Viikko rennosti palautellen

Hei vaan! Täällä sitä ollaan taas, suurimmaksi osaksi varsin toimintakykyisenä ruumiinosien kokonaisuutena viime lauantain megalenkin jälkeen. Halusin kirjoittaa itse HCR-kokemuksen lisäksi siitä, miten palautuminen sujuu tällaisen ekakertalaisen, itsensä juuri ja juuri suorituskuntoon treenanneen ihmisolion tapauksessa, joten tässä tulee kuluneen viikon tekemisiä ja tuntemuksia.

Oikeastaan, aloitan jo ensimmäisistä tunneista HCR:n maaliintulon jälkeen. Jotakuta saattaa nimittäin kiinnostaa tietää, kuinka kauan kropalta menee laskeutua adrenaliineista ja tajuta juuri juosseensa hirveän pitkän matkan yhteen menoon. Kahden kympin ja yhden puolimaratonin kokemuksella sanoisin, että henkisen puolen minikuolema koittaa siinä kohtaa, kun istuu ensimmäisen kerran alas, ja kun yrittää räpiköidä taas ylös, tajuaa kroppakin, mitä sillä on tehty. Ei ollut todellakaan mikään välkky olo, kun könysin ylös maasta sipsipaussin pidettyäni ja laahustin etsimään Uimastadionia, jossa pääsi pesulle. Kun tällä zombi-vaelluksella tuli vastaan portaat ylöspäin, minä ja pari muuta samalla taipaleella ollutta naista naureskelimme väsyneesti sille, kuinka säälimätöntä oli asettaa moinen este juoksutapahtuman osalllistujien tielle. Onneksi siinä portaikossa oli edes kaide. Käytyäni pesulla en meinannut millään löytää takaisin Kisahallille, koska uskomatonta kyllä, päivän rasitus oli huonontanut suuntavaistoani entisestään ja luin ensin karttaa väärinpäin. Mainittakoon vielä viimeiseksi kisapäivän koettelemuksista se, että istuessani junassa Tampereelle mietin jo etukäteen sitä, kuinka vaikeaa penkiltä nouseminen tulisi olemaan oman aseman tullessa vastaan. Ja vähän päälle kilometrin kävelymatka asemalta kotiin, se tuntui lähes yhtä pitkältä kuin puolimaraton.

Säryistä ja jäykkyyksistä palautuminen sujui kuitenkin loppujen lopuksi ihan hyvällä vauhdilla, jo parin seuraavan päivän aikana kuten nettiselailuni oli antanut ymmärtää. Foamrollailin lihaksia ja hieroskelin jalkateriä varovasti, ja keskiviikon power-joogatunnilla tunsin olevani jo aika lailla entiselläni. Ainoan poikkeuksen teki vasemman jalan ulkosyrjä, jossa oli todella tymäkkä kipupiste ja joka säteili jalkapohjaa pitkin niin kivuliaasti sunnuntai-iltana, että upotin mokoman jalan salaattikippoon lämpimään veteen voidakseni keskittyä HCR-postaukseni kirjoittamiseen. Sama jalka ärtyi taas torstaina rauhallisesta neljän kilsan kokeilulenkistä, vaikka muuten oli oikein hyvä olo juosta ja suorastaan odotin juoksufiilikseen pääsemistä noiden parin pakollisen himmailupäivän jälkeen. Googlettaminen jalkaterän ulkosyrjän kivusta toi rasitusmurtumiin liittyviä tuloksia, joten suljin läppärin ennen kuin ehdin seota ja päätin, että pidän tässä nyt vähän suunniteltua pidemmän lenkkitauon ja katsotaan sitten ihan rauhassa.

Ruokavalion suhteen en tehnyt mitään kovin kummallista palautumisjaksolla. Join edelleen reilusti vettä joka päivä ja pyrin syömään sellaista perusjärkevää ruokaa, joka antoi elimistölleni palautumiseen tarvittavia asioita. Ainoan poikkeuksen tähän teki maanantai-ilta, jolloin otin ilon irti siitä, ettei tarvinnut enää huolehtia siitepölyallergiaruokavaliosta tai puolimaratonille valmistautumisesta, ja tuhosin kaverini kanssa jättipussillisen juustonaksuja katsoessamme Game of Thronesin viimeisen jakson.

Game of Thronesia uudelleen alusta uuden suosikkivälipalani myslin + kreikkalaisen jogurtin kera. Samalla oli hyvä hetki foamrollailla ja venytellä.

Kuulostaa ehkä masokistiselta ainakin juoksua harrastamattoman korvaan, mutta heti sunnuntaina teki aivan kamalasti mieli kokea koko Helsinki City Running Day uudestaan. Eikä pelkästään sitä tunnelmaa, vaan kaikki ne juostut kilometrit! Jos haltijatarkummi olisi ilmestynyt ja sanonut voivansa poistaa kaikki puolimaratonin lihassäryt, olisin pompannut saman tien sitomaan lenkkareitani ja tekemään koko urakan uusiksi. Kysymys ei ole nyt, että osallistunko HCRD:lle ensi vuonna, vaan että minkä matkan juoksen!

HCRD-tunnelma on vähän jatkunut täällä blogiverkostossakin, kun useampi juoksubloggaaja on kirjoitellut omasta kisapäivästään, ja niiden lukeminen on helpottanut aika hyvin ikävää. Oman blogin kävijäluvut myös osoittavat, että minunkin puolimaraton-postaustani on luettu aivan hämmästyttävän monta kertaa tämän viikon aikana, mikä kyllä piristää mukavasti vielä melko tuoretta bloggaajaa! Sekin antaa puhtia tämän ensimmäisen tavoitteen saavuttamisen jälkeen, että asettaa uuden. Mukava kotikaupungin juoksutapahtuma Tampere Maraton on treenausajan näkökulmasta juuri sopivasti elokuun lopulla – en ole vielä ilmoittautunut millekään matkalle, mutta olen jo niin kallellani puolimaratonin uusimisen ja ajan parantamisen suuntaan, että enköhän päädy kaatumaan sinne suuntaan.

Näin siis jatkuu bloggaajan elämä ja blogi ensimmäisen puolimaratonin jälkeenkin. Ajattelin kirjoittaa vielä yhden HCR-aiheisen postauksen jotenkin siihen malliin, että missä asioissa onnistuin kisapäivänä ja mitä teen eri tavalla seuraavan kerran. Kiitokset kaikille tähänastisille lukijoille – teidän käyntikertanne ja kommenttinne tuovat tähän blogiharrastukseen verrattoman paljon eloa, vaikka periaatteessa voisin pitää blogiani vain itseänikin varten. Lähdin alun perin bloggaamaan kohti Helsinki City Runia, mutta vaikka se on ohi, uusia blogipostausten aiheita löytyy kyllä. Juokseminen ja bloggaus ei noin vain lopu!