Olen maininnut ainakin Miksi juoksen? -postauksessani, että ajatukseni virtaavat usein aika vilkkaasti lenkin aikana. Kaikki treenaamisen ja liikkuvan elämän herättämät mietteet tietysti kuuluvat tänne blogiin, olivat ne kuinka diippejä tai älyttömiä hyvänsä, joten tässä tätä taas tulee.
Mielenliikkeet lenkin aikana ovat kyllä aika mielenkiintoinen mekanismi. Osa aivoista tietenkin keskittyy koko ajan juoksemiseen – miten jalat ja muut ruumiinosat lähtevät reagoimaan, millä nopeudella luulisi jaksavansa juosta seuraavan kilometrin, mikä on tämänkertaisen lenkin tarkoitus? Kaiken tämän analysoinnin keskellä päähän jää kuitenkin hämmästyttävän paljon tilaa kaikenlaiselle muulle. Ainakin itsestäni tuntuu, kuin keskittyminen liikkeeseen nimenomaan vapauttaisi mieleni. Hyvin joogamainen ilmiö, itse asiassa.
Maanantailenkin ajatusketju säännöllisen liikunnan myötä kasvavasta oman kehon tuntemuksesta lähti liikkeelle jo sunnuntaina, kun olisin ihan kamalasti halunnut larppiviikonlopun päätteeksi lenkille. Sen lisäksi, että tuntuu hyvältä saada ihan ruumiilliset jumit liikkeelle, oma aika lenkkeillen on yksi loistava tapa purkaa introvertille helposti syntyvää sosiaaliähkyä, joka iskee aina larppi- ja muiden seurallisten viikonloppujen päätteeksi, vaikka seura olisi kuinka erinomaista, kuten tälläkin kertaa oli. Viikonlopusta oli nyt kuitenkin jäänyt muistoksi huikean hauskan pelikokemuksen lisäksi aivan jumalaton pää- ja niskasärky sekä huonosti nukuttu yö, joten sunnuntailenkistä oli pakko luopua. Eilen olo oli onneksi jo parempi ja lenkille pääsi vihdoin, vaikkei niska vieläkään kestänyt läppärin ääressä kököttämistä – minkä vuoksi kirjoittelenkin maanantaimietteitä vasta tiistaina.
Siinä hölkötellessäni viiden kilometrin löysäilylenkkiä mietiskelin, että missähän vaiheessa aloitteleva liikunnanharrastaja voi katsoa olevansa siinä pisteessä, että oma keho kertoo luotettavasti, milloin ei kannata lähteä hikoilemaan. Milloin sen tietää varmasti, että lepäily kotona on järkevä veto, eikä vain laiskuudenpuuskan tai mukavuudenhalun tuottama idea?
Tässä viime kuukausina olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota palautumiseen ja jalkojen kuntoon, ja olen päätynyt pitämään ihan vähäsen enemmän vapaapäiviä treeneistä. Joka kerran näin päättäessäni hinku lenkille tai jumppaan on kuitenkin ollut äärettömän kova – olisittepa kuulleet sen väännön, mitä päässäni käytiin, kun rationaalinen ja rasitustasoista tietoinen mielenpuoliskoni oli eräänä maanantaina sitä mieltä, että BodyCombat kannattaisi jättää siltä päivältä väliin. Lepopäivän pitäminen ei ole kuitenkaan koskaan jäänyt pitkäksi aikaa kaivelemaan, koska se on aina osoittautunut hyväksi ratkaisuksi ja olen ollut tyytyväinen siihen, että mieleni toimii näin päin eikä niin, että saisin aina olla psyykkaamassa itseäni lähtemään salille. Ja tämä onkin mielestäni vastaus kysymykseen, jonka heitin ilmoille edellisessä kappaleessa. Jos halu liikkumiseen pysyy koko ajan vahvasti yllä, niin voi luullakseni ihan hyvällä omallatunnolla reagoida heti, jos kroppa huudahtaa jostakin asiasta. Jos taas liikkumaan lähteminen on joka kerta kiinni "tahdonvoimasta", niin onkohan ihminen silloin valinnut itselleen väärän tavan aktivoitua? Pystyykö kukaan pitämään liikuntaa osana rutiinejaan kovin pitkään, jos täytyy joka kerta pakottaa itsensä liikkeelle?
Silloin, kun aloitin kuntoilun kohti ensimmäistä viiden kilsan juoksuani, otin kyllä melko tiukan asenteen kolmesti viikossa treenaamisesta; mutta tiesin myös, että alkupään treenikerrat olivat niin kevyitä, etten todennäköisesti onnistuisi hajottamaan itseäni, vaikken vielä tuntenut kehoani ja sen suorituskyvyn kynnyksiä kovin hyvin. "Tänään menen juoksumatolle, vaikka mikä olisi" -tyyppinen ajatusmalli oli siis siinä kohtaa, rutiinia luodessa ihan toimiva, mutta nyt, kun treenini on joskus aika paljon raskaampaa, en kyllä kannattaisi sen tason itsepäisyyttä. Kehon kuuntelu on vähintään yhtä tärkeää kuin sisukkuuskin, Se, että oppii erottamaan kehon antamat signaalit "ei vaan huvita" -fiiliksestä, on prosessi, joka etenee kuten vaikka juoksukunnon kehityskin. Kehontuntemuksen oppiminen onkin ollut tämän juoksuharrastukseni aikana vähintään yhtä siisti kokemus kuin se, että huomaa hengästyvänsä paljon hitaammin ja löytää eräänä päivänä uuden lihaksen reidestään.
Vieläkin joudun kyllä hiukan pysymään lujana joka kerta, kun meinaan aamukoomassani perua lauantain kello yhdentoista BodyPumpin, jossa käyn silloin tällöin. Silloin on kuitenkin aina kyse puhtaasti mukavuudenhalusta, koska kyseiseltä tunnilta ei ole koskaan jäänyt käteen huono olo. Entä lukijat, joudutteko te usein potkimaan itseänne treenaamaan? Kuinka te tasapainoilette rutiinien ylläpitämisen ja kehon kuuntelemisen välillä?
Oikein aktiivista ja mukavaa viikkoa kaikille! Toivottavasti saan toteutettua erään hauskan ja vähän erilaisen blogipostausideani pian tämän viikon aikana...
Mielenliikkeet lenkin aikana ovat kyllä aika mielenkiintoinen mekanismi. Osa aivoista tietenkin keskittyy koko ajan juoksemiseen – miten jalat ja muut ruumiinosat lähtevät reagoimaan, millä nopeudella luulisi jaksavansa juosta seuraavan kilometrin, mikä on tämänkertaisen lenkin tarkoitus? Kaiken tämän analysoinnin keskellä päähän jää kuitenkin hämmästyttävän paljon tilaa kaikenlaiselle muulle. Ainakin itsestäni tuntuu, kuin keskittyminen liikkeeseen nimenomaan vapauttaisi mieleni. Hyvin joogamainen ilmiö, itse asiassa.
 |
| stripepartners.com |
Maanantailenkin ajatusketju säännöllisen liikunnan myötä kasvavasta oman kehon tuntemuksesta lähti liikkeelle jo sunnuntaina, kun olisin ihan kamalasti halunnut larppiviikonlopun päätteeksi lenkille. Sen lisäksi, että tuntuu hyvältä saada ihan ruumiilliset jumit liikkeelle, oma aika lenkkeillen on yksi loistava tapa purkaa introvertille helposti syntyvää sosiaaliähkyä, joka iskee aina larppi- ja muiden seurallisten viikonloppujen päätteeksi, vaikka seura olisi kuinka erinomaista, kuten tälläkin kertaa oli. Viikonlopusta oli nyt kuitenkin jäänyt muistoksi huikean hauskan pelikokemuksen lisäksi aivan jumalaton pää- ja niskasärky sekä huonosti nukuttu yö, joten sunnuntailenkistä oli pakko luopua. Eilen olo oli onneksi jo parempi ja lenkille pääsi vihdoin, vaikkei niska vieläkään kestänyt läppärin ääressä kököttämistä – minkä vuoksi kirjoittelenkin maanantaimietteitä vasta tiistaina.
Siinä hölkötellessäni viiden kilometrin löysäilylenkkiä mietiskelin, että missähän vaiheessa aloitteleva liikunnanharrastaja voi katsoa olevansa siinä pisteessä, että oma keho kertoo luotettavasti, milloin ei kannata lähteä hikoilemaan. Milloin sen tietää varmasti, että lepäily kotona on järkevä veto, eikä vain laiskuudenpuuskan tai mukavuudenhalun tuottama idea?
Tässä viime kuukausina olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota palautumiseen ja jalkojen kuntoon, ja olen päätynyt pitämään ihan vähäsen enemmän vapaapäiviä treeneistä. Joka kerran näin päättäessäni hinku lenkille tai jumppaan on kuitenkin ollut äärettömän kova – olisittepa kuulleet sen väännön, mitä päässäni käytiin, kun rationaalinen ja rasitustasoista tietoinen mielenpuoliskoni oli eräänä maanantaina sitä mieltä, että BodyCombat kannattaisi jättää siltä päivältä väliin. Lepopäivän pitäminen ei ole kuitenkaan koskaan jäänyt pitkäksi aikaa kaivelemaan, koska se on aina osoittautunut hyväksi ratkaisuksi ja olen ollut tyytyväinen siihen, että mieleni toimii näin päin eikä niin, että saisin aina olla psyykkaamassa itseäni lähtemään salille. Ja tämä onkin mielestäni vastaus kysymykseen, jonka heitin ilmoille edellisessä kappaleessa. Jos halu liikkumiseen pysyy koko ajan vahvasti yllä, niin voi luullakseni ihan hyvällä omallatunnolla reagoida heti, jos kroppa huudahtaa jostakin asiasta. Jos taas liikkumaan lähteminen on joka kerta kiinni "tahdonvoimasta", niin onkohan ihminen silloin valinnut itselleen väärän tavan aktivoitua? Pystyykö kukaan pitämään liikuntaa osana rutiinejaan kovin pitkään, jos täytyy joka kerta pakottaa itsensä liikkeelle?
Silloin, kun aloitin kuntoilun kohti ensimmäistä viiden kilsan juoksuani, otin kyllä melko tiukan asenteen kolmesti viikossa treenaamisesta; mutta tiesin myös, että alkupään treenikerrat olivat niin kevyitä, etten todennäköisesti onnistuisi hajottamaan itseäni, vaikken vielä tuntenut kehoani ja sen suorituskyvyn kynnyksiä kovin hyvin. "Tänään menen juoksumatolle, vaikka mikä olisi" -tyyppinen ajatusmalli oli siis siinä kohtaa, rutiinia luodessa ihan toimiva, mutta nyt, kun treenini on joskus aika paljon raskaampaa, en kyllä kannattaisi sen tason itsepäisyyttä. Kehon kuuntelu on vähintään yhtä tärkeää kuin sisukkuuskin, Se, että oppii erottamaan kehon antamat signaalit "ei vaan huvita" -fiiliksestä, on prosessi, joka etenee kuten vaikka juoksukunnon kehityskin. Kehontuntemuksen oppiminen onkin ollut tämän juoksuharrastukseni aikana vähintään yhtä siisti kokemus kuin se, että huomaa hengästyvänsä paljon hitaammin ja löytää eräänä päivänä uuden lihaksen reidestään.
Vieläkin joudun kyllä hiukan pysymään lujana joka kerta, kun meinaan aamukoomassani perua lauantain kello yhdentoista BodyPumpin, jossa käyn silloin tällöin. Silloin on kuitenkin aina kyse puhtaasti mukavuudenhalusta, koska kyseiseltä tunnilta ei ole koskaan jäänyt käteen huono olo. Entä lukijat, joudutteko te usein potkimaan itseänne treenaamaan? Kuinka te tasapainoilette rutiinien ylläpitämisen ja kehon kuuntelemisen välillä?
Oikein aktiivista ja mukavaa viikkoa kaikille! Toivottavasti saan toteutettua erään hauskan ja vähän erilaisen blogipostausideani pian tämän viikon aikana...
Ei ole kyllä potkia tarvinnut! :D Juurikin päinvastoin, on pakko välillä vaan takoa päähän, että jos johonkin paikkaan (jalkaosastossa) sattuu väärällä tavalla, niin lenkille meno saattaa vain pahentaa sitä ja sitten ei mennäkään lenkille vielä pitkään aikaan. Tällainen uhkailu auttaa melko usein, ja lepäilenkin suosiolla jos siltä tuntuu. Mutta tässä lienee kyse juuri siitä, että kun tykkää siitä juoksemisesta, niin ei se vaadi pakottamista lenkille. Lihaskuntotreenistä jos puhutaan, niin voi ajoittain olla vähän potkimisen makua...
VastaaPoista