Omituisten juoksutarinoideni kärkisijan ottaa joko tämän vuoden 2026 Helsinki10 tai sitten se ensimmäinen maratonyritykseni, jolla eksyin enkä päässyt koskaan oikeasti maaliin. Tämän Helsinki10-tarinan omituisimman käänteen sisällyttämisen tähän postaukseen mahdollistaa se, että en saanut aikaiseksi kirjoittaa tätä raporttia heti juoksun jälkeen vaan vatuloin tässä muutaman viikon.
Toisin kuin tuolla onnettomalla Helsinki City Marathonilla, sekavat fiilikseni tästä juoksusta eivät johdu ollenkaan mistään tapahtumanjärjestäjien töppäilyistä, vaan ihan omista tyhmistä aivoistani. Juoksunumeroviestin lähettämisestä maaliviivalle asti Helsinki10 oli jälleen tuttua Runner's High'n laatukamaa, mitä juoksutapahtumiin tulee. Info kulki selkeästi ja tarjolla oli kaikkea, mitä kympin juoksija voi tarvita, kuten varustesäilytys ja jäniksiä monille erilaisille, myös hitaille, tavoitevauhdeille.
Oma tavoitteeni oli tällä kertaa pysytellä 65 minuuttiin tähtäävien jänisten mukana. Jos kävisi oikein hyvin, voisin yrittää ohittaa heidät loppumatkasta; jos taas kävisi huonommin, yrittäisin ainakin pysytellä mahdollisimman lähellä ja alittaa voimassaolevan kympin ennätykseni, joka oli 1:09:06.
Jänisten vauhti tuntuikin oikein hyvältä – kunnes yhtäkkiä ei tuntunutkaan. Yritä nyt tässä sitten ottaa juoksijan mielenliikkeistä selvää, että paljonko on milloinkin kyse fyysisestä epämukavuudesta ja paljonko ihan vain henkisestä kantista! Alkoi vain tuntua yhtäkkiä huonolta ja muserruin aivan täydellisesti, kun jänisporukkamme ohitti siinä kohtaa vasta kolmen kilsan reittimerkin. Siis vielä seitsemän kilsaa jäljellä! Sitä huonoa oloa on vaikea selittää. Enemmän se oli jaloissa kuin keuhkoissa, koivet tuntuivat tukkoisilta ja lisäksi häiritsi aivan totaalisesti kumma särky oikeassa hartiassa kaikista maailman ruumiinosista. Siis juostessa... hartia. Selvä.
On vaikeaa arvioida ja ehkä huonokin idea jäädä vellomaan sitä, olisiko huono olo mennyt hetken päästä vauhtia ylläpitämällä ja hampaita kiristämällä itsekseen ohi, vai oliko siinä kohtaa ihan validia hidastaa kävelyyn. Näin siinä kuitenkin kävi, ja tunsin epäonnistuneeni tällä juoksulla jo ennen puoltaväliä. Siinä se ennätysyritys ja koko juoksukauden projektini Helsinki10 + Helsinki Half Marathon + Helsinki Marathon meni.
Huonoin olo meni kuitenkin ohitse ja aloin haeskella taas juoksuvauhtia. Ripustauduin siihen ajatukseen, että ainakin 70 minuutin jänikset olivat vielä jossain takanani. Sain juostua aika hyviä pätkiä, vaikka kävelyäkin tuli omaan makuuni ihan liikaa. Kaivopuiston alueelta takaisin ydinkeskustaan nouseva ylämäki hyydytti minut aivan täysin. Tuntui ihan sanonko edes miltä. Kaiken kaikkiaan en yllättynyt pätkääkään, kun lopulta ylitettyäni maaliviivan Wanhassa Satamassa (se on muuten aika hieno maaliviiva!) loppuajakseni selvisi pettymyksellinen lukema 1:09:31. Ei mikään susihuonoin tulos minun kuntoiselleni juoksijalle, joka on nähnyt edistystä vasta viime kaudesta alkaen, mutta ei edes sen edellisen ajan alitus.
Mutta tässä tulee vielä se uskomattoman typerä loppukäänne. Ihmiset, tuo aika, jonka nostattamissa mustissa mielentiloissa kieriskelin ainakin viikon, oli bruttoaika. Eli se, joka lähtee kaikkien juoksijoiden yhteisestä lähtömerkistä. Jokaisen juoksijan "todellinen" aika tällaisista juoksutapahtumista on nettoaika, eli se, joka alkaa hänen oikeasti ylittäessään lähtöviivan. Hitaammalla juoksijalla voi kulua useita minuutteja lähtömerkin ja lähtöviivan ylittämisen välissä.
Vasta ehkä noin viikko Helsinki10:n jälkeen, kun terästäydyin vihdoin vielä tuplatarkistamaan tuon surkean tuloksen juoksukirjanpitoani varten, tajusin, että se tekstarilla kilahtanut aika ei ollutkaan nettoaika. Se oli nimittäin tulospalvelun mukaan 1:07:58. Eli... ennätys. MUTTA MITEN HELVETISSÄ MUKA?? Siis miten olin muka onnistunut juoksemaan ennätyksen, kun juoksu tuntui niin hirveältä melkein koko ajan?! Sen olotilan perusteellahan olin alun perin hyväksynytkin sen, että juu, nyt ei kyllä tullut ennätystä.
Niin yritä nyt tässä sitten päättää roimasti jälkikäteen, millainen fiilis tästä juoksusta jäi. Taistelin itselleni jollain keinolla ennätyksen, mutta se ei käy yhtään järkeen ja tuntui hirveältä koko ajan.
Helsinki10:stä on myös kestänyt aivan ällistyttävän kauan palautua. Olo oli jaloissa tukkoinen tuplasti kauemmin kuin mitä olisi minun mielestäni, ja aiempien kokemusteni perusteella, sallittua kympin juoksun jälkeen. On ollut todella vaikeaa päästä takaisin kunnolla rullaavaan juoksurutiiniin. Toivottavasti tämä kokonaisvaltainen väsymys johtuu vain stressaavasta vuodenajasta, kun juuri huhti-toukokuun vaihteessa on kova kiire saada kevätkauden asiat kaikilla suunnilla päätökseen. Tajusin vihdoin myös, että voisin ihan rauhassa tiputtaa viikostani yhden treenipäivän pois nyt, kun maratonharjoitteluun liittyvät harjoituslenkit ovat ehtineet kasvaa aika pitkiksi. Tänään pidin ensimmäistä kertaa kevään aikana suunnitellusti treenivapaan perjantain ja se tuntui aivan ihanalta. Ehkä se antaa virtaa pitkälle lenkille, joka olisi tarkoitus juosta huomenna.
Lopputulemana siis on, että minun on edelleen mahdollista parantaa ennätyksiäni kolmella eri juoksumatkalla Helsinki10:llä, Helsinki Half Marathonilla ja Helsinki Marathonilla. Nyt pitää vain olla tarkkana, että pääsen järkevästi tämän väsymysjakson yli.
Kommentit
Lähetä kommentti