, söin pelkästään tylsiä ruokia, joihin vatsani ei varmasti reagoisi millään tavalla, ja pakkasin kaiken valmiiksi. Kävin myös kisatoimistossa hakemassa juoksunumeron ja varustesäilytyspussin, sijainti Meripuistossa olikin jo tuttu Helsinki Half Marathonilta ja lähtöviivakin oli samassa paikassa. 

Tapahtumapäivän aamuna heräsin kuudelta ja pukeuduin heti kotona juoksuvarusteisiini: lippis sateen varalta, hihaton juoksupaita, runsaimmilla taskuilla varustetut juoksushortsini, kompressiosäärystimet sekä ovesta ulos lähdettyä jalkaan puolimaratonia varten hankitut Asicsit. Puin vielä pitkähihaista ja -lahkeista juoksuvarusteiden päälle, jotta ei tarvitsisi hytistä tapahtuma-alueella lähtöä odotellessa. Uskaltauduin jättämään vesipullovyöni kotiin, koska laskeskelin, että jopa hitaalla etenemisvauhdillani reitin juomapisteiden pitäisi riittää. Näin pitkällä juoksumatkalla haluaa panostaa mukavuuteen ja välttää sen, että vyön asentoa joutuu mahdollisesti korjailemaan pitkin juoksua. 

Kuvaaja: Aarni Holappa

Söin aamiaiseksi kauravoileivän juna-asemalle kävellessä ja omenasosetta vielä tapahtumatorilla; pelkäsin syödä mitään vähänkään runsasta, mikä voisi jäädä hölskymään vatsaan. Otin kuitenkin taskun täydeltä energiageelejä mukaan, ne saisivat huolehtia ravitsemuksesta tämän juoksuaamupäivän ajan. 

Juoksutapahtumien omat varustesäilytyspussit ovat paitsi järjestäjän keino varmistaa, että kaikkien tavarat mahtuvat säilytykseen eikä joku yritä rohmuta tilaa vaikkapa kokonaisella rinkalla, myös hauska tapa bongata liikenteestä heitä, joilla on päivälle samat suunnitelmat. Kaivokadulta aamulla lähtenyt ratikka oli täynnä Helsinki Marathonin osallistujia. 

En ole tippaakaan aamuihminen ja kehon juoksukunto kello 8:30 alkaen, puhumattakaan vielä aikaisemmasta aamuherätyksestä, oli hieman mietityttänyt tähän tapahtumaan valmistautuessa. Täytyy kuitenkin myöntää, että aikaisessa lähdössä on puolensa, kun kaunis kesäpäiväkään ei ehdi silloin vielä ihan lämpimimmilleen juoksun aikana. Olosuhteet olivat melko täydelliset juoksuaamuun lauantaina 24.8.: alle 20 astetta lämmintä, kunnon tuuli viilentämässä, pilvinen mutta ei mustanpuhuva taivas, eikä pisaraakaan vettä sotkemassa silmälasien linssejä. Tuuli näytti ennusteessa kovalta, mutta ei sitten juurikaan haitannut juoksua, pikemminkin virkisti.

Olen pitänyt ihan hyvänä tapana saapua juoksutapahtumiin tuntia ennen lähtöä. Siinä ajassa ehtii jättää tavaransa säilytykseen, ähertää numerolappunsa kiinni paitaan ja vielä odotella pitkissä vessajonoissakin. Viimeiseksi ennen tavaroideni säilöönlaittamista tarkistin vielä, että taskuissani oli kännykän lisäksi geelejä ja nenäliinoja ja laitoin Bodyglidea sisäreisiin hierymiä estämään.

Seuraavaksi sain hieman ihmetellä lähtöalueen muodostelmaa; Helsinki Half Marathonin vitosen lähtöön verrattuna juoksijoita oli nyt tuhannesti enemmän ja näin ollen lähtöaluekin kiemurteli vaikka kuinka kauas. Hiukan meinasi hätä tulla omaan, hitaaseen vauhtiin sopivan lähtöpaikan löytämisessä, varsinkin kun yritin etsiä puolimaratonin 2:45 aikaan tähtäävää jänistä, jota ei ilmeisesti lopulta ollut. Asetuin jonnekin maratonin 5:30 -tavoitteen jäniksen taakse ja ehdin pohdiskella vain hetken aikaa ennen lähtösignaalia, että mitäköhän tästä nyt tulisi, kun ei olisikaan porukan antamaa henkistä tukea jänistä seuratessa. 

Hitaampi juoksija saa aina hetken aikaa odotella, että pääsee edes lähtöviivalle asti lähtölaskennan jälkeen. Menin rennosti ihmisvirran mukana ja Runnan ansiosta oli harvinaisen helppoa vastustaa kiusausta pinkaista liian kovaan vauhtiin muiden juoksijoiden imussa; sen lisäksi että Runna oli harjoituskaudella määrittänyt tavoitevauhdit melkein kaikille lenkeilleni, se teki raamit myös tälle puolimaratonille sillä perusteella, millaiseen loppuaikaan minun olisi realistista tähdätä. Tehtäväni oli ainoastaan pysytellä kelloni ruudulla näkyvällä vihreällä alueella, joka sijoittui vauhtivälille 7:45-8:05 min/km. Kellonkyttäyksen lomassa ehdin huomata tuttavani Ilsen, jonka juoksusuunnitelmista tähän samaan tapahtumaan olin kuullut sattumalta somesta kesän aikana. Ilse oli juoksemassa ensimmäistä puolimaratoniaan ja olimme viestinvaihdoissa edellisenä päivänä todenneet, että juoksisimme varmaankin keskenämme hyvin samanlaista vauhtia sen 2:45 -jäniksen vanavedessä, jota ei sitten ollutkaan. 

Helsinki Marathonin puolimaratonin reittikarttaa etukäteen katsellessa erityisesti alkuosuus oli näyttänyt mielestäni lupaavalta; reitti kiersi suunnilleen kaiken mahdollisen rantaviivan Kaivopuiston kautta Katajanokkaan, sieltä käväisemään Merihaassa ja sitten Kaisaniemen rantaa pitkin junaraiteiden alle. Juoksu lähti sujumaan rennosti Ilsen kanssa jutustellen, vaikka kellon mukaan vauhti olikin lopulta karvan verran nopeampaa kuin Runnan antama ohjeistus. Juomapisteitä oli reitin varrella kolmen tai neljän kilometrin välein ja ne osuivatkin sopivasti niin, että kun imaisin sisuksiini taskussani matkustelleita geelejä puolen tunnin välein, juomapiste tuli usein melkein heti sen jälkeen vastaan, niin sain huuhdottua geelien jälkimaun alas. Urheilujuomaakin olisi ollut tarjolla, mutta arvelin, että yhdessä geelien kanssa se olisi saattanut tehdä överit joko vatsalleni tai ainakin makeudensietokyvylleni, joten tyydyin tosiaan pelkkään veteen, jota otin ihan jokaisella pisteellä. Päänsärky pysyi poissa koko juoksun ajan ja vielä sen jälkeenkin, joten ilmeisesti kehoni sai kaiken tarvitsemansa, eli onnistuminen tapahtui siinäkin!

Kuvaaja: Peetu Sillanpää

Huoli yksin juoksemisesta oli lopulta turha, koska tässä tapahtumassa oli onneksi sen verran paljon osallistujia, että myös omalle noin 2:45 -aikaan tähtäävälle vauhdilleni löytyi koko juoksun ajan seuraa ympäriltäni. Pidin myös näköpiirissäni maratonin 5:30 -jäniksen, joka tsemppasi hienosti juoksijoiden virtaa esimerkiksi siinä kohtaa, kun Töölönlahdella tuli reitiltä 10 kilometriä täyteen. Ilse juoksi välillä vähän edellä ja välillä taas vähän jäljessä omaan etenemiseeni nähden, mutta kuitenkin koko ajan samassa vauhtiryhmässä ja liityimme silloin tällöin toistemme seuraan muun muassa kertoilemaan, miksi ja miten oli tullut aloitettua juoksuharrastus ja vertailemaan, mitä meidän kummankin kellot sanoivat kilometrilukemista reitin kilsakyltteihin nähden, koska nehän eivät koskaan liiku ihan samaa tahtia. 

Kilometrien karttuessa ja Helsingin keskustan maamerkkien vilahdellessa ohi sitä sai vain ihmetellä, miten tällainen hitaaksi ja tahmeaksi identifioitunut juoksuharrastaja eteni näin kevyen ja mukavan tuntuisesti 7:30-8:00 -suuntaista vauhtia vielä siinäkin kohtaa, kun olimme ehtineet kuuluisalle Baanalle asti kohti 14. kilometrin merkkiä. Yhtäkkiä olinkin jo 16 kilometrin kohdalla, mikä tarkoitti sekä harjoitusohjelmani pisimmän lenkin että edellisen puolimaraton-yritykseni keskeyttämiskohdan ohittamista. 

Tämä puolimaraton meni lopulta tosiaankin niin hienosti, että askel alkoi painaa vasta viimeisellä viidellä kilometrillä, noin 16. kilometristä alkaen. Siinä kohtaa on jo ihan hyväksyttävää, että juoksu alkaa tuntua vähän raskaalta. Vauhtini ei päässyt notkahtamaan, mutta aloin huomata tutunlaista kramppailua vasemmassa pohkeessani, kun reitti teki viimeiset mutkansa Hernesaarenrannassa. Mutta mitä merkitystä on jollakin krampilla, kun ihminen tajuaa, että tämän puolimaratonin pääsen loppuun asti! Kun jäljellä olevat kilometrit hupenivat kolmeen ja sitten kahteen, tartuin voimalla kiinni siihen ajatukseen, että vaikka tiputtaisin vauhdin tässä kohtaa pelkäksi kävelyksi, tulisin silti pääsemään maaliin kolmessa tunnissa! Sitä olin tullut täältä ensisijaisesti hakemaan, että selviäisin reitistä edes puolimaratonin matkalle säädetyssä maksimisuoritusajassa. 

Tästä positiivisesta ajatuksesta kiinni pidellessä täytyi vähän keskittyä myös siihen, että tässä kohtaa reittiä nopeimmat maratoonarit kiersivät jo lisäkierrostaan ja alkoivat näin ollen liikkua meidän hitaampien puolimaratoonarien joukossa. Meinasi ruveta vähän ahdistamaan, kun ajattelin koko ajan olevani jonkun salamannopean tiellä ja mihin tahansa reunaan yritinkin mennä, niin koko ajan oli joku ohittamassa siltä puolelta, miltä en osannut odottaa!

Suustani pääsi koko juoksumatkan ainoa kirosana, kun viimeisellä kilometrillä piti valita käännös joko maratonviestijoukkueiden vaihtopaikalle tai kohti maalia. Käännyin tietenkin maalia kohti eli vältin eksymisen tällä kertaa, mutta jostain syystä tämä vihastutti kramppaamaan alkanutta pohjetta entisestään ja siitä en ilman voimasanaa selvinnyt. Maaliviiva oli kuitenkin jo desimaalilukemien päässä ja kelloni mielestä puolimaraton oli itse asiassa tullut jo täyteen. Juoksin silti ihan oikealle maaliviivalle asti ja ilmeisesti en ole niitä ihmisiä, jotka itkevät maaliin päästyään – edes tällaisen aika tärkeän juoksukokemuksen päätteeksi, ensimmäisen aidosti onnistuneen puolimaratonini maalissa. Olin lähtenyt alittamaan kolmea tuntia ja nettoajakseni tuli lopulta 2:45:28, mistä pystyin olemaan vain ja ainoastaan ihan aidosti riemuissani. Tuon numeron lisäksi olin saavuttanut oikeasti hyvältä ja iloiselta tuntuneen juoksun sekä aivan ihanan, vaaleanturkoosin mitalin, jonka julkaisu Helsinki Marathonin some-tileillä joitakin päiviä aiemmin oli vain kasvattanut hinkuani päästä tässä juoksussa maaliin asti. 

Maalialueelta sain mitalin lisäksi mukaani niin runsaat sponsorieväät, että kädet eivät tahtoneet riittää. Pääsin Ilsen ja kantamuksieni kanssa jopa sinne asti, että hortoilimme hieman sekavasti takaisin kohti tapahtuma-aluetta kuvausseinälle ja varustesäilytykseen, kun koin ilmeisesti elämäni ensimmäisen SUONENVEDON! Miten kummastuttava tunne, kun varpaat lenkkarin sisällä puristuvat kippuraan aivan itsekseen! Pääsin lopulta kuitenkin jatkamaan matkaa kuvausjonoon ja siitä hakemaan tavarani säilytyksestä. Edelleen jostakin emotionaalisen etäisyyden päästä lähdin kohti keskustaa mitali kaulassani mietiskellen sitä, että olin ehtinyt tänään juosta kokonaisen puolimaratonin ennen kuin kello ehti edes kahteentoista, ja että todellakin tein sen. Mikään tunnekuohu ei sitten lopulta vyörynyt missään kohtaa ylitseni. 

"Kunnon kansalainen" sisälläni ajatteli, että järkevän ja ravitsevan lounaan syöminen tällaisen suorituksen jälkeen oli varmasti hyvä idea ja tuntui aika vitsikkäältäkin suunnata näin erityisen suorituksen jälkeen ultra-arkiseen Unicafe-ruokalaan Kaivopihalla. Ainoa vain, että kun istahdin hieman vaivalloisesti alas kasviskorma- ja riisilautaselliseni ääreen, minun ei tehnyt tippaakaan mieli ruokaa. Vietin aivan äärimmäisen pitkän lounashetken annostani närppien, koska kyllähän se syöminen nyt kuitenkin on järkevää. Kotiin päästyäni olikin sitten nälkä ihan koko loppupäivän muutaman tunnin välein; senkin jälkeen, kun olin tilannut itselleni kokonaisen pizzan iltaruuaksi, iski vielä myöhemmin iltapalanälkä.

Puolimaratonin jälkeinen sudennälkä rajoittui kuitenkin vain kyseiseen päivään. Unen tuloa sain hetken aikaa odotella, koska mieliala oli sen verran korkealla, etteivät aivot oikein ottaneet rauhoittuakseen. Seuraavana päivänä lihakset olivat ihan odotettavasti kipeät, mutta en ollut erityisen väsynyt. Hieman kummastuttavaa oli kipu oikeassa jalkapohjassa lähellä kantapäätä; juoksun aikaiset tuntemukset olivat nimittäin tuttuun tapaan keskittyneet vasempaan raajaan, kuten vaikkapa ne pohjekrampit. Jalkapohjan normalisoitumista odotellessa ja juoksemisesta levätessä onkin hyvin aikaa miettiä ensi vuoden juoksusuunnitelmia, koska olen niitä ihmisiä, joilla suunnitelma on oltava – ei siksi, että siitä pitäisi kerätä itselleen paineita, vaan siksi, että suunnitelmat ja treeniohjelmat mielestäni ihan aidosti piristävät elämää. Ja nyt on kyllä harvinaisen mukavat lähtökohdat uusien suunnitelmien tekemiselle, kun juoksin näin hyvän puolimaratonin.