Tänään blogissa siirrymme meneillään olevasta juoksuharjoittelustani ajassa taaksepäin, koulun liikuntatunneille. Monesti rakkaat harrastukset löytyvät jo lapsena - syttyikö meikäläisellä juoksun kipinä liikuntatunneilla kouluympäristön rohkaisemana?
No ei todellakaan.
Monia nykyisiä huomattavankin innokkaita juoksuharrastajia yhdistää kauhutarinat koululiikuntatuntien pakollisista juoksusuorituksista. Naurattaa ja ihmetyttää, miten tällaiseen maratonien juoksemiseen on ihminen oikein päätynyt, kun koulun pakollinen Cooperin testi ahdistaa vieläkin. Juoksunhimo ei siis yleensä herää kenelläkään koulussa, mutta miksei?
Meidän koulussamme Tampereen Amurissa tytöt eivät koskaan joutuneet juoksemaan Cooperin testiä, mutta kerran keväässä piti kokoontua Pyynikin urheilukentän radalle tarpomaan 1500 metriä. Lopuksi sai aina tietää, kuinka huonosti tarkalleen juoksi.
Itselläni nämä muistot liittyvät kiinteästi yhteen sen kanssa, että kärsin keväisin myös aina todella pahoista siitepölyallergiaoireista. Varsinaista liikunnan riemua, kun pihisee siinä ympäri rataa nenä tukossa ja antihistamiinien väsyttämänä.
Yhdeksännellä luokalla koko oppilaskunnan tyttöpuoliskon yhteisesti vihaama uusi liikunnanopettaja nosti tyttöjen juoksusuoritusta peräti kolmeen kilometriin ja mielestäni kävi maailman paras tuuri, kun juuri edellisenä päivänä putosin hevosen selästä ja mursin solisluuni. Tämän kyseisen opettajahirviön mielestä murtunut luu ja käsivarsituki eivät tosin olisi estäneet juoksemista. Siitä voi päätellä juoksusuorituksia koskevan ahdistukseni määrää, että luunmurtuma oli mielestäni hieno juttu ja 12 viikon liikunta (ja ratsastus-) kieltokin ihan siedettävä vaihtokauppa tämän opettajan nenän alla juoksemisesta.
Ongelma ei mielestäni ole varsinaisesti se, että oppilaita käsketään juoksemaan liikuntatunnilla. Voisikohan oppilaille kuitenkin kertoa, miksi heitä juoksutetaan? Miksi olemme huolestuneita lasten ja nuorten heikkenevästä kunnosta ja miksi ihmisen olisi hyödyllistä pystyä juoksemaan joku tietty matka? En toki tiedä jos nykyajan kouluissa hoidetaan tällainen tiedonjako paremmin; omilta kouluvuosiltani 2000-luvulta muistan kuitenkin päällimmäisenä sen tunteen, että opettaja pisti juoksemaan, jotta meidät saatiin paremmuusjärjestykseen ja sain jälleen kerran todeta, että olen "huonokuntoinen" ilman, että olisi annettu mitään motiiveja tai työkaluja asian parantamiseksi. Tämä ei välttämättä ole objektiivinen ja järkeen perustuva muistikuva, mutta kuinka moni persoonallisuuttaan ja itsetuntoaan vielä kasvattava teini tai esiteini kykenee paineisessa tilanteessa rationaaliseen objektiivisuuteen?
Liikunta on käsittääkseni oppiaineena koulun opetussuunnitelmassa sen takia, että koululaiset oppisivat jotain erilaisista keinoista liikuttaa kehoaan ja miksi se on hyödyllinen ja terveyden kannalta jopa välttämätön ajanviete. Ehdotan siis, että oppilaiden kanssa voisi käsitellä kestävyyskuntoa pidemmälti kuin yhden tonniviissatasen tai Cooperin testin verran. Ymmärrän, ettei tässä nyt haeta mitään valmennuksellisia puitteita, mutta oppilaille voisi kertoa perusasioita hyvän kestävyyskunnon hyödyistä ja miten sitä voi parantaa. Löytyykö näitä keinoja jo vaikka oppilaan omista harrastuksista tai arkiliikunnan tottumuksista? Missä kohdissa päivää arkiliikuntaa voisi lisätä?
Tonniviissatasen juoksu Pyynikin radalla oli yhden kerran rutistus niin kovaa kuin lähti, kunnes vauhti väistämättä hyytyi jossakin kohtaa, koska vauhdin säätelystä ei kerrottu mitään. Olisiko haittaa puhua siitä, millaisilla tehoilla juoksua yleensä harrastetaan ja että sen ei ole tarkoitus tuntua tukehtumiselta? Yhden suorituskeskeisen rutistuksen sijaan liikuntatunneilla voisi käydä vaikka vapaamuotoisesti hölkällä parikin kertaa, jokainen omalla tasollaan ilman paremmuusjärjestykseen laittamista. En suoraan sanottuna tiedä, olisiko tämäkään oppilaiden mielestä kovin ratkiriemukasta ajanvietettä, mutta olisi ainakin syytä saada poistettua sitä paineen tuntua, joka muodostaa niitä kuuluisia "koululiikuntatraumoja" ja mahdollisesti aiheuttaa sen, että minkäänlaisista hikoiluttavista harrastuksista pysytään visusti kaukana, kunnes ikä ehkä pakottaa aloittamaan kehostaan huolehtimisen.
Siitä en sitten tiedä, pystyisikö kouluissa millään juoksemaan joskus muulloin kuin keskellä tukehduttavaa siitepölyallergiakautta. Ymmärrettävästi tietenkään huonoimmilla keleillä talvella ei lähdetä juoksemaan ja kesäisin koulua ei käydä. Itselläni nyt sattui vain olemaan henkilökohtainen kauna tätä vuodenaikaa kohtaan, jota muuten tälläkin hetkellä taas elämme.
Aikuisiällä siitepölyt eivät ole kausittaisen ruokavaliomuutoksen ansiosta kiusanneet läheskään niin pahasti kuin lapsena eikä juoksuharrastuskaan ole pölyistä kärsinyt, paitsi kahtena viime keväänä. Oman teoriani mukaan äkillisen muutoksen taustalla on kaksi vuotta sitten sairastettu korona. Saan siis taas vähän jännittää, pistääkö koivu oireilemaan pahasti tässä muutaman viikon sisällä.
Millaisia kokemuksia teillä on kouluaikojen juoksuarvioinneista? Onko kenelläkään tietoa, että meno olisi muuttunut oppilaiden juoksukunnon seuraamisen osalta?
Kommentit
Lähetä kommentti