75 HARD -haaste on solahtanut siinä määrin yllättävän helposti osaksi arkeani, että en ole kovin intensiivisesti kytännyt haastepäivien kulumista ja monesko päivä on tarkalleen menossa. Pari viikkoa sitten huomasin olevani jo yli puolessavälissä 75 päivän putkea ja nyt on kulunut jo 57 päivää. Kerron siis taas tähän väliin, miten haasteen kanssa on mennyt.
Edellisessä 75 HARD -postauksessa kolkutellut kantapääkipu kesti onneksi vain viikon verran ja erään asiantuntijan mielestä kyseessä melko varmasti ei ollut juoksijoiden kammoksuma plantaarifaskiitti. Ärsyttihän se siinä hetkessä joutua viikoksi juoksutauolle ja huolestuin, miten viiden kilometrin ennätysyritykseni kävisi, mutta olisi voinut lopulta iskeä paljon pahempikin hidaste juoksurutiinille. Kantapääloman pari viimeistä päivää kului muutenkin kokonaan hevoshommissa, kun kävimme siskontyttären kanssa ratsastusleirillä. Ratsastus ei ärsyttänyt kantapäätä yhtään, ja pääsin jatkamaan lenkkeilyä seuraavalla viikolla. En ole tälläkään hetkellä ihan varma, kuinka realistista on odottaa ennätysjuoksua Helsinki Central Park Runin vitosella, mutta ainakin olen päässyt taas juoksemaan ja viimeisin vauhtiharjoitus, 200 metrin toistoja hyvin kovalla vauhdilla, meni yllättävän hyvin.
Sopivasti kantapään tultua kipeäksi huomasin, että lähin hiihtolatu oli vihdoinkin asiallisessa kunnossa. Lähdin kokeilemaan hiihtämistä ja huomasin ilokseni, että perinteinen hiihto ärsytti kantapäätä vielä vähemmän kuin kävely. Kantapään tervehdyttyäkin olen monesti hoitanut 75 HARD -haasteeseen kuuluvan päivittäisen ulkona treenaamisen hiihtolenkillä sellaisina päivinä, kun en juokse. Kun pakkaset rauhoittuivat ratsastusleirin jälkeen, on ollut sään puolesta todella hienoja hiihtopäiviä. Olen nyt päässyt myös tottumaan lajiin siinä määrin, että rauhallinen vuorohiihto alkaa tuntua todella mukavalta, kevyeltä ja rennon palauttavalta tavalta liikkua.
Sellainen outo juttu on käynyt, että olen... vähäsen jopa innostunut kuntosalitreenistä. Olen käynyt nyt kolmesti viikossa kuntosalilla helpottaakseni 75 HARD -liikuntakiintiön täyttymistä, ja ensimmäistä kertaa alan vähän innostua siitä, kun liikkeet alkavat toistojen myötä tuntua vahvemmilta ja pääsen vähän lisäilemään painojakin. Tuntuu vähän jopa ristiriitaiselta aloittaa pian pitkän kaavan harjoitteluohjelma maratonille, jolloin olisi tarkoitus taas lisätä juoksua ja sen myötä varmaankin vähentää voimaharjoittelua. Täytyy vielä miettiä, miten rytmitän kuntosaleilua tulevina kuukausina. Tuntuu ainakin, että kehoni on vahvistunut ja kiinteytynyt yllättävänkin huomattavasti tämän viimeisimmän rutiinin aikana. Sen tuntee ihan normaalejakin asioita tehdessä, vaikka kävellessäkin, että nyt on lihasta!
Ruokavalioni periaatteena on ollut "ostan kotiin pelkästään oikeaa ruokaa", jolloin myös mielestäni järkevä 80/20 -periaate toteutuu luonnostaan. Eli kun 80 prosenttia ruokavaliosta muodostuu ravitsemuksellisesti järkevästä ruuasta, voi 20 prosentilla syödä silloin tällöin jotain epäterveellistäkin. En tykkää kutsua satunnaista sipsien tai makeiden herkkujen syömistä "herkutteluksi", koska se mielestäni viestii, että tavallinen ja järkevä ruoka ei sitten muka voisi olla hyvää.
Tämän periaatteen mukaisesti söin siis ratsastusleirillä ihan tasan tarjolla ollutta ruokaa, myös uppopaistettuja pärämätsejä ja makeita jälkiruokia. Toinen etukäteen suunniteltu rennompi päivä oli eräänä lauantaina larpissa, johon tilattiin ruuaksi pizzaa. Heti larpin jälkeen yhtäkkiä iskeneen väsymyksen ja päänsäryn kourissa tuli ensimmäistä kertaa haasteen aikana hyvin vahva mieliteko käydä ostamassa kaupasta sipsiä ja karkkia, mutta sain pitäydyttyä yhdessä suklaapatukassa, mikä meni ihan hyvin haasteen rajoihin jo valmiiksi rennomman syömisen päivänä ja junassa, jolloin en ostanut suklaata kotiin. Kolmas luvallinen karkinsyöntipäivä oli äskettäin historiallisten tanssien porukan järjestämissä ystävänpäivätanssiaisissa.
Sieltä tanssiaisista lähtiessäkin muuten huomasin, että väsyneenä ja pää kipeänä on kaikista helpointa retkahtaa suklaanhimoon! Jätin kuitenkin makeansyönnit tanssiaisiin ja söin kotona ihan normaalisti. Eikä minulla ole ollut mitään jatkuvia päänsärkyjä, vaikka tästä nyt sellaisen kuvan saakin.
Muuten on tuntunut todella hyvältä syödä päivittäin reilusti proteiinia ja todella vähän mitään ultraprosessoitua tai makeaa. Energiaa piisaa, kun syö ravitsevasti. Välillä meal preppaukseen ryhtyminen tuntuu rasittavalta, kun en vieläkään ruuanlaitosta itsessään mitenkään nauti, mutta saan aina puhuttua itseni keittokomeroon vaikka väsyneenäkin iltana laittamalla jonkin hyvän Youtube-videon päälle kokkaustouhujen ajaksi. Ja siinä hetkessä nähty vaiva maksaa itsensä joka kerta takaisin; esimerkiksi ylempänä mainittujen kovien intervallien jälkeen oli todella helpottunut olo siitä, että olin tehnyt lenkinjälkeisen lounaan valmiiksi edellisenä iltana, ja sen päälle pari annosta lisää odottamaan.
Haaste ei ole vieläkään tuntunut syövän mitenkään hirveästi energiaa, vaikka täytyy treenata kahdesti päivässä. Päivän toinen treeni on kuitenkin aina jotakin kevyttä, kuten olen aiemmissa postauksissa kertonut, ja sunnuntaisin en tee mitään kovaa treeniä. Viime viikolla vähän väsytti, mutta silloinkin mielialaa kohotti tuntuvasti sunnuntain maastoratsastusretki islanninhevosten ja kaverini Jennin kanssa. Treenien osalta alkaa myös helpottaa sikäli, että Runnan sanelemat kuntosalitreenini ovat keventyneet tuntuvasti Helsinki Central Park Runin lähestyessä. Muutama tiukempi juoksutreeni pitää toki vielä jaksaa, ja se itse vitonen.
Vireystilaan liittyen täytyy tehdä vielä sellainen huomio, että olen nukkunut aivan erityisen hyvin vaikka kuinka pitkään; yleisesti ottaen minun on joskus todella vaikea saada unta ja satunnaisesti tulee eteen todella vähillä tunneilla nukuttu yö, vaikka en ole kokenut kärsiväni mistään varsinaisesta insomniasta koskaan. Nyt en kuitenkaan edes muista, milloin viimeksi en olisi ollut juuri sopivasti nukkumaanmenoaikana aivan rättipoikkiväsynyt ja kömpinyt suorastaan riemukkaasti peiton alle, kun pääsee nukkumaan!
Luettuani edellisessä 75 HARD -postauksessa mainitsemani vanhemmanpuoleisen kestävyysurheilukirjan loppuun tulkitsin "kehittävän ei-fiktiivisen lukemisen" tehtävää taas omalla tavallani ottamalla työn alle pitkään hyllyssäni odotelleen... historian väitöskirjan. Väikkäri on henkilökohtaisesti kiinnostava sikäli, että se kertoo hyvin kaukaisesta esi-isästäni (löyhästi määriteltynä, koska kyseisen miehen suoraan isästä poikaan polveutuva suku sammui jo kauan aikaa sitten ja yhteytemme perustuu kaiken maailman serkkuihin), 1500-luvulla eläneestä Arvid Henrikinpoika Tawastista. Tawastit, joihin liityn äitini kautta, ovat yksi suomalaisista aatelissuvuista, ja Arvid Henrikinpoika olikin sukunsa ensimmäinen aatelinen, ilmeisesti kuninkaan alaisena hoitamien monien virkojensa ansiosta.
Tässä kohtaa siis edelleen tuntuu siltä, että olen saanut haasteesta todella todella hyviä rutiineja päivään sekä lisää energiaa, ja odotan mielenkiinnolla, miltä tuntuu sitten, kun mitään näistä asioista ei ole haasteen takia "pakko" tehdä. Jotakin pidän tästä ihan varmasti mukana, mutta palataan siihen sitten myöhemmin.
Kommentit
Lähetä kommentti