Tuliko maanantain postauksessa Lontoon-matkan jälkeen sanottua, ettei ole nykyään yhtään vaikeaa pitää terveellisiä rutiineja yllä? Saan luvan syödä sanani, koska olen tällä viikolla syönyt vähän kaikenlaista muutakin typerää. Jotenkin Lontoo afternoon tea -herkutteluineen ja pubilounaineen onnistui rikkomaan "ei mun edes tee mieli mitään rasvaista" -fiilikseni. Pyrin tässä puolimaratonille treenatessani samalla pudottamaan vähän painoa, koska se olisi tarpeellista, mutta haluan olla tässä projektissa järkevä oman henkisen tilani kannalta ja välttää ylimääräistä ruokahifistelyä. Tämän viikon ruokavalioni ei kyllä ole noudattanut mitään yksinkertaisintakaan maalaisjärkeä. Päätin kuitenkin, että se ei haittaa – tiedän ihan varmasti, että ensi viikolla pystyn olemaan taas fiksu ja kun onnistuu pysymään raiteilla edes pari päivää, niin alkaa taas sujua ja se tuttu fiilis täysin vapaaehtoisesta terveellisten valintojen tekemisestä kyllä palaa. Huomaatte varmaan, että laiskuus elämäntaparemontin puolella on vaikuttanut bloggausenergiaankin, mutta aktivoidun tälläkin puolella kyllä taas. Pelkästään tämän tekstin kirjoittaminen on jo antanut useamman uuden blogipostausidean!
Treenauksen suhteen tämä viikko ei ollut määrällisesti mitenkään vetelänpuoleinen, mutta tappojumissa olevat pohkeet ja jalkapohjat kyllä vähän mietityttivät, vaikkeivät ehkä niin kauheasti syöneet harjoittelusta tehoa. Tiistain BodyPumpissa äskettäin lisätyt kyykkypainot tuntuivat ihan tuskalta ja puolet seuraavasta biisistä meni siihen, että jalat huusivat jälkijunassa hoosiannaa. Jumit eivät olleet kaikonneet mihinkään seuraavan päivän BodyCombatissa, mutta siitä selvisi, kun välillä ravisteli jalkoja ja ehkä irvisteli yläkoukkuja latailevalle peilikuvalleen vähän tavallista rumemmin.
Koska kroppa selvästi huuteli palautumisen perään, menin torstaina ihan hyvällä omallatunnolla kaverin kanssa elokuviin ja perjantainakin jäi ehkä-lenkki väliin, kun koirani vietti viisi tuntia eläinlääkärissä – oli muuten mielenkiintoinen kokemus olla illalla aivan kuolemanväsynyt kuin treenin jälkeen, vaikka istuin koko illan kotona.
Lauantain Power-joogatunnilla horjuin taas kuin oljenkorsi myrskyssä vasemman jalkani päällä, mutta muuten päivän joogaharjoitus antoi mukavasti merkkejä siitä, että palautuminen oli onnistunut ja seuraavana päivänä uskaltaisi lähteä lenkille. Yksi syy, miksi tykkäänkin tuollaisesta vähän-muttei-liian-vaativasta joogasta niin paljon on se, että siinä käydään koko keho läpi niin, että jos jossain on jumi, niin sen saa varmasti tietää.
Sainkin vetelän ja matalahkosta motivaatiosta kärsineen viikon hyvään päätökseen tämän päivän juoksulenkillä. Lähdin testailemaan, että miten melko korkeissa lukemissa huidelleet sykkeeni reagoisivat siihen, jos juoksisinkin paljon totuttua hitaammin. Juoksin Disney-lenkkilistani voimalla 4,5 kilometrin lenkin 40 minuuttiin ja pidin vauhdin lähes koko ajan tasolla 9:05 minuuttia/kilometri, kun yleensä vauhtini on tuollaisella matkalla ollut välillä 7:30-8. Sykemittari pysytteli aika lailla 178:n tuntumassa kiiveten loppupuolella 180:nkin puolelle. Jos arvioni maksimisykkeestäni pitää yhtään paikkansa, niin tuossa 180:ssa menee minulla raja 3. ja 4. sykealueen välissä – jos siis sovelletaan Polar-laitteissa ja muuallakin käytettyä systeemiä, jossa sykealueita on viisi. No, oli tuo sykelukema sitten korkeanpuoleinen tai ei, niin todella hyvältä ja rennolta ainakin tuntui koko ajan. Yksi vähän päälle minuutin mittainen 6:40 -vauhtinen spurtti oli pakko ottaa loppupuolella, kun listalta tuli Mulan-elokuvan "Haircut" -musa eli se kohta, jossa Mulan leikkaa hiuksensa, pukee haarniskan ja lähtee sotaan. Pystyykö kukaan kuuntelemaan tätä biisiä ilman, että tekee mieli lähteä pelastamaan maailma?
Viikon päästä alkaa treeniohjelmani puolimaratonille, ja siinä suurin osa lenkeistä juostaan vauhtitasolla 1 (mikä on siis eri juttu, kuin nuo sykealueet). Ajattelin nyt olla vauhdin suhteen todella maltillinen, kun kerran toitotan siitä aina kaikille muillekin aloitteleville juoksijoille, ja lähden kokeilemaan 1-tason lenkkejä nyt suunnilleen tällä hyvin hitaan tuntuisella vauhdilla, jota kokeilin tänään; vauhtikestävyyslenkeillä pääsee onneksi päästelemään vähän kovempaa! Siitähän sen kehityksen sitten näkee, jos tätä samaa vauhtia pitäessä sykkeet lähtevätkin pikkuhiljaa tippumaan! Ehkä vauhdin hidastaminen myös helpottaa jalkapohjieni elämää eikä niiden tarvitsisi olla niin usein jumissa. Treeniohjelma alkaa kyllä varmasti juuri sopivalla hetkellä nyt, kun motivaatio ehti käydä vähän matalalla. Tekee hyvää muistaa entistäkin konkreettisemmin, että puolimaraton koittaa pian!
Minkälaisilla vauhdeilla lukijat juoksevat, ja kuinka selätätte vetelyyden?
Treenauksen suhteen tämä viikko ei ollut määrällisesti mitenkään vetelänpuoleinen, mutta tappojumissa olevat pohkeet ja jalkapohjat kyllä vähän mietityttivät, vaikkeivät ehkä niin kauheasti syöneet harjoittelusta tehoa. Tiistain BodyPumpissa äskettäin lisätyt kyykkypainot tuntuivat ihan tuskalta ja puolet seuraavasta biisistä meni siihen, että jalat huusivat jälkijunassa hoosiannaa. Jumit eivät olleet kaikonneet mihinkään seuraavan päivän BodyCombatissa, mutta siitä selvisi, kun välillä ravisteli jalkoja ja ehkä irvisteli yläkoukkuja latailevalle peilikuvalleen vähän tavallista rumemmin.
Koska kroppa selvästi huuteli palautumisen perään, menin torstaina ihan hyvällä omallatunnolla kaverin kanssa elokuviin ja perjantainakin jäi ehkä-lenkki väliin, kun koirani vietti viisi tuntia eläinlääkärissä – oli muuten mielenkiintoinen kokemus olla illalla aivan kuolemanväsynyt kuin treenin jälkeen, vaikka istuin koko illan kotona.
Lauantain Power-joogatunnilla horjuin taas kuin oljenkorsi myrskyssä vasemman jalkani päällä, mutta muuten päivän joogaharjoitus antoi mukavasti merkkejä siitä, että palautuminen oli onnistunut ja seuraavana päivänä uskaltaisi lähteä lenkille. Yksi syy, miksi tykkäänkin tuollaisesta vähän-muttei-liian-vaativasta joogasta niin paljon on se, että siinä käydään koko keho läpi niin, että jos jossain on jumi, niin sen saa varmasti tietää.
Sainkin vetelän ja matalahkosta motivaatiosta kärsineen viikon hyvään päätökseen tämän päivän juoksulenkillä. Lähdin testailemaan, että miten melko korkeissa lukemissa huidelleet sykkeeni reagoisivat siihen, jos juoksisinkin paljon totuttua hitaammin. Juoksin Disney-lenkkilistani voimalla 4,5 kilometrin lenkin 40 minuuttiin ja pidin vauhdin lähes koko ajan tasolla 9:05 minuuttia/kilometri, kun yleensä vauhtini on tuollaisella matkalla ollut välillä 7:30-8. Sykemittari pysytteli aika lailla 178:n tuntumassa kiiveten loppupuolella 180:nkin puolelle. Jos arvioni maksimisykkeestäni pitää yhtään paikkansa, niin tuossa 180:ssa menee minulla raja 3. ja 4. sykealueen välissä – jos siis sovelletaan Polar-laitteissa ja muuallakin käytettyä systeemiä, jossa sykealueita on viisi. No, oli tuo sykelukema sitten korkeanpuoleinen tai ei, niin todella hyvältä ja rennolta ainakin tuntui koko ajan. Yksi vähän päälle minuutin mittainen 6:40 -vauhtinen spurtti oli pakko ottaa loppupuolella, kun listalta tuli Mulan-elokuvan "Haircut" -musa eli se kohta, jossa Mulan leikkaa hiuksensa, pukee haarniskan ja lähtee sotaan. Pystyykö kukaan kuuntelemaan tätä biisiä ilman, että tekee mieli lähteä pelastamaan maailma?
Viikon päästä alkaa treeniohjelmani puolimaratonille, ja siinä suurin osa lenkeistä juostaan vauhtitasolla 1 (mikä on siis eri juttu, kuin nuo sykealueet). Ajattelin nyt olla vauhdin suhteen todella maltillinen, kun kerran toitotan siitä aina kaikille muillekin aloitteleville juoksijoille, ja lähden kokeilemaan 1-tason lenkkejä nyt suunnilleen tällä hyvin hitaan tuntuisella vauhdilla, jota kokeilin tänään; vauhtikestävyyslenkeillä pääsee onneksi päästelemään vähän kovempaa! Siitähän sen kehityksen sitten näkee, jos tätä samaa vauhtia pitäessä sykkeet lähtevätkin pikkuhiljaa tippumaan! Ehkä vauhdin hidastaminen myös helpottaa jalkapohjieni elämää eikä niiden tarvitsisi olla niin usein jumissa. Treeniohjelma alkaa kyllä varmasti juuri sopivalla hetkellä nyt, kun motivaatio ehti käydä vähän matalalla. Tekee hyvää muistaa entistäkin konkreettisemmin, että puolimaraton koittaa pian!
Minkälaisilla vauhdeilla lukijat juoksevat, ja kuinka selätätte vetelyyden?
First things first, toivottavasti koiralla on kaikki hyvin! ♥ Vauhdista on vähän höpsöä puhua kohdallani, sillä se on aika mitätön (vielä). Menen juoksuohjelman sykkeiden mukaan, vauhti tulee siinä sitten vähän sivussa sellaisenaan, mitä se nyt kulloisellakin sykealueella pääsee olemaan. Luotan kuitenkin siihen, että kun aikani tamppaan hitaammin kuin mummot, niin pian (no, en välttis niin kovin pian, mutta joskus :D) pääsen menemään paljon kovempaa, mutta pienemmällä vaivalla :)
VastaaPoistaKoiralla on kaikki nyt hyvin, kiitos kysymästä, vaikka syö edelleen hieman valikoiden. :) Itsekin olen sitä mieltä ehdottomasti, että vauhti tulee sitten ajan myötä itsekseen eikä tarvitse kenenkään ottaa paineita siitä, että juoksisi "liian hitaasti". Itselleni on ollut lähinnä hämmentävää tässä pohdiskella, että juoksenko liian nopeasti!
Poista