Onnellinen heppatäti ratsastusleirillä

Viimeisimmässä ratsastusleirireissussani oleellinen elementti oli se, että lähdin leirille yhdessä 9-vuotiaan siskontyttäreni kanssa. Haluan kuitenkin, että siskontyttäreni tunnistettava presenssi verkossa alkaa muodostua vasta sitten, kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään, mitä henkilöllisyytensä ja kuviensa jakaminen somessa ja internetissä tarkoittaa, joten siksi hän ei esiinny tämän postauksen kuvissa, vaikka minä ja muut kuvasimme hänen ratsastustaan ja heppailuaan runsaasti ratsastusleirin aikana. Hän myös esiintyy tässä kertomuksessa supersalaisella koodinimellä Maapähkinä. 

Kävi niin, että Maapähkinä kiinnostui ihan itsekseen hevosista ja ratsastuksesta noin vuosi sitten. Näin siitä huolimatta, että en ollut pitänyt hänen suuntaansa kovaa meteliä omista heppatouhuistani, koska tiesin, että hänen toisen vanhempansa vakava hevosallergia asettaisi tietynlaisia haasteita ratsastusharrastukselle ja lisäksi hänellä oli jo suunnilleen niin monta harrastusta kuin ala-asteikäinen lapsi voi ikinä tarvita. 

Sain ilokseni luvan viedä hänet kokeilemaan ratsastusta, ja kun innostus säilyi, rupesin miettimään jotakin vaihtoehtoista tapaa harrastuksen jatkamiselle ja siinä jollain tavalla kehittymiselle kuin jokaviikkoiset ratsastustunnit. Olenhan itsekin ratsastanut vain korkeintaan pari kertaa kuussa pelkästään kevät-kesä -kaudella aloitettuani ratsastuksen uudestaan kaksi vuotta sitten. Mieleeni tulivat ratsastusleirit; kuinka heppanuoruuteni oli täynnä hauskoja kesämuistoja nimenomaan leireiltä, ja kuinka se mahdollistaisi heppatouhuilun useampana päivänä peräkkäin. 

Nuoruuteni äiti-lapsileirit ovat nykyään monen ratsastusleirejä tarjoavan tallin valikoimassa uudelleenbrändäytyneet huoltaja-lapsileireiksi, koska on tajuttu, että miespuolisetkin perheenjäsenet ehkä joskus ratsastavat ja lapsi voi harrastaa muunkin aikuisen kuin vanhempansa kanssa. Koivuniemen Talli Hämeenlinnassa on yksi ensimmäisiä vastaantulevia internet-hakutuloksia, kun lähtee etsimään nimenomaan yhteistä ratsastusleiriä aikuiselle ja lapselle. Nettisivujen heppaosio näytti, että tallilta löytyi paljon sopivankokoisia poneja, joiden kanssa Maapähkinän olisi hyvä harjoitella ponin harjausta ja varustamista. Talli erottui edukseen myöskin kätevän sijainnin, hyvien kulkuyhteyksien, Suomen Ratsastajainliiton alaisuuteen kuulumisen sekä nettisivuilla mainittujen ratsastuksenopettajien pätevyyksien osalta. 

Kävin aktiivisina ratsastusvuosinani sellaisillakin talleilla, jotka olivat joko tunnelmaltaan tai hevosten hyvinvoinnin priorisoinniltaan aika kamalia, vaikka olivatkin Suomen Ratsastajainliiton jäsentalleja. Vastaavasti on olemassa hyviä ratsastustalleja, jotka eivät kuulu liiton alaisuuteen. SRL-jäsenyys on kuitenkin jonkinlainen tae laadusta ja siitä, että ainakin jokin taho valvoo ratsastuskoulun toimintaa sekä määrää toiminnan kriteerejä. SRL-tallilla myös ratsastusta opettavan henkilökunnan täytyy olla sopivan koulutuksen käyneitä ihmisiä ja halusin, että kun lapsi opettelee ratsastamaan, häntä opettaa ammattilainen. 

Yksi muuten mukavannäköinen ratsastustalli ei päässyt leiritalliseulastani läpi, koska se ei kertonut ratsastuksenopettajistaan yhtään mitään. En neuvoisi ketään tekemään päätöksiä ratsastustalleista keskustelufoorumien sisällön perusteella, koska siellä suoraan sanottuna enimmäkseen korkeintaan 12-vuotiaan oloiset nimimerkit kertovat aivan hirveitä juttuja sellaisistakin talleista, jotka tiedän omasta kokemuksestani ihan asiallisiksi. Kuitenkin, jos nettifoorumilla kerrotaan, että jollain tallilla ratsastustunteja pitävät teinitytöt eikä tallin oma media millään tavalla kumoa tätä väitettä, se ei herätä luottamusta. 

Valintaprosessini päätteeksi suuntasimme siis heinäkuussa Maapähkinän kanssa Koivuniemen Tallille leireilemään kolmeksi vuorokaudeksi. Maapähkinä oli keväällä ehtinyt käydä ratsastuksen alkeiskurssinkin, mikä antoi hyvät lähtökohdat leirille, vaikka hän olisi kuulemma ollut oikein tervetullut ilmankin kurssia. 

Omia ratsastustaitojani minua kiinnosti lähteä testailemaan siltä kannalta, että vaikka olenkin käynyt ratsastamassa jonkin verran aktiivisesti sen kaksi vuotta, niin se on tapahtunut aina maastovaelluksilla; ainakaan vuosikymmeneen ei kukaan ratsastusammattilainen ollut kommentoinut sitä, miltä istuntani tai apujenkäyttöni näyttää tai miten voisin yrittää korjata ratsastustani. Olin ihan aidosti innoissani perinteisenmallisista ratsastustunneista, vaikken ole sellaisia kaivannut nyt viikoittaiseen tai edes kuukausittaiseen rutiiniin. 

Ratsastusleirikaverin otos tallin pihalta.

Saavuttuamme perille Koivuniemen Talli yllätti heti positiivisesti kodikkaalla miljööllään ja mutkattomalla maalaistunnelmallaan. Sen sijaan, että olisimme tulleet laitosmaiseen ratsastuskouluun, tuntui siltä, kuin olisimme vain hengailleet jonkun pihalla, jossa sattui olemaan hevosiakin. Hevoset ulkoilivat muutamassa eri laumassa tarhoissa ja laitumilla ja kävi ilmi, että niin sanottu tallirakennus olikin lähinnä varusteiden säilyttämistä ja muutaman omaa rauhaa kaipaavan hevosen hoitamista varten; muuten ratsastuskoulun hevoset ja ponit saavat elää ja asua koko ajan ulkona. Se teki minut hirveän iloiseksi. Olen viimeiset kaksi vuotta käynyt lähinnä juuri "luomutalleilla", joissa hevoset asuvat ulkona, ja näiden tallien asukit ovat mielestäni lähes poikkeuksetta tyytyväisemmän oloisia ja vähemmillä käyttäytymishäiriöillä varustettuja kuin perinteisissä karsinatalleissa ja välillä pikkuisissa hiekkatarhoissa seisoskelevat lajitoverinsa. 

Tämäkään ei ole minun ottamani.

Suuri osa leiriläisistä majoittui söpössä pienessä mökissä, joka oli niin keskellä tallin arkea, että ikkunasta näkyi suoraan hevosten laitumille. Mökissä oli muutama erillinen huone, joista yhden saimme Maapähkinän kanssa omaksemme leirin ajaksi. 

Mukavan ympäristön lisäksi tältä leiriltä täytyy erikseen mainita ruuat, jotka olivat ilman muuta keskivertoratsastusleiriä korkeammalla tasolla. Tallinomistaja ja intohimoinen ruuanlaittaja Niina kysyi leiriporukaltamme ensimmäisenä iltana toivomuksia leirin menusta, mikä oli itselleni ihan uusi leirikokemus. Lapset toivoivat tuttuja ja turvallisia ruokalajeja, kun taas Koivuniemen Tallilla monesti leireilleet aikuiset osasivat toivoa Niinalta hänen bravuurejaan. Saimme yhtenä iltana eteemme herkullisella juustolla kuorrutetun nachopellin ja opin myös täysin uuden ruokalajin, Volgan tataarien perinteisen pärämätsin. Siitäkin huolimatta, että kova helle paahtoi niskaamme lähestulkoon koko leirin ajan, minulla oli varmaankin jatkuvien heppatouhujen vuoksi nälkä aivan joka välissä, joten leirin erinomainen ruokahuolto ei mennyt osaltani ollenkaan hukkaan. 

Yksi Niinan ratsastusleirien perinneruuista on myös "jälkkärimato", muuten ei tullut otettua herkuista kuvaa ja muutenkin tämäkin leiri on taas osaltani varsin onnettomasti ikuistettuna kuviin. Videoita tuli otettua enemmän.

Tämä edelleen meneillään oleva hellejakso tosiaan alkoi juuri ratsastusleirimme aikana. Saimme koko porukka pian huomata, että nesteytyksen ja auringolta suojautumisen kanssa sai olla tarkkana, vaikkei tämä ratsastus mitään ultimaattista hikijumppaa olekaan. Kenties ensimmäistä kertaa kaikkien ratsastusvuosieni aikana maneesi oli pakopaikka auringonpaisteelta eikä sateelta tai talvikelien rikkomalta ulkokentän pohjalta. Raahasimme myös vesipullomme mukaan maneesiin ja ratsastuksenopettaja auttoi meitä hörppimään niistä sekä antoi hevosille todella tarkkaan ylimääräisiä lepohetkiä vapain ohjin kävellen tavanomaisten alku- ja loppukäyntien lisäksi. Ratsastustuntien hevosjaoissa otettiin sekin huomioon, montako ratsastustuntia kukin hevonen päivittäin teki tässä kuumuudessa. Onneksi minulla sattui näin maratonharjoittelukaudella olemaan elektrolyyttijauhetta kaapissani ja heitin sen vielä viime hetkellä mukaan ratsastusleiripakkauksiini. 

Tämän ratsastusleirin porukassamme oli kuusi aikuista ja seitsemän lasta. Suurin osa aikuisista tuli leirille oman lapsensa tai lapsiensa kanssa, mutta joukossa oli lisäkseni yksi täti. Lapset olivat 9-15 -vuotiaita ja itse olin 34-vuotiaana aikuisporukan nuorin. Meidät jaettiin ratsastustunneiksi kahteen ryhmään ratsastustaitojen sekä osittain tunneilla käytettyjen ratsujen koon mukaan. Niina esimerkiksi järjesti kahden erivauhtisen ratsailta ohjatun maastoreissun lisäksi itse kävellen maastokierroksen neljälle lapselle pienimpien ponien selässä, jotta shetlanninponien ei tarvitsisi yrittää pysyä isojen hevosten perässä maastossa. Tämä mahdollisti myös itsenäiseen ratsastukseen vielä tottumattomalle Maapähkinälle ensimmäisen maastoratsastuskokemuksen, mikä oli mielestäni todella upeaa. 

Leirin viimeisellä ratsastustunnilla kiipesin tämän Dexterin selkään ilman satulaa.

Ratsastustunneista sovittiin muutenkin aika joustavasti leiriporukan toiveiden mukaan. Meillä oli pari kouluratsastustuntia, yksi tunti puomi- ja kavalettiharjoituksia, toivomamme maasto- ja estetunnit sekä loppuhuipennukseksi vähän nimenomaan ratsastusleirimäistä hauskanpitoa: aikuisten ja vanhempien lasten ryhmässä haastoimme tasapainoamme ratsastamalla joko ilman satulaa tai rungottomilla satuloilla, ja nuoremmat lapset muun muassa pelasivat peiliä ratsailta. 

Olen vielä tämän leirikokemuksen jälkeenkin ehdottomasti enemmän vaellusratsastaja, eikä minulle herännyt mitään hinkua päästä säännöllisesti kiertämään ratsastuskenttää ympäri. Tarkempi ja teknisempi ratsastaminen oli kuitenkin ehdottomasti mielenkiintoinen haaste kaiken maastossa rymistelyn jälkeen ja meillä oli leirillä todella hyvä ratsastuksenopettaja, joka osasi niin rohkaista lapsia kuin tarjota sopivasti haastetta aikuisille. Vaikka vaatikin itseltäni vähän uudelleentotuttelemista mahtua samaan maneesiin neljän tai viiden muun ratsukon kanssa, sain myös hyvin tarpeellisia kommentteja istunnastani sekä kokemuksia monenlaisilla hevosilla ratsastamisesta. Leirillä ei ollut pakko ratsastaa joka tuntia eri hevosella – esimerkiksi Maapähkinä ratsasti Japp-nimisellä gotlanninruss-konkarilla joka päivä, koska yli kaksikymmentävuotias luottoponi oli hänelle niin turvallinen kaveri ratsastuksen opetteluun – mutta itselleni valikoitui eri ratsu jokaiselle leirin kuudesta ratsastustunnista. 

Otetaan tähän väliin vähän ihanien heppojen ihastelua, kun haluan mainita leirin kolme parasta heppakaveriani, ja niillä ratsastetut ratsastustunnitkin olivat kyllä lopulta leirin parhaimmistoa omalta kannaltani. Kun talli ja sen hevoset olivat itselleni ihan uusia tuttavuuksia, oli vaikeaa esittää mitään toivomuksia ratsuista, mutta sain onneksi hyviä suosituksia leiriapulaisilta sekä muilta leiriläisiltä. 

Paras ponini koko ratsastusleirillä oli ehdottomasti Frida, juuri hyvänkokoinen kirjava ponitamma. Harjoittelimme kyseisellä tunnilla tarkasti istunnalla ratsastamista ja erityisesti laukannostoja, ja se tunne oli aivan ihana, kun poni teki kaikesta niin helppoa. Koko Frida-poni tuntui toimivan kevyellä navan kääntämisellä ja uloshengityksillä, niin kevyt se oli ratsastaa. Myöhemmin leirin aikana kävi ilmi, ettei minulla välttämättä ole enää mitään käsitystä pohkeenväistöstä tai avotaivutuksesta, koulukiemuroista jotka olen joskus muinoin osannutkin, mutta ainakin osasin nostaa käynnistä laukan Fridan kanssa!

Unelmaponi Frida

Erittäin hyvä laukannostaja oli myöskin eestiläisruuna Konna, jota kanssaleiriläiset suosittelivat minulle yhdestä suusta, kun kysyin, kuka hevosista olisi estetunnille hyvä kaveri ihmiselle, joka on joskus hypännyt 80-senttisiä esteitä, mutta viimeksi yli kymmenen vuotta sitten. Konna sopi täydellisesti ihanteisiini herkästä ja kevyen tuntuisesta hevosesta, ja se paikkasi erinomaisesti omaa pienoista estejännitystäni lähestymällä jokaista estettä järkkymättömällä innolla ja varmuudella. 

Videolta otettu pysäytyskuva ei laadullaan säväytä, mutta oli aivan ihanaa, että yksi eri ryhmässä ratsastanut leirikaveri pystyi ottamaan videotodistetta estehypyistäni!

Maastossa sain nauttia Zilva-nimisen tamman kipinäkavioista ja toisaalta viilipyttymäisestä järjestä jännittävissäkin tilanteissa. Itselleni oli zemaitukas-niminen vanha liettualainen sotaratsu täysin uusi tuttavuus hevosrotuna, mutta Koivuniemen Tallilla niitä asustaa oikein joukko.

Maapähkinän ottama kuva minusta ja Zilvasta lähdössä maastoon.

Sain jälleen yllättyä positiivisesti siitä, kuinka hyvin ratsastuskuntoni kesti. Tällä ratsastusleirillä ei tullut vietettyä satulassa montaa tuntia kerralla, vaan jokaisella leiriläisellä oli kolmen leiripäivän aikana kaksi ratsastustuntia päivässä tunnin verran kerrallaan. Intensiivinen ratsastustunti voi kuitenkin olla erilaisella tavalla raskasta kuin pitkät vaellukset ja olin ihan varma, että ainakin estetunti jättäisi jälkensä lihaksiini, kun piti esteitä ylittäessä kannatella itseään kevyessä istunnassa ja vaikka maastossakin ratsastetaan joskus kevyessä istunnassa, minulla ei ollut minkäänlaista rutiinia esteratsastukseen. Selvisin kuitenkin koko leiristä hyvin minimaalisilla nivustuntemuksilla ja yhdellä hevosenpuremalla, ilman mitään jumeja esimerkiksi alaselässä. Kyllä kannattaa rääkätä kehoaan harjoittelemalla maratonille, niin ei paljon mikään muukaan tunnu missään. 

Maapähkinän ei tarvinnut vetreänä 9-vuotiaana huolehtia mistään jumeista, mutta ratsastus ja hevosten käsittely ovat hänelle niin uusia asioita, että hän pääsi haastamaan leirillä itseään melkein joka hetki. Laskimme ratsastusleirin edetessä, monellako oikealla ratsastustunnilla hän on nyt ollut (kun ei siis lasketa huvipuistojen ja tapahtumien talutusratsastuksia, joissa käydään vähän istumassa ponin selässä), ja tämän leirin kuuden ratsastustunnin jälkeen kokonaissaldoksi tulee kaksitoista oikeaa ratsastustuntia. Ihan alussa siis ollaan vielä hänen kanssaan, mutta oikein hyvässä alussa. 

Tätä taustaa vasten olin ihan häkellyksissäni siitä, kuinka paljon Maapähkinä pääsi tällä leirillä ratsastamaan ilman taluttajaa heti ensimmäisestä ratsastustunnista alkaen. Kun hän oli käynyt alkeiskurssin toisella tallilla, hän oli päässyt viimeisellä kerralla kokeilemaan ratsastusta niin, että otin riimunnarun irti ponista ja vain kävelin vieressä. Olin ilmoittanut tälle leiritallille, että hän tarvitsisi vielä jossakin määrin avustajaa ratsastustunneilla, mutta täältä löytyikin kultakimpale poniksi nimeltään Japp, jonka selässä pärjää kuka tahansa. Japp se puksutteli tasaisen varmasti kaviouraa pitkin Maapähkinän kanssa ja kun kaksikko oppi vähän paremmin tuntemaan toisiaan kolmen päivän aikana, poni alkoi selvästi ottaa Maapähkinän raviinsiirtymiskäskyt enemmän tosissaan. 

Leirin ratsastuksenopettaja osasi tosiaan hienosti huomioida sen, että kahden ratsastusryhmän sisälläkin oli eroja ratsastustaitojen tasossa ja kun Maapähkinä oli ainoa äskettäin alkeiskurssin käynyt, hänelle sovellettiin vähän tehtäviä ja hän sai vähän ylimääräistä apua opettajalta. Maapähkinä sai vähän lisää kokemusta laukkaamisesta ja kun toiset hyppivät esteitä, hän keskittyi harjoittelemaan kevyttä istuntaa ensimmäistä kertaa elämässään. Minun tuli oikein videolle huokaistua, että "Ai kun keventää hienosti", siitä opista hän sai tosiaankin leirin aikana kiinni. Ratsastustunneilla toteutui sopivassa suhteessa se, että Maapähkinä sai opetella pikkuhiljaa hallitsemaan ponia itsenäisesti, mutta uudemmat asiat tapahtuivat ratsastuksenopettajan turvallisessa valvonnassa. 

Ratsastustuntien lisäksi täytyy kuitenkin mainita kaikki ratsastamisen ulkopuolinen heppatouhuilu, jonka tällainen leiritoiminta mahdollistaa. Maapähkinälle uusi kokemus oli se, että jokaiselle ratsastustunnille poni piti hakea ulkoa ja palauttaa ratsastuksen jälkeen sinne takaisin. Kun ratsut varusteltiin karsinoiden sijaan ulkona puomin äärellä, oli tilaa hoidella poneja kunnolla ja turvallisesti. 

Perinteisten leirikisojen, eli ratsastusleirin päättävien yleensä koulu- tai estekisojen, sijaan leiriavustajat tuomaroivat ponien kauneuskilpailuja. Näitä varten lapset saivat hoitaa ponit hienoiksi, koristella haluamallaan tavalla ja tehdä ponin kanssa taluttaen pienen tehtäväradan. Tällainen tekeminen edistää mielestäni ihanalla tavalla todella hyödyllisiä hevostaitoja, kuten hevosen hoitamista ja maastakäsittelyä. Kauneuskisat olivat niin hauskannäköiset, että seuraavalla leirillä kysyn, onko hirveä noloa jos aikuinenkin osallistuu. 

Maailman kärsivällisin Japp upeasti laitettuna kauneuskisoihin.

Lapset pääsivät myös uimaan ponien kanssa tallin sijaitessa sattumoisin aivan täydellisen hiekkarannan läheisyydessä, ja leiriavustajat antoivat myös luvan tulla auttamaan heitä tallin aamu- ja iltatöissä. En ole ehkä koskaan nähnyt Maapähkinää yhtä riemuissaan kuin ponin uitossa sekä hänen juostessaan äkkiä uuden leirikaverinsa kanssa auttamaan iltatallissa. Kaiken kaikkiaan ratsastusleirillä painotettiin hienosti kaikkia muitakin puolia hevostelussa kuin ratsastusta, mistä nuorempienkin harrastajien on todella hyvä saada kokemusta. Tämän mahdollistivat kaksi aivan upeaa leiriavustajaa, jotka vastasivat kaikesta iltaohjelmasta, auttoivat niin lapsia kuin aikuisiakin tarpeen mukaan hevosten varustamisessa ja kaiken kaikkiaan tsemppasivat koko porukaa kaikissa käänteissä.

Siitäkin huolimatta, että kaiken uuden äärellä Maapähkinä kohtasi ratsastusleirillä jännittäviäkin tilanteita ja totutteli ajatukseen, että hevosten kanssa sattuu ja tapahtuu vähintäänkin paarmanpuremia, lopputulemaksi jäi kuitenkin toivomus uudestaan ratsastusleirille pääsemisestä. Itsekin olin kyllä kokemukseen tyytyväinen ja olen mielestäni löytänyt meille kaikin puolin sopivan leiripaikan, jossa Maapähkinä pääsee harjoittelemaan perusasioita ja minä saan sen kokemuksen, että ammattilainen vähän katsoo ratsastustani. Koivuniemen Tallista leireineen tulee varmasti piristävä lisä meidän molempien heppaharrastukseen, ainakin niin pitkäksi aikaa kuin Maapähkinällä riittää intoa tähän hänelle vielä uuteen lajiin. 

Dexterin loppukevennys.

Tässä alustavasti suunnittelen, että kirjoittaisin joskus vähän lisääkin siitä, millaisia asioita kannattaa ottaa huomioon, kun lapsi aloittelee ratsastusharrastusta. Kertokaa, jos voin jakaa jotain täsmävinkkejä! Seuraavassa blogitekstissä palaan kuitenkin taas maratonharjoittelun pariin.