Hei taas! Yritän tässä hyvin pikaisesti koota viime viikon treenejä ja fiiliksiä, ettei jää roikkumaan. Eilen ei riittänyt aika eikä energia bloggaamiseen, syykin selviää tästä postauksesta. Huomenna yritän urakoida kasaan maaliskuun koontipostauksen, kun elelemme jo huhtikuussa. Kirjoittelen näitä koonteja hyvin paljon itseäni varten pysyäkseni kartalla, tapahtuuko treenauksessani ja elämäntaparemontissani kehitystä hyvään tai huonoon suuntaan, mutta kysynpä teiltä, ovatko tällaiset postaukset mielenkiintoisia lukijoiden kannalta?
Kaiken kaikkiaan maaliskuun viimeisestä viikosta jäi aivan erityisen hyvä fiilis. Ei väsyttänyt, sain liikuttua monipuolisesti vaikkei kaikki mennytkään aina ihan putkeen, ja elämä allergiantorjuntaruokavalion kanssa lähti ongelmattomasti liikkeelle. Vaa'alla kävi itse asiassa sellainen yllätys, että onnistuin laihtumaan yli kilon verran viikon aikana, vaikken todellakaan pyrkinyt näin isoon pudotukseen enkä ole pitänyt itseäni nälässä. Ilmeisesti säännölliset ruokailuajat ja huomion kiinnittäminen ruuan ravintoarvoihin alkaa vihdoinkin tehdä temppuja vyötärölleni – ja myös se, että sokerin jättäminen pois ruokavaliosta tekee herkuttelusta aika vaikeaa. Ruokavalio on tehnyt tehtävänsä siinäkin, että lepän siitepölyallergiaoireista ei ole tietoakaan, vaikka katupöly kyllä tekee olemassaolonsa tiettäväksi. Selvisi myös sellainen iloinen asia tämän viikon aikana, että Helsinki City Runin virallinen kisapaita on väriltään tummanvioletti, joten pääsen ensimmäiselle puolimaratonilleni lempivärissä! Kuinka siistiä!
Mennään sitten kuluneen viikon treeneihin. Maanantai on aika lailla vakiinnuttanut asemansa lepopäivänä nyt viime viikkojen aikana, mutta tiistain supertärkeästä vuoden ekasta ulkolenkistä kirjoittelinkin jo omaan postaukseensa. Neljä kilometriä kului mukavasti rauhallisella vauhdilla ja järvenrantaa ihaillen. Luottamus puolimaraton-kuntoa kohtaan kasvoi taas vähän, kun en hyytynyt vuoden ensimmäisiin ylämäkiin.
Keskiviikkona pääsin vetämään toisen kerran ja tällä kertaa täysillä tehoilla BodyCombatin uuden ohjelman numero 79, ja tässä oli kyllä taisteleminen! En ole ehkä koskaan minkään treenin jälkeen ollut yhtä rättipoikkiväsynyt kuin tämän session jälkeen; kun pääsi huhkimisen ja suihkun jälkeen istumaan, ei meinannut päästä enää millään maailman mahdilla ylös. Uusi setti on siis aikamoisen rankka ja moniin uusiin tekniikoihin sopeutuminen kestää hetken aikaa, mutta kyllä se oli myös pirun hauskaa jälleen kerran. Jalkapohjat eivät valitelleet tunnin aikana kertaakaan, mikä oli harvinainen herkku!
Perjantain juoksutreeniä voisi luonnehtia tuskien taipaleeksi. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen ihan oikea vauhtikestävyysharjoitus, ja menin tekemään sen juoksumatolle, koska ulos katupölyyn meinasi tukehtua. Kaksi kolmen kilsan rykäisyä mukavuusaluetta lujempaa vauhtia tuntui jo ajatuksena aika hurjalta, enkä sitten selvinnytkään tästä koitoksesta ihan moitteettomasti. Oli aika vaikeaa arvioida, kuinka kovaa vauhtia sitä jaksaisi ihan oikeasti ylläpitää, ja jouduin lopulta hidastamaan vähän vauhtia kesken vedon. Toisella vedolla jouduin hidastamaan vauhtia aika paljonkin, sitä ei voinut ehkä enää vauhtikestävyysnopeudeksi kutsuakaan. Se on siis jälleen todistettu, että olen aika huono juoksemaan kovaa ja näistä vauhtikestävyyslenkeistä saattaa muodostua treenikauden koetinkivi. Huomasin kuitenkin selatessani treeniohjelmaa eteenpäin, että seuraavilla vastaavanlaisilla lenkeillä kovia vetoja tulee useampi lyhyemmissä pätkissä, mikä ehkä kuulostaa vähän paremmalta. Aina voi toivoa. Ja ainahan lenkki ei voi myöskään mennä täydellisen hyvin. Vasen (eli se yliliikkuva) lonkka alkoi vähän kipuilla vetojen aikana; tietysti kovemmalla vauhdilla niveliin kohdistuu kovempi isku, ja kun on ollut aina tapana hölkötellä sitä mukavaa vauhtia, niin tämä oli tietysti kropalleni vähän uusi asia.
Lauantaina oli hyvin ansaittu palautumispäivä, mutta nappasin Hooray for squats -blogista vinkin Earth Hourin viettoon ja lähdin ulos pimeään kävelemään, mikä olikin helppo tapa pitää kämpästä valot pois päältä tunnin ajan. Sain samalla tarkistettua yhden lenkkireittini kunnon tulevia lenkkejä varten. Ratinan reitillä pääsee taas juoksemaan liukastelematta, jes!
Kävelylenkki myöhään illalla on yleensä paras tietämäni keino hyviin yöuniin, mutta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tapahtui jotain ihan kamalaa. En saanut sitten millään nukuttua. Levottomuus hyppäsi niin sfääreihin, että piti nousta sängystä ja lopulta päädyin tekemään jotain ihan kahjoa: kun tulevalle sunnuntaipäivälle piti mahduttaa kaverin muuton lisäksi viikon pitkä lenkki, keksin lähteä vetämään tuon kahdeksan kilsan lenkin yöllä. KELLO KUUDELTA. Tai oikeastaan sen voisi ajatella vielä kello viideksi, koska kellot siirrettiin samana yönä. Kyllä vaan. Kahdeksan kilometrin lenkki kukonlaulun aikaan. Ja kuulkaapas mokomaa, oli hemmetin hyvä olo! Siinä tuntiessani itseni täyshulluksi en vaan voinut olla huomaamatta, kuinka helposti taas löysin sen mukavan, rennon pitkänmatkanvauhdin ja nautiskelin vain olostani. Kuulin laulujoutsenten ääntä Vihilahdella ja näin auringonnousun, kun lähdin hölköttämään takaisinpäin.
Samana päivänä raahasin sitten vielä ystäväni parit muuttolaatikot ja huonekalut ja väsymys iski vasta sitten, kun porukkamme istui alas pizzojen ääreen, paitsi minä vehnättömänä ja maidottomana puputin salaattia. Ei muuten haitannut vähääkään jäädä pizzattomaksi, kun riemastutti niin paljon se, että olin onnistunut taas näyttämään siitepölyallergialle pitkää nenää. Omilla valinnoilla voi loppujen lopuksi tehdä hyvinvointinsa eteen aika paljon! Eikö siitä tulekin aika mahtava olo kaikkien elämän yllättävyyksien, katastrofien ja oman päätäntävallan ulkopuolella olevienkin asioiden keskellä?
Alan huomata, että flunssan jälkeen blogikirjoituksissani on ollut huomattavan pirtsakka sävy. Joku voisi pitää tätä ylipirteänä ärsyttävissä määrin, mutta vakuutan, että pyrin pitämään myös realismin mukana kertoillessani tästä kehityksestäni kohti puolimaratonia. Ehkä tämä todistaa sen, että elämäntapojen parantaminen todellakin virkistää!
Kaiken kaikkiaan maaliskuun viimeisestä viikosta jäi aivan erityisen hyvä fiilis. Ei väsyttänyt, sain liikuttua monipuolisesti vaikkei kaikki mennytkään aina ihan putkeen, ja elämä allergiantorjuntaruokavalion kanssa lähti ongelmattomasti liikkeelle. Vaa'alla kävi itse asiassa sellainen yllätys, että onnistuin laihtumaan yli kilon verran viikon aikana, vaikken todellakaan pyrkinyt näin isoon pudotukseen enkä ole pitänyt itseäni nälässä. Ilmeisesti säännölliset ruokailuajat ja huomion kiinnittäminen ruuan ravintoarvoihin alkaa vihdoinkin tehdä temppuja vyötärölleni – ja myös se, että sokerin jättäminen pois ruokavaliosta tekee herkuttelusta aika vaikeaa. Ruokavalio on tehnyt tehtävänsä siinäkin, että lepän siitepölyallergiaoireista ei ole tietoakaan, vaikka katupöly kyllä tekee olemassaolonsa tiettäväksi. Selvisi myös sellainen iloinen asia tämän viikon aikana, että Helsinki City Runin virallinen kisapaita on väriltään tummanvioletti, joten pääsen ensimmäiselle puolimaratonilleni lempivärissä! Kuinka siistiä!
Mennään sitten kuluneen viikon treeneihin. Maanantai on aika lailla vakiinnuttanut asemansa lepopäivänä nyt viime viikkojen aikana, mutta tiistain supertärkeästä vuoden ekasta ulkolenkistä kirjoittelinkin jo omaan postaukseensa. Neljä kilometriä kului mukavasti rauhallisella vauhdilla ja järvenrantaa ihaillen. Luottamus puolimaraton-kuntoa kohtaan kasvoi taas vähän, kun en hyytynyt vuoden ensimmäisiin ylämäkiin.
Keskiviikkona pääsin vetämään toisen kerran ja tällä kertaa täysillä tehoilla BodyCombatin uuden ohjelman numero 79, ja tässä oli kyllä taisteleminen! En ole ehkä koskaan minkään treenin jälkeen ollut yhtä rättipoikkiväsynyt kuin tämän session jälkeen; kun pääsi huhkimisen ja suihkun jälkeen istumaan, ei meinannut päästä enää millään maailman mahdilla ylös. Uusi setti on siis aikamoisen rankka ja moniin uusiin tekniikoihin sopeutuminen kestää hetken aikaa, mutta kyllä se oli myös pirun hauskaa jälleen kerran. Jalkapohjat eivät valitelleet tunnin aikana kertaakaan, mikä oli harvinainen herkku!
Perjantain juoksutreeniä voisi luonnehtia tuskien taipaleeksi. Kyseessä oli elämäni ensimmäinen ihan oikea vauhtikestävyysharjoitus, ja menin tekemään sen juoksumatolle, koska ulos katupölyyn meinasi tukehtua. Kaksi kolmen kilsan rykäisyä mukavuusaluetta lujempaa vauhtia tuntui jo ajatuksena aika hurjalta, enkä sitten selvinnytkään tästä koitoksesta ihan moitteettomasti. Oli aika vaikeaa arvioida, kuinka kovaa vauhtia sitä jaksaisi ihan oikeasti ylläpitää, ja jouduin lopulta hidastamaan vähän vauhtia kesken vedon. Toisella vedolla jouduin hidastamaan vauhtia aika paljonkin, sitä ei voinut ehkä enää vauhtikestävyysnopeudeksi kutsuakaan. Se on siis jälleen todistettu, että olen aika huono juoksemaan kovaa ja näistä vauhtikestävyyslenkeistä saattaa muodostua treenikauden koetinkivi. Huomasin kuitenkin selatessani treeniohjelmaa eteenpäin, että seuraavilla vastaavanlaisilla lenkeillä kovia vetoja tulee useampi lyhyemmissä pätkissä, mikä ehkä kuulostaa vähän paremmalta. Aina voi toivoa. Ja ainahan lenkki ei voi myöskään mennä täydellisen hyvin. Vasen (eli se yliliikkuva) lonkka alkoi vähän kipuilla vetojen aikana; tietysti kovemmalla vauhdilla niveliin kohdistuu kovempi isku, ja kun on ollut aina tapana hölkötellä sitä mukavaa vauhtia, niin tämä oli tietysti kropalleni vähän uusi asia.
Lauantaina oli hyvin ansaittu palautumispäivä, mutta nappasin Hooray for squats -blogista vinkin Earth Hourin viettoon ja lähdin ulos pimeään kävelemään, mikä olikin helppo tapa pitää kämpästä valot pois päältä tunnin ajan. Sain samalla tarkistettua yhden lenkkireittini kunnon tulevia lenkkejä varten. Ratinan reitillä pääsee taas juoksemaan liukastelematta, jes!
Kävelylenkki myöhään illalla on yleensä paras tietämäni keino hyviin yöuniin, mutta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tapahtui jotain ihan kamalaa. En saanut sitten millään nukuttua. Levottomuus hyppäsi niin sfääreihin, että piti nousta sängystä ja lopulta päädyin tekemään jotain ihan kahjoa: kun tulevalle sunnuntaipäivälle piti mahduttaa kaverin muuton lisäksi viikon pitkä lenkki, keksin lähteä vetämään tuon kahdeksan kilsan lenkin yöllä. KELLO KUUDELTA. Tai oikeastaan sen voisi ajatella vielä kello viideksi, koska kellot siirrettiin samana yönä. Kyllä vaan. Kahdeksan kilometrin lenkki kukonlaulun aikaan. Ja kuulkaapas mokomaa, oli hemmetin hyvä olo! Siinä tuntiessani itseni täyshulluksi en vaan voinut olla huomaamatta, kuinka helposti taas löysin sen mukavan, rennon pitkänmatkanvauhdin ja nautiskelin vain olostani. Kuulin laulujoutsenten ääntä Vihilahdella ja näin auringonnousun, kun lähdin hölköttämään takaisinpäin.
Samana päivänä raahasin sitten vielä ystäväni parit muuttolaatikot ja huonekalut ja väsymys iski vasta sitten, kun porukkamme istui alas pizzojen ääreen, paitsi minä vehnättömänä ja maidottomana puputin salaattia. Ei muuten haitannut vähääkään jäädä pizzattomaksi, kun riemastutti niin paljon se, että olin onnistunut taas näyttämään siitepölyallergialle pitkää nenää. Omilla valinnoilla voi loppujen lopuksi tehdä hyvinvointinsa eteen aika paljon! Eikö siitä tulekin aika mahtava olo kaikkien elämän yllättävyyksien, katastrofien ja oman päätäntävallan ulkopuolella olevienkin asioiden keskellä?
Alan huomata, että flunssan jälkeen blogikirjoituksissani on ollut huomattavan pirtsakka sävy. Joku voisi pitää tätä ylipirteänä ärsyttävissä määrin, mutta vakuutan, että pyrin pitämään myös realismin mukana kertoillessani tästä kehityksestäni kohti puolimaratonia. Ehkä tämä todistaa sen, että elämäntapojen parantaminen todellakin virkistää!
Kommentit
Lähetä kommentti