HCR:ltä mukaan mitali ja mielihyvää

Ei ole aivan helppoa tottua ajatukseen, että Helsinki City Running Day 2019, jota odotin ja jota kohti kaikki treenaukseni kohdistui ilmoittautumispäivästäni 14. syyskuuta lähtien, on nyt eletty. Lähdin hakemaan suuren juoksutapahtuman tunnelmaa ja omien rajojeni rikkomista, ja nämä molemmat tottavie sain. Onneksi minulla on tilaisuus tunnelmoida tuota ensimmäisen puolimaratonini päivää vielä uudelleen täällä blogissa. Olen kyllä kovasti harmissani siitä, ettei tullut otettua lainkaan päivän tunnelmaa välittäviä kuvia. Kävi, kuten aina käy ollessani innostunut, keskittynyt ja vähäsen jännittynyt: en vaan muistanut ottaa kuvia. Pahoittelut tästä!

Viikonloppu juoksutapahtumassa lähti oikein mukavasti liikkeelle jo perjantaina, kun kävin Kisahallin expossa hakemassa etukäteen varustesäilytyspussin, juoksunumeroni sekä paitani – ja bongasin paikalta Lenkillä-blogin Elinan! Elina kertoi lukevansa blogiani, mistä olin aivan mielettömän innoissani.

Lauantaiaamuna herätessäni kaverini kämpällä Kalliossa olin hyvin iloinen siitä, että olin tullut oikeaan kaupunkiin ja hoitanut asiat kisatoimistolla jo edellisenä päivänä. Nyt ei tarvinnut huolehtia muusta kuin juoksua ravitsevan aamiaisen syömisestä, missä on kyllä ihan tarpeeksi miettimistä ihmiselle, joka ei normaalisti syö ikinä aamupalaa. Onnistuin kuitenkin jälleen kerran pitämään vatsani tyytyväisenä juoksupäivän aamuna, joten oli erinomaisen hyvä olo lähteä kohti tapahtumapaikkaa tekemään jotain, mitä en ollut koskaan ennen tehnyt. Allekirjoitan muuten myös täydellä sydämellä sen, että juoksuvaatteet ja -varusteet kannattaa olla aseteltuna valmiiksi jo edellisenä iltana, ei pelkästään mietittynä päässä.

Levollisen aamun päätteeksi olin perillä Telia 5G Areenalla jo tasan kaksi tuntia ennen oman lähtöryhmäni starttia, joten oli aikaa rauhassa ihmetellä ja orientoitua suoritukseen. Tapahtuma-alue olikin nopeasti sisäistetty, sillä opasteet varustesäilytykseen ja lähtöalueelle olivat hyvin selkeät. Ehti siis hyvin nautiskella upeasta auringonpaisteesta (ja vähän, muttei masentavasti, miettiä sitä, kuinka se vaikuttaisi jaksamiseen 21 kilometrin matkalla, jota ei ole koskaan juossut ennen), välittää tunnelmia live-videolla Facebook-kavereille, käydä useaan kertaan vessassa (joita oli kirjaimellisesti riveittäin eikä yhtään liikaa) ja rasvata kaikki hiertymille alttiit ruumiinosat. Yksi puute tapahtuma-alueella kyllä paljastui – liian vaikeaa löytää vesihanaa urheilutapahtumasta näin lämpimänä päivänä! Olin jo vähän hätää kärsimässä pullovyöni kanssa, kunnes löysin alueen tietääkseni ainoat vessat, jotka eivät olleet bajamajoja. Sitten lappu rintaan, reppu pussissa varustesäilytykseen, pientä hölkkää, lonkkien verryttelyä, ja suunta lähtöalueelle!

Lähtöalueella violettipaitaisten ihmisten meressä, Michael Jacksonin Beat It -kappaleen soidessa (loistava valinta!) ja lähtölaskentaa odotellessa aloin todella sisäistää, mihin olin ryhtymässä. Olin aivan pian saamassa selville, olisiko minusta puolimaratoonariksi. Kolme, kaksi, yksi, violetti massa lähti liikkeelle. Tajusin, etten ollut muistanut rasvata varpaitani.

Juoksin matkan ensimmäisen kilometrin rosoisella asfaltilla ilman musiikkia, jotta pystyisin keskittymään täysin rauhallisen juoksuvauhdin hakemiseen ja voimien säästämiseen seuraaville monille kilometreille. Annoin siis muiden rauhassa ohittaa. Auringonpaiste ja kuuma asfaltti olivat aluksi hyvin vahvasti läsnä tuntemuksissa, mutta jo neljän-viiden kilometrin paikkeilla huomasin hämmästyksekseni sopeutuneeni jo lämpötilaan. Siinä kohtaa tuli myös vastaan ensimmäinen juomapaikka, mikä toimi hyvänä muistutuksena napata vähän lenkkienergiaksi varaamiani rusinoita. Olin siis ainakin kartalla siinä osassa suunnitelmaani, että söisin jo hyvissä ajoin ennen kuin ehtisi iskeä energiakato.

Huippuhetkeni tällä matkalla oli ehdottomasti Kaskisaaren ja Lauttasaaren välisellä sillalla, melko täsmälleen reitin puolessavälissä. Tunsin aivan ylimmäistä riemua siitä, että sain juosta täällä sinisen meren ympäröimänä, hienoa puusiltaa pitkin, ja kokea konkreettisesti kuntoni todella kasvaneen, koska juoksu oli tähän puoleenväliin asti tuntunut niin vaivattomalta! Lisäksi Runkeeper-sovellus ilmoitti, että olin päässyt täsmälleen vauhtitavoitteeseeni eli juossut matkan puoleenväliin puolessatoista tunnissa. Olin suunnitellut pitäväni rauhallista vauhtia tuohon pisteeseen asti ja katsovani sitten, jaksaisiko toisen puoliskon vähän reippaammin.

En päässyt ihan toteuttamaan tuota suunnitelmaani. Helppoa ja kevyttä oloa kesti kolmelletoista kilometrille asti ja neljännelletoista pääseminen kahdessa tunnissa oli matkan toinen helpotuksen paikka – ajattelin, että kyllähän nuo viimeiset seitsemän kilometriä ehtii hyvin tunnissa, ehkä vähemmässäkin! Kuudentoista kilometrin kohdalla alkoi kuitenkin toden teolla väsyttää. Jalat alkoivat tuntua enemmän ilmapalloilta kuin miltään liikkumiseen tarkoitetuilta ruumiinosilta, ja vaihteluvälit juoksu- ja kävelypätkien välissä kutistuivat. 16. ja 17. kilometritolpan väli oli vaikein koko koitoksessa. Sillä kilometrillä oli ehkä muistaakseni jokin todella lannistava, pitkä ylämäki, jonka vastapainoksi ei ollut mukavaa alamäkeä kuten melkein kaikilla sitä edeltäneillä ylämäillä. 17. kilometrille päästyä mieliala kohosi, koska vaikka vasen pohje oli siinä määrin kireä, etten ollut välillä aivan täysin hallinnassa siitä, miten siinä kiinni ollut jalka osui maahan, niin ainakin matkaa oli enää todella vähän jäljellä. Käveltyä tuli monia pieniä pätkiä, mutta keskityin ajattelemaan sitä, että ainakin takanani oli vielä joitakin violettipaitaisia ihmisiä.

Kisa-areenan tullessa uudestaan näkyviin kroppani päätti, että sillä riittikin vielä vähän ylimääräisiä paukkuja, ja pääsin juoksemaan maaliin jos en nyt ihan spurtaten niin ainakin ainakin sellaisella tavalla, mikä muistutti selvästi juoksua eikä nopeaa laahustamista. Maaliviivan ylittäessäni saatoin tuskin uskoa, että olin todella siinä. Sain mitalin kaulaani, vaikka räpellettyäni vihdoin tieni tulospalveluun sain tietää, että aikani oli lopulta 3:02:02 eli hippusen verran yli virallisen suoritusajan. Mutta mitä turhia masentumaan – minä en tullut tänne kisaamaan vaan kokeilemaan, selviänkö maaliin asti.

Maalialueelta sai mukaan pussillisen ilmaista ruokaa, vaikka ruokajono oli kyllä vähän hankalasti löydettävissä sekä fyysisesti että henkisesti nääntyneen puolimaratoonaajan näkökulmasta. Jouduin oikeasti kysymään, missä noita silmiinpistävän vaaleansinisiä paperikasseja jaetaan, mutta juoksijoiden kesken syntyy yhteisöllisyys, joka madaltaa kynnystä tunnustaa tyhmyytensä tuntemattomille ihmisille. Tunsin tämän yhteenkuuluvuuden tunteen jo matkalla, vaikken jutellut kenellekään ja kuuntelin lähinnä korviini soivaa musiikkia. Silti, huvikseen auringon paahteessa 21,097 kilometrin matkaa juoksevien ihmisten kesken tuntuu syntyvän vähintäänkin sanaton yhteys. Kun oli maaliin päästyään pyytänyt jotain tuntematonta violettipaitaista ottamaan kuvan itsestään, tuntui ihan luonnolliselta jatkaa keskustelua aiheesta "Miten sulla meni?"

Juoksutapahtuman tunnelma ja omien rajojen rikkominen – ne molemmat sain ja niihin molempiin jäin peruuttamattomasti koukkuun. Helsinki City Running Day onnistui upealla tavalla yhdistämään jaksamisen rajoja koettelevat urheilusuoritukset täysin mutkattomaan, avoimeen ja ystävälliseen tunnelmaan, joka toivotti tervetulleeksi kaikki lenkkareissa viihtyvät, kuntotasosta ja kokemuksen määrästä riippumatta. Juoksutapahtumaan tuleminen toiselta paikkakunnalta vaati järjestelyjä, monet bussi- ja ratikkamatkat sekä rautatieaseman säilytyslokeron, mutta kaikki tämä oli ehdottomasti vaivan arvoista. Tämä ei ollut viimeinen puolimaratonini eikä viimeinen HCRD:ni.

Vielä lähempää kuvaa HCR:n konkreettisista kotiintuomisista, joista tykkään aivan hitsin paljon.

Voin tässä kohtaa myös paljastaa, mikä on vastaus ihan ensimmäisessä blogipostauksessani avoimeksi jättämääni kysymykseen: jatkanko blogin pitämistä vielä päästyäni ensimmäiseen puolimaratoniini? Tähän pisteeseen päästyäni tuntuu vahvasti siltä, että minulla olisi vielä paljon kerrottavaa tästä harrastuksesta ja siitä, mitä kaikkea hyvää elämäntaparemontti on tuonut mukanaan – joten kyllä, blogini jatkuu vielä senkin jälkeen, kun olen saanut raportoitua tänne palautumiseni puolimaratonilta. Minulla on kymmenittäin blogipostausten aiheita päässäni ja vaikuttaa siltä, että ihmisiä kiinnostaa lukea juoksu- ja liikuntaharrastuksesta nimenomaan tällaisen noviisin ei-hifistelijän näkökulmasta.

Täytyykin keksiä blogilleni uusi alaotsikko.