Noin riemukas otsikko päivänä, jolloin pääsin vihdoin aloittamaan treeniohjelman puolimaratonille. Kävi tosiaan niin, että lähdin tänään intoa puhkuen salille korkkaamaan harjoitusohjelman ensimmäisen viikon, ja noin kilometrin juostua olisi tehnyt mieli pakata pillit pussiin.
Missiona oli ihan yksinkertaisesti neljän kilometrin lenkki tasaista, itselleen luontevan tuntuista juoksuvauhtia viiden minuutin alku- ja loppuverryttelyjen kanssa. Ei mennyt kauaakaan, kun jalkapohjani ilmoittivat olevansa aivan tukossa. Reidet, pohkeet, kaikki muut lihakset olivat ihan suoritusterässä, mutta ne perhanan jalkapohjat. Lisäksi, tai ehkä siihen liittyen, hengitys ei meinannut asettua luontevaan rytmiin itsekseen kuten yleensä, vaan sitä piti ajatella. Kolme kilometriä irvisteltyäni taivuin pitämään kävelypaussin. Neljän kilsan lenkillä. Kävelypaussin. Häh.
Treeniblogissa on sellainen hyvä puoli, että huonon treeninkin voi käyttää mahdollisesti hyödylliseen blogipostaukseen. Tänään nostetaankin tapetille kysymys: miten selviää ja jatkaa eteenpäin huonosti sujuneesta lenkistä?
Itselläni ensimmäinen mieleen tullut ajatus, johon takerruin jo heti tuon jumittavan lenkin aikana, oli tämä: edellisestä huonosta lenkistä onkin kulunut niin pitkä aika, etten edes muista milloin se oli. Tämän oli siis pakko tulla eteen joskus. Kenelläkään ei nimittäin voi mennä lenkki täydellisesti putkeen joka ikinen kerta.
Seuraavaksi rupesin miettimään huonon päivän syitä. En treenannut viime viikolla mitenkään erityisen kovaa ja eilinen oli ihan täysi lepopäivä, mutta sunnuntain ja maanantain välisen yön valvominen Oscar-gaalan merkeissä nosti kyllä päätään mietinnöissäni. Oscar-gaalaan liittyi myös aivan hirveä määrä suklaata. No, oli syy tässä tai jossain muussa, se on melko varmasti jokin melko satunnainen ja yksittäinen asia, joka ei vaikuta enää sitten, kun lenkkeilen seuraavan kerran. Kun lenkkeily tuntuu suurimman osan ajasta niin hemmetin hyvältä kuin se tuntuu, mitään on tuskin pysyvästi vialla. Siispä, jälleen kerran, muutaman huonon päivän silloin tällöin voi sallia.
Harjoitusohjelmani ensimmäiset kaksi viikkoa ovat onneksi kevyitä, vain kaksi hyvin maltillisen pituista lenkkiä kummallekin viikolle. Siinä on vielä yksi syy lähteä luottavaisin mielin seuraavalle lenkille ja unohtaa tämän päivän huonot fiilikset niin kehossa kuin mielessäkin. Toivottavasti lukijatkaan eivät jää turhaan märehtimään niitä kertoja, kun tuntuu kuin juoksisi liimassa! Millaisiin ajatuksiin te tukeudutte, kun psyykkaatte itseänne yrittämään uudestaan vähemmän rohkaisevan harjoituskerran jälkeen?
Missiona oli ihan yksinkertaisesti neljän kilometrin lenkki tasaista, itselleen luontevan tuntuista juoksuvauhtia viiden minuutin alku- ja loppuverryttelyjen kanssa. Ei mennyt kauaakaan, kun jalkapohjani ilmoittivat olevansa aivan tukossa. Reidet, pohkeet, kaikki muut lihakset olivat ihan suoritusterässä, mutta ne perhanan jalkapohjat. Lisäksi, tai ehkä siihen liittyen, hengitys ei meinannut asettua luontevaan rytmiin itsekseen kuten yleensä, vaan sitä piti ajatella. Kolme kilometriä irvisteltyäni taivuin pitämään kävelypaussin. Neljän kilsan lenkillä. Kävelypaussin. Häh.
 |
| Notkahdus sykkeessä on kävelypaussilta. En pitänyt sykemittaria päällä vielä alkulämmittelyssä, mutta loppujäähdyttelyssä pidin nähdäkseni, kuinka nopeasti jälleen aika korkealle kiivennyt syke lähti laskemaan. |
Treeniblogissa on sellainen hyvä puoli, että huonon treeninkin voi käyttää mahdollisesti hyödylliseen blogipostaukseen. Tänään nostetaankin tapetille kysymys: miten selviää ja jatkaa eteenpäin huonosti sujuneesta lenkistä?
Itselläni ensimmäinen mieleen tullut ajatus, johon takerruin jo heti tuon jumittavan lenkin aikana, oli tämä: edellisestä huonosta lenkistä onkin kulunut niin pitkä aika, etten edes muista milloin se oli. Tämän oli siis pakko tulla eteen joskus. Kenelläkään ei nimittäin voi mennä lenkki täydellisesti putkeen joka ikinen kerta.
Seuraavaksi rupesin miettimään huonon päivän syitä. En treenannut viime viikolla mitenkään erityisen kovaa ja eilinen oli ihan täysi lepopäivä, mutta sunnuntain ja maanantain välisen yön valvominen Oscar-gaalan merkeissä nosti kyllä päätään mietinnöissäni. Oscar-gaalaan liittyi myös aivan hirveä määrä suklaata. No, oli syy tässä tai jossain muussa, se on melko varmasti jokin melko satunnainen ja yksittäinen asia, joka ei vaikuta enää sitten, kun lenkkeilen seuraavan kerran. Kun lenkkeily tuntuu suurimman osan ajasta niin hemmetin hyvältä kuin se tuntuu, mitään on tuskin pysyvästi vialla. Siispä, jälleen kerran, muutaman huonon päivän silloin tällöin voi sallia.
Harjoitusohjelmani ensimmäiset kaksi viikkoa ovat onneksi kevyitä, vain kaksi hyvin maltillisen pituista lenkkiä kummallekin viikolle. Siinä on vielä yksi syy lähteä luottavaisin mielin seuraavalle lenkille ja unohtaa tämän päivän huonot fiilikset niin kehossa kuin mielessäkin. Toivottavasti lukijatkaan eivät jää turhaan märehtimään niitä kertoja, kun tuntuu kuin juoksisi liimassa! Millaisiin ajatuksiin te tukeudutte, kun psyykkaatte itseänne yrittämään uudestaan vähemmän rohkaisevan harjoituskerran jälkeen?
Mulla on aika pitkälti sama kuin sulla, joku yksi satunnainen huono lenkkikerta ei tunnu missään, koska niitä nyt vaan joskus tulee. Koska se ei ole mitenkään normi, niin ei sitä enää seuraavalla kerralla välttis edes muistakaan :) Mutta toki sitten jos on jotain selkeää vaivaa ja vikaa, niin kyllä vähän jännittää seuraavakin lenkki, että ilmeneekö sitä taas ja osaako sitä tehdä oikeat asiat, jotta jatkossa saisi taas nauttia vaan hyvistä lenkeistä :)
VastaaPoista