Retki Hutkolle islanninhevosen selässä

Ennen kuin mennään tämänkertaiseen pääasiaan eli heppajuttuihin, mainitsen pikaisesti äskettäin aloittamani toisen blogin! Innostuin kirjoittelemaan siitä, miten muutaman eri soittimeni itseoppiminen sujuu, kun soittointo on ollut viime aikoina aivan valtavaa, mutta musiikkihöpinät eivät oikein sovi tänne liikuntaharrastusblogiin. Siksi minulla on nyt soittoharjoittelupäiväkirja Soitellen-blogi. 

Tässä postauksessa on omien kuvieni lisäksi retken ohjaajien sekä Juulin ottamia kuvia, joiden käyttöön on lupa. Tämäkin hieno kuva issikkaveljistä on toisen ohjaajan ottama. 

Mutta niin, viime viikonloppuna minulla oli niin uskomattoman upea irtiotto islanninhevosten ja vaikka kuinka monien muiden ihanien eläinten kanssa, että siitä täytyy kertoa kaikki. Kiinnostuimme ratsastuskaverini Juulin kanssa meille uudesta hevostallista, Kauniston tilasta, jossa on tarjolla monenlaista tekemistä erityisesti islanninhevosten kanssa ja kestäville ratsastusvaeltajille useamman päivän reissu läheiselle Hutkon laama- ja eläintilalle. Vaellusratsastus yhdistettynä Hutkon eläinten kanssa touhuamiseen ja rentoutumiseen joogan sekä saunan parissa kuulosti suunnilleen täydelliseltä viikonlopulta, joten sinne me lähdimme. 

Minusta on tullut joku tällainen tyyppi, joka gravitoituu kohti nuorempia hevosia. Kun koko vaellusjoukko oli kasassa Kauniston tilalla ja olimme saaneet koota satulalaukuissa kannettavat retkieväämme ihastuttavan runsaasta pöydästä, oli vuorossa hevosten jakaminen kullekin ratsastajalle. Uskaltauduin kertomaan pärjääväni monenlaisten hevosten kanssa, joten sain kaverikseni lauman nuorimmasta päästä olevan Seifurin, jolla oli kyllä seitsemänvuotiaaksi ehtineenä tietysti jo ratsastettu ja maastoiltukin, mutta pidemmät vaellukset eivät olleet sille vielä rutiinia. 

Taukopaikalla.

Seifurista oli nettisivuilla kuva vain pienenä ruskeana varsana, joten tarhasta löytynyt kimo, pitkäharjainen satuheppa oli varsinainen yllätys! Reipas ja hyväntuulinen askellus heti tallinpihasta tuntui oikein mukavalta istua, vaikka naureskelinkin vähän sille, kuinka nuorukainen ei ollut selvästi vielä ihan tottunut tallustelemaan jonossa, kun se kiemurteli kuin mittarimato tienlaidassa kärkihevosena toimivan veljensä takana. 

Näissä kulki kaikki tarpeellinen mukana koko ratsastuksen ajan.

Olen maastoillut islanninhevosilla nyt jonkin verran, mutta en ole mikään varsinainen islanninhevosratsastaja siinä mielessä, että tuntisin askellajiratsastamista. Jo pienenä heppatyttönä tietysti opettelin sen knoppifaktan, että jotkut islanninhevoset osaavat kolmen yleisen askellajin lisäksi kulkea tölttiä ja jotkut harvemmat sen lisäksi liitopassiakin. Olen istunut näiden erikoisaskellajien kyydissä sen mukaan, minkälaisilla taipumuksilla varustettu issikka on sattunut olemaan satulan alla, mutta en ole perehtynyt askellajiratsastuksen teknisyyksiin. 

Miksi kyy meni tien yli? Keksi tähän vitsi, kun selvisimme onneksi kohtaamisesta ilman vaaratilannetta.

Seifur se opetti minulle nyt muutaman tunnin edestä töltin ratsastamista. Pojalta löytyy tuo askellaji ihan luonnostaan, mutta se ei ylläpidä sitä ihan yhtä automaattisesti kuin kokeneemmat konkarit. Sain töltin ratsastamiseen hyviä neuvoja, ja saimmekin hienoja tölttäyspätkiä aikaiseksi, kun siirryimme retken aikana käynnistä vähän kovempaan vauhtiin. Kevyeen raviin verrattuna töltti on ratsastajalle hyvin rento tapa taittaa pidempiä pätkiä matkaa. Oli todella palkitsevaa huomata, kuinka hevonen reagoi pieneen vatsalihasten rutistukseen ja jatkoi siitä merkistä töltin ylläpitämistä. Oli myös mielenkiintoista tunnustella istunnalla töltin, ravin ja niiden siirtymävälimuodon eroja. Tällä vaelluksella tuli ihan kunnolla ratsastettua eikä vain nautiskeltua maisemista, ja minulla ei ole mitään sellaista vastaan. 

Hutkolla laitumella.

Oikein lämpimäksi yltynyt ilma otettiin ratsastuksella huomioon taukojen määrässä ja etenemisvauhdissa. Hakeuduimme muutamaan kertaan rauhalliselle paikalle, jossa tulimme alas hevosen selästä ja annoimme ratsujen nyhtää vihreää samalla, kun tartuimme itse satulalaukkujen antimiin. Heppaa täytyi pitää samalla toisella kädellä kiinni. Olimme retkiratsastuksen ytimessä. Pienen eväspaussin jälkeen matka taas jatkui. 

Pääsimme perille Hutkon tilalle noin kuudessa ja puolessa tunnissa (evästauot laskettuna mukaan) taitettuamme matkaa oman kelloni mukaan reilut 27 kilometriä. Sellaisen reissun jälkeen perille pääsy tuntui kyllä harvinaisen palkitsevalta. Hevoset pääsivät ansaitusti laitumelle ja meille ratsastajille oli tarjolla suihku ja illallinen ennen vielä illan viimeistä ohjelmanumeroa. Ruoka maistui kyllä erityisen hyvältä ja sain paikkailla vähän nestehukkaa, kun ei kuitenkaan tullut otettua ihan tarpeeksi vettä mukaan näin pitkää ja kuumaa vaellusta varten. 

Laamailua!

Kuulimme hieman Hutkon tilan historiasta neljännen sukupolven sukutilana ja tilan moninaisten eläinten työkeikoista muun muassa päiväkodeissa, seurakuntien jouluseimissä ja kesäteatterin esiintyjinä. Seuraavaksi olikin aika tavata tilan päätähdet tilakierroksella. 

Prinssi Charles -aasi.

Kiersimme ihastelemassa varmaankin yhtä monta aitausta ja karsinaa kuin on Piippolan vaarin laulussa säkeistöjä. Tosin Piippolan vaarilla ei muistini mukaan varmasti ollut laamoja. Niitä villaisia otuksia löytyi Hutkolta runsaasti. Tutumpia, mutta yhtä kaikki valtavan sympaattisia olivat aasit, lampaat, vuohet, lehmät, marsut ja villasiat. Eikä kertakaikkiaan mikään voinut olla koko maailmassa yhtä ihanaa kuin kaksiviikkoisen pupuvauvan pitäminen sylissä. Heti perään sain syliini maailman pehmoisimman aikuisen pupun sekä tilan erityisen sylikukon, joka ihan oikeasti rentoutui syliin siliteltäväksi ihan kuin vaikkapa vanhempien Sisu-koira. Kaupunkilaiseukon sydän oli ihan halkeamaisillaan erityisistä kokemuksista. Viimeiseksi moikkasimme vielä muuleja, joita en ollut koskaan ennen nähnyt ilmelävinä, sekä kahta pikkuista poroa, joita en varmasti ollut koskaan nähnyt Lapin rajan tällä puolen. 

PUPUVAUVA <3

Seppo Seppälä -pupu.

Sykkykukko.

Villasikoja.

Pieni kevyt kävely eläimeltä toiselle teki todella hyvää pitkään ratsastaneelle kropalle, kuten myös sauna, jonne piti vähän patistella itseään, kun kello oli paljon ja päivä oli ollut todella pitkä. Ehkä osittain näiden palautumistoimenpiteiden ja osittain oman parantuneen lihaskunnon ansiosta kuitenkin heräsin sunnuntaiaamuun vailla tietoakaan mistään jumeista, vaikka olin ollut aivan varma, että se kaikki töltin ratsastaminen olisi tehnyt temput vatsalihaksilleni. 

Aapo-muulin emä oli ranskalainen percheron-työhevonen ja siksi hänestä tulikin näin iso ja komea muuli.

Hyvävoimaisenakin otin kuitenkin ilolla vastaan sunnuntaiaamullemme suunnitellun palauttavan kävelyn, koska sinnekin pääsi eläinkaverin kanssa. Jokainen sai valita kävelykaverikseen laaman, lampaan tai aasin, ja minulle aasi oli selvä valinta, vaikka niiden varoitettiinkin olevan kaikista itsepäisimmin vetämässä kohti puskaa. Mutta kun aasit olivat mielestäni kaikista söpöimpiä ja sympaattisimpia. Erityisen söpö tapaus oli minun kävelykaverini Maija, joka oli valloittavan kirjava eikä ollenkaan niin itsepäinen kuin varoiteltiin. Reilun puolen tunnin kävely muuttui sekin kuulkaa unohtumattomaksi elämykseksi, kun mukanamme oli nelijalkaisten lauma. 

Saimme nauttia vielä hyvin tarpeellisesta, vetreyttävästä joogatuokiosta ihanasti pihamaalla auringossa, ja sitten oli aika vaihtaa taas ratsastusvaatteet päälle, lastata laukkumme meitä tilalle seuranneeseen autoon ja pakata päivän eväät. Nyt oli luvassa hieman viileämpi ja tuulisempi päivä kuin eilen, mutta tuplasin silti nestemääräni tälle reissulle, etten toistaisi eilistä virhettä. 

Seifurilla ei ollut mitään vaikeuksia motivoitua laitumelta taas uudelle ratsastukselle, ja askel veti aivan yhtä reippaasti kuin edellisenä päivänä. En tiedä, jaksoiko heppa keskittyä paremmin vähemmän lämpimänä päivänä vai osasinko nyt itse ratsastaa vähän paremmin, mutta saimme Seifurin kanssa ratsastettua vielä pidempiä ja vaivattomampia tölttipätkiä matkalla takaisin Kaunistolle, ja pääsin ihan nautiskelumoodiin, kun viileämpi ilma antoi meidän päästellä oikein pitkiä tölttipätkiä pitkin mukavan tasaisia maalaisteitä. 

Pääsimme myös laukkailemaan oikein antaumuksella, ja onhan se hieno tunne päästellä maastossa menemään vähän kovempaa, kun on alla luotettava ratsu. Seifurkin tykkäsi laukata, mutta oli fiksu poika eikä innostunut liikaa. 

Reippaammalla kokonaisvauhdilla pääsimme tänään perille reilussa viidessä tunnissa, ja kyllä tästäkin viikonlopusta jäi taas sellainen olo, että matkojen taittaminen taitaa olla hienointa, mitä hevosen kanssa voi tehdä. Yhden viikonlopun ja kahden ratsastuksen aikana pääsimme issikkatallilta laama-aitauksille, noin puolikkaan kierroksen Mallusjärven ympäri ja kuntarajan yli Orimattilasta Pukkilaan ja takaisin. Hevoset kantoivat väsymättä, selvisimme reittien varrella muutamista kommelluksista kuten tien ylittävästä kyykäärmeestä, yllättäen vastaan tulleesta tiesulusta sekä kulkuamme innokkaasti seuranneista laiduntavista hevosista, joiden aita oli aivan huolestuttavan matala. Naureskelimme, että evästaukomme kävivät kerta kerralta vaisummiksi, kun kaikki jaksoivat keskittyä lopulta vain syömiseen, mutta pääsimme aina kuitenkin punkemaan takaisin satuloihin ja jatkamaan matkaa. 

Aamiais- ja retkieväspöytä.

Viikonloppu Kaunistolta Hutkolle ja takaisin oli juuri sellainen kokemus, jota varten sana "elämys" on keksitty. Kahteen päivään mahtui valtavan paljon, ja pelkästään mukavia juttuja. Oli myös innostavaa huomata, että oma kroppa oli ihan valmis tällaiseenkin puuharutistukseen. 

Laamadraamaa.

Rupesimme Juulin kanssa jo haaveilemaan saman retken kolmipäiväisestä versiosta, jolloin keskimmäisen päivän saisi viettää ihan rauhassa Hutkolla ilman lähtöjä ja saapumisia, ja viikonloppuun mahtuisi vielä yksi ratsastus. Kauniston tila ja Hutko olivat ilman muuta näkemisen ja kokemisen arvoisia ja molemmissa on ihanaa nähdä, kun eläimistä pidetään niin hyvä huoli. On erittäin mahdollista, että palaan samoihin maisemiin kokemaan vielä uudestaankin.