Inspiraatio tähän postaukseen lähti siitä, että olen ilokseni saanut äskettäin tutustuttaa jopa kaksi ihmistä rakkaan harrastukseni, ratsastuksen, maailmaan; sekä kolmikymppinen kaverini että kahdeksanvuotias siskontyttäreni ilmoittivat yllättäen olevansa kiinnostuneita ratsastuksen kokeilemisesta. Vakiomestakseni muodostuneelta islanninhevostallilta löytyy onneksi ihan kaikenikäisille heppoihin tutustuville sopiva tutustumispaketti, jossa pääsee kahdeksi tunniksi ensin opettelemaan hevosen hoitamista ja satulointia, ja sitten ratsastuskentälle kokeilemaan, miten heppa liikkuu.
Olen itse aloittanut aikoinaan ratsastuksen viimeistään 8-vuotiaana, ihan tarkkaa ikää en muista. Hevoset ovat siis olleet elämässäni niin kauan aikaa, että en enää muista, millaista oli kohdata niitä ensimmäistä kertaa. Olen aina tykännyt eläimistä (tarkennuksena: eläimistä, joilla on korkeintaan neljä mutta ainakin kaksi jalkaa) niin hirveän paljon, että jotenkin arvelisin menneeni taputtelemaan ensimmäistä käden ulottuvilla ollutta heppaa hirveästi jännittämättä. Vanhemmillanikaan ei ole tästä mielikuvasta poikkeavaa käsitystä.
Siispä minulle on sellainen ajatus tuntunut aina mielenkiintoisella tavalla vieraalta, että hevonen olisi jotenkin pelottava pelkästään ison kokonsa takia. Mitä pelottavaa siinä muka on, jos se siinä vain seistä pojottaa paikallaan eikä näytä tippaakaan vihaiselta? Ottakaa huumorilla, tietysti ymmärrän kyllä objektiivisesti, miten vieraan eläimen iso koko voi näyttäytyä jollekin, joka ei ole tottunut niihin; tarkoitan vain, että itselleni tällainen pelko ei ole koskaan tullut mieleen, vaikka olen aina katsellut hevosia keskimääräistä matalammalta katselukorkeudelta.
Hevosharrastaja myös oppii eläimestä hyvin pian sellaisen faktan, että hevoset ovat saalis- ja pakoeläimiä; melkein mikä tahansa muu eläin on luonnonvaraiselle hevoselle uhka, eikä hevoselle ole suotu juuri muuta puolustautumiskeinoa kuin nopeat jalkansa, joten karkuun kannattaa lähteä matalalla kynnyksellä. Siispä hevosella on vaistojensa perusteella oikeastaan paljon enemmän pelättävää kuin meillä ihmisillä.
Kun en tosiaan itse muista ensimmäisiä kontaktejani hevosten kanssa, oli hirveän mielenkiintoista katsella eri-ikäisiä hevosiintutustujia issikkatallilla. Niin kaveriltani kuin ihan tuntemattomiltakin asiakkailta tuli todella hyviä kysymyksiä, joiden vastaukset ovat olleet itselleni melkein koko ikäni ihan itsestään selviä: Pitääkö hevosta lähestyä jollakin tietyllä tavalla? Näkeekö hevonen minut, jos seison tässä? Voiko hevoseen nyt oikeasti koskea?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on omasta mielestäni kaikkien hevostallien tärkein sääntö, jonka opetin heti ensimmäisenä sekä kaverilleni että siskontyttärelleni: hevosten lähellä liikutaan ja puhutaan aina rauhallisesti, ei koskaan huidota, juosta tai huudeta. Sen suurempaa erityishuomiota hyvällä perusluonteella ja koulutuksella varustettu hevonen ei oikeastaan tarvitse. Tästä päästäänkin otsikon mukaisesti niihin asioihin, joita hevonen opettaa ihmiselle: ensimmäiseksi, olemaan kiirehtimättä. Kiltti ja hyvinkoulutettukin hevonen toimii aina jossain määrin ihmisen mielialojen peilinä; jos hosut ja kiirehdit, niin hevonen aivan varmasti huomaa sen ja reagoi siihen stressaantumalla itsekin.
Tästä päästään siihen, että hevonen opettaa myös olemaan aina hetkessä. Hevosharrastuksen ehkä huomattavin mielenterveydellinen hyöty on se, että pää tyhjenee siellä mahdollisesti surraavista multitaskauksista ja huolista kuin itsekseen. Kun vieressä on hevonen, se vaatii kaiken huomion, jo ihan turvallisuussyistäkin; ei voi sählätä mitään ylimääräistä, kun monisatakiloinen eläin saattaa vaikka vain säpsähtää jotain.
Hevosten kanssa täytyy myös hyväksyä se, että ikinä ei voi täysin varmasti tietää, mitä eläimen päässä liikkuu. Vastuullisesti toimivat ratsastustallit pyrkivät huolehtimaan turvallisuudesta ja välttämään onnettomuuksia kaikin mahdollisin keinoin, mutta hevonen on aina epävarmuustekijä ja sen kanssa on elettävä, jos mielii ratsastaa. Tietynlainen nöyryys on hevosten kanssa toimiessa järkevää; ei kannata koskaan luottaa omiin taitoihinsa ihan liikaa.
Hevosharrastukseen liittyvä epävarmuustekijä on sekin, että harrastaminen tapahtuu usein ainakin jossain määrin ulkoilmassa. Toki joillakin talleilla on käytössä hienojakin maneeseja, mutta toisessa ääripäässä ovat sitten vaellusratsastukset, joita ei voi sateensuojassa toteuttaa. Täytyy myös aina mennä turvallisuus edellä ja joskus ratsastamaan lähtö myöhästyy tai peruuntuu kokonaan vaikkapa ukkosen takia. Toisaalta ulkoilmaharrastamiseen liittyy ihan kiistattomia hyötyjäkin, harva meistä liikkuu liikaa ulkona.
Kun ratsastusharrastukseni on viime vuosina painottunut erityisesti vaelluspuolelle, olen saanut myös huomata, kuinka hyvin kaunista luontoa näkeekin juuri hevosen selästä. Oikein pitkillä vaelluksilla ehtii kattaa laajemman alueen kuin mitä omilla jaloillaan pääsisi, ja korkeammalta näkee pidemmälle. Kuljen toki etäisyyksiä myös juosten, joskus pitkiäkin, mutta hevosen kanssa taitettuun matkaan sisältyy vielä erityisenä yhteistyön ulottuvuus.
Näiden ajatuksien summana siis todettakoon, että vaikka ratsastusharrastukseen liittyy isoja riskejä ja joskus epämukavuustekijöitä, se voi myös tehdä ihmiselle monella tavalla hyvää, jos sen vain antaa. Moni hektisestä arjesta ja keskittymisvaikeuksista kärsivä ihminen voisi hyötyä paljon hevosten seurasta, ja onhan ratsastusta alettu käyttää monien erityisryhmien palveluissakin. Olikin aika hauskaa näin monen vuoden harrastamisen jälkeen pukea ihan sanoiksi, mitä kaikkea positiivista itse koen saavani hevosharrastuksesta!
Pyrin julkaisemaan tämän tekstin sunnuntaina ja seuraavan viikon blogi onkin tauolla. Kauan odotettu matkani Skotlantiin ja Lontooseen on vihdoin koittanut, ja luvassa on sen verran ohjelmantäyteinen reissu, ettei blogiaikataulun pitäminen tunnu ihan realistiselta. Täpötäynnä on myöskin matkalaukkuni, jonne läppäri ei taitaisi edes mahtua. Palaillaan siis blogiin reissun jälkeen, siitä riittääkin sitten kirjoitettavaa!
Kommentit
Lähetä kommentti