En onnistunut sabotoimaan juoksuani Helsinki10:llä

Tämän kisaraportin otsikko on vähän klikkiotsikkohenkinen viittaus siihen, että joiltakin osin Helsinki10:ä edeltävän viikon ja päivän olosuhteet eivät olleet ihan täysin ihanteelliset. Ensin jännitin vähän sitä, että kisalauantaita edeltävän maanantain historiallisten tanssien harjoituksista jäi pienet pohjejumit päälle. Sitten jännitin vähän sitä, että Runna olisi halunnut minun juoksevan harjoitusohjelman viimeisen lenkin eli kisavauhtiset intervallit kisaviikon keskiviikkona, mutta aikatauluolosuhteiden pakosta jouduin siirtämään intervallit seuraavalle päivälle torstaille. Apua, ehtivätkö kintut palautua tarpeeksi kympille?!? 

Kuvaaja: Katila Photography

Vielä lauantain koittaessa sain miettiä sitä, kuinkahan tyhmä idea mahtaisi lopulta olla käydä tanssiaisissa ja kympin juoksulla samana päivänä. Helsinki10:n starttiaika oli vasta myöhään illalla, kello 20:30; siinä kohtaa kun olin jo ajat sitten ilmoittautunut juoksulle, sain tietää, että samana päivänä olisi luvassa historialliset tanssiaiset kello 14 alkaen. Skotlantilaisella teemalla. En voinut jäädä pois!  

Kisapäivän reppu piti lopulta vaihtaa isompaan, kuin mikä kuvassa näkyy.

Vietin tanssiaisissa lopulta kaksi ja puoli tuntia ja olin ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä kannatti mennä edes vähäksi aikaa. En onneksi osannut kaikkia tansseja, joten pääsin välillä istumaan alas ja hörppimään elektrolyyttijuomaa pullostani. Muiden tanssijoiden jäädessä jatkamaan pyörähtelyä iltayhdeksään saakka kävin nuorisotalon vessassa vaihtamassa skottihameen juoksutrikoisiin ja lähdin kohti keskustaa. 

Päivän ensimmäinen asu.

Päivän ohjelmaan oli pitänyt viime hetkellä vielä lisätä pysähdys UniSport Kluuvilla, jotta voisin jättää jonnekin tanssiaisvaatteeni. Muuten olisi ollut riskinä, ettei reppuni olisi mahtunut tapahtumanjärjestäjien varustesäilytyspussiin; tavaroiden mahtuminen juuri kyseiseen pussiin on ehtona sille, että varustesäilytystä saa käyttää. Tutussa työpaikan taukohuoneessa minulla oli vielä hyvin aikaa vedellä sisuksiini croissant sekä teekupillinen, tarkistaa että juoksutrikoideni taskuista löytyi kaikki tarpeellinen eli pinkka nenäliinoja ja henkisenä tukena toimiva energiageeli, sekä ihan vain istua rauhassa hetki ennen kisatoimistolle siirtymistä.

Tällä kertaa ei ollut vaihtoehtona hakea juoksunumeroa kisatoimistosta jo edellisenä päivänä, joten varasin numeronhaussa ja varustesäilytyksessä jonottamiseen aikaa ja olin paikalla jo kaksi tuntia ennen starttia. Wanhassa Satamassa oli kuitenkin tässä kohtaa vielä vähänlaisesti juoksijoita, joten en joutunut jonottamaan minnekään ja sain taas istuskella vähän. Olen krooninen etuajassa olija, mikä ei ole kyllä minua oikeastaan koskaan haitannut. 

Chillailua Wanhassa Satamassa.

Kellonkyttääjänä halusin myös olla lähtöpaikalla Senaatintorilla jo vajaat puoli tuntia ennen lähtöä, mikä kyllä vähän kirpaisi, koska juoksuvaatteissa odottelu oli iltahämärissä ja melko kovassa tuulessa aika kylmää touhua. Oli tällä kertaa erityisen mukavaa saada lähtömerkki ja päästä lähtemään matkaan. 

Minulla oli tälle Helsinki10:lle hyvin selvä strategia, jota tapahtumanjärjestäjän jänistarjontakin helpotti. Runna oli ennustanut minulle kympin loppuajaksi jotakin 1:07 ja 1:10 välillä ja koska kyseinen treenisovellus on onnistunut ennustamaan aiemmatkin kisavauhtini ällistyttävän hyvin, minulla oli jonkin verran luottoa tähän arvioon. Päätin kuitenkin, että arvion hitaampi reuna eli 70 minuuttia riittäisi minulle tältä päivältä aivan mainiosti; kyseessä olisi joka tapauksessa monen minuutin parannus aikaisempaan kympin ennätykseeni (joko viimeaikainen kunnolla mitattu ennätys 1:16:35 tai noin kymmenen vuoden takainen 1:13, jonka sekunteja en enää muista), jos siihen yltäisin. 

Hakeuduin siis heti lähdössä 1:10 aikaan tähtäävien jänisten lähettyville ja päätin aivan ehdottomasti, etten juoksisi heistä ohi ainakaan ensimmäisten viiden kilometrin aikana. Jos jäisin jänisten remmiin vielä ylitettyäni viisi kilometriä, tarkistaisin oloja seuraavan kerran seitsemän kilometrin kohdalla, ja vaikka sitten juoksisin 70 minuutin tahdilla ihan maaliin asti, olisin siihenkin aivan täysin tyytyväinen. 

Täytyy muuten ylipäätään kehua Helsinki10:n jänistarjontaa; vauhdittajia riitti juoksijajoukon hitaampaankin päähän, kun 70 minuutin jänisten jäljessä tulivat vielä 75, 80 ja 100 minuutin vauhdittajat. Ihanaa, että tällaiseen eliittijuoksijoidenkin suosimaan tapahtumaan ovat myös hitaammat juoksijat tervetulleita. Itselleni antoi henkistä tukea se, että tiesin takananikin olevan ainakin jonkin verran juoksijoita; jos jostain syystä hyytyisin 70 minuutin vauhdissa, voisin jättäytyä jonkun hitaamman jäniksen mukaan.

Juoksin itse asiassa nyt ensimmäistä kertaa jäniksen matkassa. Vaati hieman totuttelua juosta jänisten ympärille kerääntyneen suurehkon porukan keskellä, tarkkaan sai varoa kyynärpäitään ja jalkakäytävien reunoja. Hyöty vauhdittajasta oli kuitenkin mittava, kun ei tarvinnut miettiä itse vauhtiaan tai ylipäätään mitään muuta kuin sitä, millä etäisyydellä halusi pysyä jäniksen kantamasta selkälipusta. Garminin näyttämät vauhtilukemat poukkoilivat sinne ja tänne ja kaikkialle muutaman ensimmäisen kilometrin ajan, ilmeisesti tällainen voi johtua ympärillä olevista korkeista rakennuksista. Siksikin tasavauhtisen juoksijan seuraaminen rauhoitti omaa juoksua todella paljon. 

Jäniksiä seuraava ryhmämme pääsi tasaista tahtia ydinkeskustan kaduilta Meripuistoon, ja GPS-signaalikin rauhoittui. Mietin siinä rennonreippaasti asfalttia tallatessani merinäkymän avautuessa silmieni eteen, että saako kympin juokseminen tuntua näin mukavalta?

Siis tottakai saa, mutta monien tosijuoksijoiden mielestä kymppi on hirveä matka, kun kyseessä on vähän pidempi etäisyys, joka kuitenkin "pitäisi" juosta kovilla tehoilla, ihan sietokyvyn rajoille asti. Näihin normeihin verrattuna voi nyt olla, että himmailin tätä omaa kymppiäni turhan paljon, mutta en onneksi välitä muihin vertailusta pätkääkään. Jos voin saada yhdellä kertaa omat odotukset ylittävän kympin, joka ei kuitenkaan tunnu kuolemalta, niin ei ole itselläni mitään valittamista. 

Kriittisellä viiden kilometrin paikkeilla päätin uskaltaa hivuttautua 70 minuutin jäniksistä ohi, kun kohdalle sattui sopivasti todella houkutteleva alamäki. Meripuistosta pois käännyttäessä Laivasillankadulla oli vastaavasti muutama ylämäki, yksi aika tiukkakin. Tämäkin auttoi pitämään vauhdin edelleen jossain maltin rajoissa, vaikka painelinkin nyt tavoitejänisten edellä Runnan säätämän vauhtialueeni nopeammassa päässä 6:45 min/km tuntumassa.

Jänisporukassa juokseminen oli tuntunut niin mukavalta, että siitä irtautuminen oli hiukan mietityttänyt. Mielessäni oli jopa järjetön pelko siitä, etten osaisi seurata oikeaa reittiä ilman jäniksiä. Minullahan on muistojen virrassa yksi maraton-reitiltä eksyminen juurikin iltapimeällä, tosin silloin oli kyllä yhdeksältä illalla oikeasti säkkipimeää toisin kuin nyt Helsinki10:n keväisessä illassa. 

Juoksijoita oli kuitenkin reitillä täällä hitaammassakin päässä sen verran, etten jäänyt yksin jänisporukan edelläkään. Jaksoin edelleen kiihdyttää etenemisvauhtia pikkuhiljaa, kun reitti kääntyi viimeisille mutkilleen Katajanokkaan. Viimeisestä kilometristä tuli lopulta kaikista nopein, ja riitti pattereita pinkoa ihan täyttä häkää Helsinki10:n varsin ainutlaatuiselle maalisuoralle takaisin Wanhaan Satamaan.

Jo Garminin lukemat näyttivät maaliin päästyä, että henkilökohtainen ihmeeni oli tapahtunut: alitin 70 minuuttia kymmenen kilometrin matkalla. Toki sen olisin tiennyt jo siitä, että olin juossut 70 minuutin jänisten edelle, mutta oli se sen verran ihmeellinen juttu, että tarvitsin kellossa näkyvät numerot todisteeksi. Hetken päästä sain virallisen nettoajan tulospalvelusta, ja uskottava se oli: 1:09:06. 

En voinut olla kuin riemuissani ja ihmeissäni. Siis miten muka juoksin nyt kymmenen kilometriä samalla vauhdilla kuin viime kesänä vitosen? Ja vielä samana päivänä, kun olin käynyt rasittamassa pohkeitani skottitansseilla? Sain onneksi näkyviini vielä varustesäilytyksen tienoilla yhden tukenani olleista jäniksistä, niin pääsin kiittämään häntä tasaisen juoksuni mahdollistamisesta. 

Ihanan runsaat maalieväät oli tällä kertaa pakattu kätevästi paperikassiin. Erityisesti proteiini ja sipsien suola maistuvat itselleni maaliviivan jälkeen. Ekstrana oli tällä kertaa tuubihuivi.

Käsittämättömän hyvään kympin juoksuun johti toisaalta myös todella hienosti sujunut harjoituskausi. Pääsin monta kertaa harjoitusohjelmaa seuratessani yllättymään siitä, kuinka tavoitettavilta lopulta tuntuivatkin sellaiset vauhdit, jotka olivat vaikuttaneet todella hurjilta treeniohjelmaa etukäteen pällistellessäni. Sain myös todeta useaan kertaan, että lihakseni ovat vahvistuneet ja palautumiskyky harjoitusten välissä tehostunut. Kipeä nivunen ja kireä etureisi ehtivät huolestuttaa muutaman päivän ajan, mutta nekin säryt katosivat yhtä yllättäen kuin olivat ilmestyneet. Kymppiä juostessa ei sattunut mihinkään, tuntui vain siltä ihan normaalilta reippaan juoksuvauhdin ylläpitämisen ponnistelulta.

Hyvän mielen lisäksi kotiin sai viedä mitalin. Kuvassa näkyvät paljasjalkakengät ovat paitsi tajuttoman söpöt, myös erityisen mukavat vetää jalkaan juoksulenkkareiden tilalle.

Aloitan tästä päivästä viikon mittaisen juoksutauon ennen kuin käännän katseen kohti seuraavaa juoksutavoitetta, nimittäin Helsinki Marathonia elokuun lopulla. Runnan tekemä maraton-harjoitusohjelma on 16 viikon mittainen ja kun maraton koittaa 23.8., osuu harjoitusohjelman aloitus ensi viikon maanantaille. Hyödynnän väliviikon nautiskellen UniSportin ryhmäliikuntatarjonnasta, kun ryhmäliikunta mahtuu vähän huonosti tiiviin juoksu- ja kuntosaliharjoitteluni lomaan. Vaihtelu virkistää, mutta totta puhuen odotan jo silmät kiiluen, että pääsen seuraamaan maraton-ohjelmaani.

Oliko joku muu Helsinki10:llä? Entä kestikö tämän tekstin lukea, vaikka pääsinkin lähtöviivalle vasta kuudennessa kappaleessa?