Varmaankin aika monella lähestyvä juoksutapahtuma loihtii mieleen kauhuskenaarioita, joissa oksennustauti yllättää juoksua edeltävänä yönä tai nilkka nyrjähtää matkalla kauppaan. Sellaiset pelot eivät ole täysin turhia, koska tällä kertaa kävi itselleni niin, että erityisen harmillisesti ajoittunut lukukaudenalkajaisflunssa potkaisi minut ulos Tampere Maratonin puolikkaalta.
Eilen juoksupäivän aamuna herätessä olo oli jo hämmästyttävän hyvä verrattuna torstain ja perjantain järkyttävään kurkkukipuun ja tukkoiseen nenään, mutta 21,097 kilometriä on sen verran pitkä matka juostavaksi, että jo yksi käytetty nenäliina ja pari kumahtavaa yskähdystä pitävät normaalilla itsesuojeluvaistolla varustetun ihmisen poissa lähtöviivalta. Ei tarvitse hirveästi miettiä, että olisikohan sitä nyt juoksukunnossa, jos hengitys ei kulje kitkattomasti edes sohvalla lojuessa. Kun huoltaa kuntoaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti, kehittyy siinä muukin kuin kestävyys. Oman kehonsa oppii tuntemaan ihan eri tasolla ja, ellei järki pääse sumenemaan saavutusten huumassa, sitä myös kunnioittaa. Joten vaikka eilisen päivän mittaan mielessä kyllä kävi mielikuvia Ratinan stadionin iloisesta kisatunnelmasta ja tänä aamuna oli ihan oikeasti vähän ikävä puolimaratonin jälkeistä jäykkyyttä ja särkyä, niin päällimmäinen tunne on ollut se, että juoksematta jättäminen oli ainoa järkevä päätös.
Pettymyksen kohdatessa ihmismieli yleensä suojautuu tarttumalla uusiin suunnitelmiin, joten yhden juoksutapahtuman mennessä sivu suun mieli on ollut täynnä seuraavia juoksusuunnitelmia. Ihan ensimmäiseksi seuraava viikko menee palautuessa – niinhän se olisi ollut joka tapauksessa, mutta nyt syynä onkin puolimaratonin sijaan flunssa. Tämä tauti ei ole onneksi pahimmasta päästä, joten eiköhän tästä pääse ainakin johonkin rauhalliseen joogaan melko pian. Unisportilla on muutaman uuden ja jännän joogasuuntauksen lisäksi valikoimassa juoksutekniikkaryhmä, johon menen mukaan sitten, kun olen terve. Syksyn haasteeksi riittää nyt sopivien arkirutiinien löytäminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen uudessa elämäntilanteessa, ja odotan sitä innolla.
Vielä huomenna ehtii ilmoittautua Helsinki10:lle ja Helsinki Half Marathonille ennen hintaportaan nousua, ja todennäköisimmin ilmoittaudun tässä kohtaa kympille. Kymmenen kilsan matka on hirveän mukava ja ovelat Facebook-algoritmit lätkivät feediini joka päivä Helsinki10:n mainoksia, joissa näkyy Senaatintori ja tuomiokirkko juoksijoiden taustalla. Voin ihan vaikka myöntää, että olen käynyt koukkaamassa yliopistokampukselta Senaatintorille haaveilemaan siitä, että saisin kokea Helsinki10:n lähtöviivan siellä. Ja kun kympin matkoista on puhe, niin onhan Helsingissä Naisten Kymppikin, jota en ole vielä koskaan kokenut!
Toukokuun Helsinki City Runille olen jo ilmoittautunut ja lähdin miettimään eilen sitä, että josko lisäisi tähän projektiin hyväntekeväisyyskohteen. Se on tehty Helsinki City Running Dayn puitteissa hyvin helpoksi; tarjolla on monipuolinen lista kohteista, joille voi perustaa oman keräyssivun. Tämä asia on vielä mietinnässä, mutta omaa puolimaraton-juoksuani voisi vauhdittaa Planin keräys kehitysmaiden tyttöjen koulutuksen hyväksi. Kirjoittelen lisää, jos tästä tulee jotain.
Kuten näkyy, juoksutapahtumat eivät tästä maailmasta tai edes pienestä Suomesta lopu, joten siinä on yksi monista syistä olla masentumatta siitä, että Tampere Maratonin kanssa kävi nyt näin. Pitkä flunssa viime HCR:lle treenatessa opetti sen, että huolellisestikaan suunniteltu treeniohjelma ei aina pääse toteutumaan täydellisesti, ja nyt tuli koettua sitten antiklimaattinen päätös koko kesän kestäneelle harjoittelulle. Kunnonkohotuksen eteen tehty työ ei kuitenkaan koskaan mene hukkaan, kuten äitinikin totesi. Tästä on nyt hyvät asemat ja valtavasti energiaa lähteä kohti syksyä, kunhan parantelen tämän flunssan.
Olen kirjoitellut viimeaikaisiin postauksiini siitä, kuinka puolimaratonille tähtäävä treeniohjelma on pitänyt minut lenkkeilemässä säännöllisesti koko kesän muuttohässäkän keskellä. Olen oikeasti aika hiton tyytyväinen siitä, että olen saanut ainakin yhden hyvän rutiinin pidettyä huolimatta siitä, että on ollut miljoona asiaa hoidettavana, paljon mietittävää ja uudet lenkkireitit etsittävänä. Sekään ei ole mikään itsestäänselvä saavutus. Joten en voi todellakaan sanoa, että treenasin koko kesän turhaan.
Näissä tunnelmissa ollaan siis flopanneen puolimaratonin jälkeisenä päivänä ja tasan kuukauden verran Helsinkiin muuttamisen jälkeen. Huomenna alkaa vihdoinkin opiskelu ja siitä on hyvä mieli, vaikka muuten en kuulu vähimmässäkään määrin "onpas ihanaa, kun tulee syksy!" -intoilijoihin. Kummallista porukkaa, jos minulta kysytään.
Onko lukijoilla tarinoita viime hetkellä peruuntuneista juoksutapahtumista? Onko joku juossut hyväntekeväisyyskeräykselle? Miltä nyt tuntuu, kun on virallisesti taas syksy?
Eilen juoksupäivän aamuna herätessä olo oli jo hämmästyttävän hyvä verrattuna torstain ja perjantain järkyttävään kurkkukipuun ja tukkoiseen nenään, mutta 21,097 kilometriä on sen verran pitkä matka juostavaksi, että jo yksi käytetty nenäliina ja pari kumahtavaa yskähdystä pitävät normaalilla itsesuojeluvaistolla varustetun ihmisen poissa lähtöviivalta. Ei tarvitse hirveästi miettiä, että olisikohan sitä nyt juoksukunnossa, jos hengitys ei kulje kitkattomasti edes sohvalla lojuessa. Kun huoltaa kuntoaan suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti, kehittyy siinä muukin kuin kestävyys. Oman kehonsa oppii tuntemaan ihan eri tasolla ja, ellei järki pääse sumenemaan saavutusten huumassa, sitä myös kunnioittaa. Joten vaikka eilisen päivän mittaan mielessä kyllä kävi mielikuvia Ratinan stadionin iloisesta kisatunnelmasta ja tänä aamuna oli ihan oikeasti vähän ikävä puolimaratonin jälkeistä jäykkyyttä ja särkyä, niin päällimmäinen tunne on ollut se, että juoksematta jättäminen oli ainoa järkevä päätös.
Pettymyksen kohdatessa ihmismieli yleensä suojautuu tarttumalla uusiin suunnitelmiin, joten yhden juoksutapahtuman mennessä sivu suun mieli on ollut täynnä seuraavia juoksusuunnitelmia. Ihan ensimmäiseksi seuraava viikko menee palautuessa – niinhän se olisi ollut joka tapauksessa, mutta nyt syynä onkin puolimaratonin sijaan flunssa. Tämä tauti ei ole onneksi pahimmasta päästä, joten eiköhän tästä pääse ainakin johonkin rauhalliseen joogaan melko pian. Unisportilla on muutaman uuden ja jännän joogasuuntauksen lisäksi valikoimassa juoksutekniikkaryhmä, johon menen mukaan sitten, kun olen terve. Syksyn haasteeksi riittää nyt sopivien arkirutiinien löytäminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen uudessa elämäntilanteessa, ja odotan sitä innolla.
Vielä huomenna ehtii ilmoittautua Helsinki10:lle ja Helsinki Half Marathonille ennen hintaportaan nousua, ja todennäköisimmin ilmoittaudun tässä kohtaa kympille. Kymmenen kilsan matka on hirveän mukava ja ovelat Facebook-algoritmit lätkivät feediini joka päivä Helsinki10:n mainoksia, joissa näkyy Senaatintori ja tuomiokirkko juoksijoiden taustalla. Voin ihan vaikka myöntää, että olen käynyt koukkaamassa yliopistokampukselta Senaatintorille haaveilemaan siitä, että saisin kokea Helsinki10:n lähtöviivan siellä. Ja kun kympin matkoista on puhe, niin onhan Helsingissä Naisten Kymppikin, jota en ole vielä koskaan kokenut!
Toukokuun Helsinki City Runille olen jo ilmoittautunut ja lähdin miettimään eilen sitä, että josko lisäisi tähän projektiin hyväntekeväisyyskohteen. Se on tehty Helsinki City Running Dayn puitteissa hyvin helpoksi; tarjolla on monipuolinen lista kohteista, joille voi perustaa oman keräyssivun. Tämä asia on vielä mietinnässä, mutta omaa puolimaraton-juoksuani voisi vauhdittaa Planin keräys kehitysmaiden tyttöjen koulutuksen hyväksi. Kirjoittelen lisää, jos tästä tulee jotain.
Kuten näkyy, juoksutapahtumat eivät tästä maailmasta tai edes pienestä Suomesta lopu, joten siinä on yksi monista syistä olla masentumatta siitä, että Tampere Maratonin kanssa kävi nyt näin. Pitkä flunssa viime HCR:lle treenatessa opetti sen, että huolellisestikaan suunniteltu treeniohjelma ei aina pääse toteutumaan täydellisesti, ja nyt tuli koettua sitten antiklimaattinen päätös koko kesän kestäneelle harjoittelulle. Kunnonkohotuksen eteen tehty työ ei kuitenkaan koskaan mene hukkaan, kuten äitinikin totesi. Tästä on nyt hyvät asemat ja valtavasti energiaa lähteä kohti syksyä, kunhan parantelen tämän flunssan.
Olen kirjoitellut viimeaikaisiin postauksiini siitä, kuinka puolimaratonille tähtäävä treeniohjelma on pitänyt minut lenkkeilemässä säännöllisesti koko kesän muuttohässäkän keskellä. Olen oikeasti aika hiton tyytyväinen siitä, että olen saanut ainakin yhden hyvän rutiinin pidettyä huolimatta siitä, että on ollut miljoona asiaa hoidettavana, paljon mietittävää ja uudet lenkkireitit etsittävänä. Sekään ei ole mikään itsestäänselvä saavutus. Joten en voi todellakaan sanoa, että treenasin koko kesän turhaan.
Näissä tunnelmissa ollaan siis flopanneen puolimaratonin jälkeisenä päivänä ja tasan kuukauden verran Helsinkiin muuttamisen jälkeen. Huomenna alkaa vihdoinkin opiskelu ja siitä on hyvä mieli, vaikka muuten en kuulu vähimmässäkään määrin "onpas ihanaa, kun tulee syksy!" -intoilijoihin. Kummallista porukkaa, jos minulta kysytään.
Onko lukijoilla tarinoita viime hetkellä peruuntuneista juoksutapahtumista? Onko joku juossut hyväntekeväisyyskeräykselle? Miltä nyt tuntuu, kun on virallisesti taas syksy?
Voi harmi, että jouduitkin perumaan osallistumisen, mutta ehdottomasti järkevä päätös. Onneksi tapahtumia riittää, eikä harjoittelu ole todellakaan mennyt hukkaan, vaan nyt vain uudella innolla syksyyn ja kohti uusia tapahtumia! :)
VastaaPoistaOnnea järkevästä päätöksestä jättää Tampere väliin! Aika moni tuntuu painattavan pakkomielteellä tapahtuman läpi, ja sitten itketään kun ollaankin kahta kipeämpiä. Sinulla on loistava asenne; niinhän se on että juoksutapahtumat eivät lopu, jos yksi viikonloppu jää väliin niin uutta kohti, eikä tarvi odottaa kauaa.
VastaaPoista