Tämänkertaisessa Top 10 -listassa kohdataan se tosiasia, että rakkaassakin harrastuksessa on joskus hyvin ärsyttäviä puolia. Jos sattuu osumaan erityisen hankala päivä kohdalle, niin mistä tahansa saa kehitettyä itselleen ongelman ja näidenkin vaivalloisten asioiden ärsyttävyysaste riippuu toki paljon siitä, kuinka paljon ärsyttää jo valmiiksi.
10. Kehtaako kutsua itseään juoksijaksi?
Lähdetään identiteettikriisillä liikkeelle. Onko juoksijan arvonimi varattu vain niille, jotka juoksevat ammatikseen tai ovat muuten vaan hyviä siinä? Voinko minä olla juoksija, kun juokseminen on vain yksi osa elämääni ja juoksemiseni on harjoituslenkeillä enimmäkseen juoksu-kävelyä? Muutaman kerran on tullut blogia kirjoittaessa korvattua "juoksija" sanalla "kuntojuoksija" tai "lenkkeilijä", kun viittaan itseeni. Tähän ongelmaan on kyllä olemassa helppo ratkaisu: kysyy itseltään, kiinnittääkö itse aivan hirveästi huomiota siihen, miksikä kanssaharrastajat kutsuvat itseään. Ottaako minua päähän, jos joku kuntohölkkääjä kutsuu itseään juoksijaksi jossakin yhteydessä? No ei.
9. Kun juokseminen tuntuu olevan "kaikille muille" paljon helpompaa
Vertailu on pöljää, varsinkin niihin ihmisiin nähden, jotka ovat ehtineet harrastaa paljon pidempään. Muiden ihmisten tekemisten havainnointi on kuitenkin väistämätöntä, varsinkin jos seuraa kaiken maailman blogeja ja Instagram-tilejä. Vaikka olen saanut taottua kallooni, että sykelukuja ei varsinkaan kannata vertailla eikä minua näin ollen häiritse se, että joku muu kertoo juosseensa peruskestävyyslenkin alle 140 sykkeellä minulle vastaavan luvun ollessa 175, niin kyllä usein muiden lenkkijuttuja kuullessani haaveilen siitä, että voisin edes juosta vaikka tunnin lenkin yhteen putkeen peruskestävyyssykkeillä. Toistaiseksi peruskestävyyslenkin toteuttaminen ilman tiheitä kävelytaukoja on vain haave, ja piru vie kun se joskus tuntuu vaikeasti saavutettavalta.
8. Kun pitää tehdä muutakin kuin juosta
Minulle aktiivisen elämäntavan moottorina on juoksu, juoksun tuoma vapauden tunne, juoksun yksinkertaisuus, juoksutapahtumat, juoksu sitä ja juoksu tätä. Viimeistään siinä vaiheessa kun juoksuun on rakastunut peruuttamattomasti, keho alkaa ilmoitella tarvitsevansa vähän monipuolisempaa settiä. Käyhän se järkeen, että kaikessa ihanassa yksinkertaisuudessaan juoksussa tuleva liike on toistuvaa ja rasitus kohdistuu aina samoille alueille. Lihaksia tarvitaan muuallekin kuin reisiin ja samoin liikkuvuutta ja palautumista, ellei halua hajottaa itseään. Mutta kun mikään muu ei ole yhtä kivaa... Todennäköisesti itselleen toimivia tukiharjoittelun tapoja kuitenkin löytyy, jos näkee vähäsen vaivaa. Lihaskuntoharjoittelun ei tarvitse tarkoittaa pelkkää kotijumppaa tai kuntosalilaitteita, mikä on ainakin itselleni hyvä uutinen. Olen onnistunut löytämään Unisportilta ryhmäliikuntatunteja, joilla oikeasti tykkään käydä, ja joogasta olen nauttinut aina. Ja ihan samalla tavalla kuin säännöllinen lenkkeily tuo mukanaan positiivisia muutoksia, niin vahvempi keskivartalo ja huolletut lihakset kyllä palkitsevat aikanaan helpomman juoksun muodossa.
7. Hirveä määrä vempaimia ja niiden lataamisen muistaminen
Missä kohtaa juoksemisestakin tuli tällaista välineurheilua?! Ryhdyin siihen siksi, että voin vaan lähteä ovesta ulos ja se on siinä! Mutta ei, sitä mukaa kun juoksemiseen hurahtaa niin yleensä data alkaa kiinnostaa yhä enemmän. Ensimmäinen must-välineeni lenkeillä oli kännykkä, joka pyöritti sekä Spotifyta että Runkeeperiä, joka mittasi aikaa ja matkaa. Nyt minulla on käytössä sykemittari, jolta hoituu kaikki edellä mainittu and then some, joten sentään juoksuvempaimien määrä ei ole pelkästään lisääntynyt vaan jossain määrin myös korvaantunut jollakin toisella. Oikeasti ainoat lenkkileluni ovat bluetooth-kuulokkeet ja sykemittari, joten tuskailu "tästä laitteiden määrästä" on ehkä suhteettoman suurta. Mutta kun eteen osuu se päivä, jolloin juuri lenkille lähtiessä huomaa joka puolella olevan akku loppu, niin kyllä tuntuu, että aina näitä latinkeja saa olla kyttäämässä. Eipä lähdetäkään tuosta vaan ovesta ulos.
6. Syömisen ajoittaminen lenkin mukaan ja lenkin ajoittaminen muun elämän mukaan
Juokseminen liian pian syömisen jälkeen on todella epämukavaa ja sitä haluaa välttää niin kovasti, että lenkkipäiviin sisältyy lähes neuroottista kellon kyttäämistä ja tuntien laskemista. Minulle sopivan mittainen aika isomman aterian ja lenkin välissä on kolme tuntia, muuten alkaa nipistellä. Eli jos haluan lenkille kello kuudelta enkä yhtään myöhemmin, niin se ei olekaan sitten ihan sama, mihin aikaan syön. Sekä joulunviettoon perheen kanssa että viikonlopun mökkireissuihin sisältyy useimmiten jossain kohtaa kysymys "monelta me aiotaan syödä?" ja sen takana ei ole varsinaisesti nälkä vaan lenkin ajoittaminen. Ja usein vastaan tulee muitakin tekijöitä kuin ruokailu, jotka meinaavat usein tehdä lenkin mahduttamisesta päivään varsinaista palapeliä.
5. Uusien lenkkareiden sisäänajon jännittäminen
Hyviin lenkkareihin syntyy juoksijalla vähän huvittavankin rakastava suhde, mutta ne eivät vain kestä säännöllisessä käytössä loputtomiin. Väistämättä niille hyvin palvelleille tossuille on joskus sanottava hyvästit, ja voi apua sitä uuden parin hankkimiseen liittyvää stressin määrää. Lenkkarit kun joutuvat aika kovaan käyttöön ja jos ne eivät olekaan hyvät, niin sen kyllä huomaa. Vaikka urheilukaupasta saisi ensiluokkaista palvelua lenkkarien valinnassa (enkä suosittelekaan lähtemään pööpöilemäään yksin sinne loputtomien hyllyjen sekaan) niin eihän sitä oikeasti ikinä tiedä, mitä jalat sanovat uusista kengistä ensimmäisen lenkin tai ensimmäisen lenkkiviikon jälkeen. Ja jos pohjetta alkaa jossain kohtaa särkeä, niin mistä hitosta sen tietää, johtuuko se uudehkosta lenkkarista vai jostain ihan muusta?
4. Penikat – kipeytyvät helpoimmin, mahdottomat venytellä
Tähän kohtaan voisi liittää oikeastaan ihan kaikki juoksemisesta syntyvät jumit ja mysteerisäryt, mutta nostan erityisasemaan penikat eli säärten etuosat. Aloittelevia juoksijoita ei turhaan varoitella kipeytyvistä sääristä – eikä siltä kiusalta kyllä valitettavasti kokonaan välty myöhemminkään. Mitä lihaksille yleensä tehdään jumien välttämiseksi? Venyttely on monelle se ensimmäisenä mieleen tuleva keino, vaikka siihen ryhtyminen on ilmeisesti monelle (ei minulle) pakkopullaa. Mutta kuinkas hemmetissä venytät penikoita? Ei ole itselleni ainakaan tullut vastaan kuin joku hassu liike, joka vähän yrittää siihen suuntaan, muttei kuitenkaan osu. Sääret mokomat vaativat kaiken maailman putkirullausta, omin kätösin hierontaa ja kylmää vettä lenkin jälkeen, ja joskus jotain mömmöjä, jos oikein pahoiksi äityvät. Kuinka kaikista vaikein lihas osuukin juuri juoksijan riesaksi?!
3. Mitä helkkaria sitä pukee päälleen?
Niin, juoksemista voisi äkkiseltään ajatella sellaisena lajina, jossa päällä olevat rytkyt eivät ihan hirveästi merkitse. Kunhan pääsee liikkumaan, niin mitään kamalan spesiaalia varustetta ei tarvitse. Paitsi, että tekniset materiaalit ja juoksun liikeratoja ajatellen tehdyt leikkaukset vaatteissa ovat kyllä hirveän mukavia, kun niiden makuun pääsee. Puhumattakaan siitä, että vuodenajat vaihtelevat Suomessa (joskus yhteen viikkoonkin mahtuu useampia) ja siinä sitä sitten lenkille lähtiessään pähkäilee, että onko tänään kylmä vai kuuma ja kuinkakohan lämmin tulee juostessa. Tarvitseeko pipoa? Laitanko vähän paksumman paidan ja ohuen takin vai ohuen paidan ja paksumman takin? Mitä jos ei ole pakkasta, mutta tuulee niin kovaa, että puut menevät kaarelle? Sitten on hirveän kivaa tajuta ensimmäisen kilometrin jälkeen, että hikoilee jo kuin saunassa. Ei tähänkään auta kuin opetella erehdysten kautta.
2. Säiden armoilla oleminen
Tässä mainittiinkin jo säätiloihin varautumisen vaikeus pukeutumisen osalta, mutta omasta mielestäni keli voi vaikuttaa lenkki-intoon, vaikka olisi onnistunut pukeutumaan täydellisesti. En tiedä, vihaanko enemmän kovaa tuulta, joka piiskaa vasten naamaa ja melkein upottaa lenkkimusiikin vihellyksensä alle, vai sadetta, joka vie rillipäältä huomattavan osan näköaistista. Ulkoilmassa harrastaminen ei tosiaankaan ole aina yksinkertaista, mutta haasteineenkin ulkoilmassa oleminen on kyllä sellainen nautinto, ettei sitä lähde kovin äkkiä korvaamaan juoksumatolla.
1. Kun joutuu lenkkitauolle eikä pääse vaivaamaan päätään ylläolevilla asioilla
Juokseminen on joskus ärsyttävää, mutta auta armias, kun ei sitten pääsekään juoksemaan. Tyypillisin este on sairaus tai vamma, koska innokkaimmat juoksijat eivät anna työkiireiden sen kummemmin kuin lomamatkojenkaan pitää heitä erossa lenkkareistaan. Kuinka merkityksettömäksi elämä meneekään, kun on vaikka flunssan kourissa eikä tarvitse yhtään miettiä, millainen lenkki-ilma ulkona on tai loppuuko Garminista akku. Ja se pohdinta sitten, että olisinkohan tänään jo lenkkikunnossa vai meneekö kaikki takapakkia, jos lähden jo nyt. Omalla kohdallani myös ihan todelliseksi skenaarioksi on huomattu tauosta aiheutuva rutiinin katkeaminen, joka tekee arkeen palaamisesta ja uuden motivaation löytämisestä vaikeaa.
Ärsyttävätkö teitä juoksussa samat vai ihan eri asiat kuin tässä listassa? Kuinka ratkaisette juoksuharrastuksen haasteita? Ja pitäisikö tasapuolisuuden nimessä listata myös Top 10 parhaat asiat juoksuharrastuksessa? Olen kirjoitellut myös juoksemisen parhaista puolista Miksi juoksen? -tekstissäni blogin alkuajoilta.
10. Kehtaako kutsua itseään juoksijaksi?
Lähdetään identiteettikriisillä liikkeelle. Onko juoksijan arvonimi varattu vain niille, jotka juoksevat ammatikseen tai ovat muuten vaan hyviä siinä? Voinko minä olla juoksija, kun juokseminen on vain yksi osa elämääni ja juoksemiseni on harjoituslenkeillä enimmäkseen juoksu-kävelyä? Muutaman kerran on tullut blogia kirjoittaessa korvattua "juoksija" sanalla "kuntojuoksija" tai "lenkkeilijä", kun viittaan itseeni. Tähän ongelmaan on kyllä olemassa helppo ratkaisu: kysyy itseltään, kiinnittääkö itse aivan hirveästi huomiota siihen, miksikä kanssaharrastajat kutsuvat itseään. Ottaako minua päähän, jos joku kuntohölkkääjä kutsuu itseään juoksijaksi jossakin yhteydessä? No ei.
9. Kun juokseminen tuntuu olevan "kaikille muille" paljon helpompaa
Vertailu on pöljää, varsinkin niihin ihmisiin nähden, jotka ovat ehtineet harrastaa paljon pidempään. Muiden ihmisten tekemisten havainnointi on kuitenkin väistämätöntä, varsinkin jos seuraa kaiken maailman blogeja ja Instagram-tilejä. Vaikka olen saanut taottua kallooni, että sykelukuja ei varsinkaan kannata vertailla eikä minua näin ollen häiritse se, että joku muu kertoo juosseensa peruskestävyyslenkin alle 140 sykkeellä minulle vastaavan luvun ollessa 175, niin kyllä usein muiden lenkkijuttuja kuullessani haaveilen siitä, että voisin edes juosta vaikka tunnin lenkin yhteen putkeen peruskestävyyssykkeillä. Toistaiseksi peruskestävyyslenkin toteuttaminen ilman tiheitä kävelytaukoja on vain haave, ja piru vie kun se joskus tuntuu vaikeasti saavutettavalta.
8. Kun pitää tehdä muutakin kuin juosta
Minulle aktiivisen elämäntavan moottorina on juoksu, juoksun tuoma vapauden tunne, juoksun yksinkertaisuus, juoksutapahtumat, juoksu sitä ja juoksu tätä. Viimeistään siinä vaiheessa kun juoksuun on rakastunut peruuttamattomasti, keho alkaa ilmoitella tarvitsevansa vähän monipuolisempaa settiä. Käyhän se järkeen, että kaikessa ihanassa yksinkertaisuudessaan juoksussa tuleva liike on toistuvaa ja rasitus kohdistuu aina samoille alueille. Lihaksia tarvitaan muuallekin kuin reisiin ja samoin liikkuvuutta ja palautumista, ellei halua hajottaa itseään. Mutta kun mikään muu ei ole yhtä kivaa... Todennäköisesti itselleen toimivia tukiharjoittelun tapoja kuitenkin löytyy, jos näkee vähäsen vaivaa. Lihaskuntoharjoittelun ei tarvitse tarkoittaa pelkkää kotijumppaa tai kuntosalilaitteita, mikä on ainakin itselleni hyvä uutinen. Olen onnistunut löytämään Unisportilta ryhmäliikuntatunteja, joilla oikeasti tykkään käydä, ja joogasta olen nauttinut aina. Ja ihan samalla tavalla kuin säännöllinen lenkkeily tuo mukanaan positiivisia muutoksia, niin vahvempi keskivartalo ja huolletut lihakset kyllä palkitsevat aikanaan helpomman juoksun muodossa.
7. Hirveä määrä vempaimia ja niiden lataamisen muistaminen
Missä kohtaa juoksemisestakin tuli tällaista välineurheilua?! Ryhdyin siihen siksi, että voin vaan lähteä ovesta ulos ja se on siinä! Mutta ei, sitä mukaa kun juoksemiseen hurahtaa niin yleensä data alkaa kiinnostaa yhä enemmän. Ensimmäinen must-välineeni lenkeillä oli kännykkä, joka pyöritti sekä Spotifyta että Runkeeperiä, joka mittasi aikaa ja matkaa. Nyt minulla on käytössä sykemittari, jolta hoituu kaikki edellä mainittu and then some, joten sentään juoksuvempaimien määrä ei ole pelkästään lisääntynyt vaan jossain määrin myös korvaantunut jollakin toisella. Oikeasti ainoat lenkkileluni ovat bluetooth-kuulokkeet ja sykemittari, joten tuskailu "tästä laitteiden määrästä" on ehkä suhteettoman suurta. Mutta kun eteen osuu se päivä, jolloin juuri lenkille lähtiessä huomaa joka puolella olevan akku loppu, niin kyllä tuntuu, että aina näitä latinkeja saa olla kyttäämässä. Eipä lähdetäkään tuosta vaan ovesta ulos.
6. Syömisen ajoittaminen lenkin mukaan ja lenkin ajoittaminen muun elämän mukaan
Juokseminen liian pian syömisen jälkeen on todella epämukavaa ja sitä haluaa välttää niin kovasti, että lenkkipäiviin sisältyy lähes neuroottista kellon kyttäämistä ja tuntien laskemista. Minulle sopivan mittainen aika isomman aterian ja lenkin välissä on kolme tuntia, muuten alkaa nipistellä. Eli jos haluan lenkille kello kuudelta enkä yhtään myöhemmin, niin se ei olekaan sitten ihan sama, mihin aikaan syön. Sekä joulunviettoon perheen kanssa että viikonlopun mökkireissuihin sisältyy useimmiten jossain kohtaa kysymys "monelta me aiotaan syödä?" ja sen takana ei ole varsinaisesti nälkä vaan lenkin ajoittaminen. Ja usein vastaan tulee muitakin tekijöitä kuin ruokailu, jotka meinaavat usein tehdä lenkin mahduttamisesta päivään varsinaista palapeliä.
5. Uusien lenkkareiden sisäänajon jännittäminen
Hyviin lenkkareihin syntyy juoksijalla vähän huvittavankin rakastava suhde, mutta ne eivät vain kestä säännöllisessä käytössä loputtomiin. Väistämättä niille hyvin palvelleille tossuille on joskus sanottava hyvästit, ja voi apua sitä uuden parin hankkimiseen liittyvää stressin määrää. Lenkkarit kun joutuvat aika kovaan käyttöön ja jos ne eivät olekaan hyvät, niin sen kyllä huomaa. Vaikka urheilukaupasta saisi ensiluokkaista palvelua lenkkarien valinnassa (enkä suosittelekaan lähtemään pööpöilemäään yksin sinne loputtomien hyllyjen sekaan) niin eihän sitä oikeasti ikinä tiedä, mitä jalat sanovat uusista kengistä ensimmäisen lenkin tai ensimmäisen lenkkiviikon jälkeen. Ja jos pohjetta alkaa jossain kohtaa särkeä, niin mistä hitosta sen tietää, johtuuko se uudehkosta lenkkarista vai jostain ihan muusta?
4. Penikat – kipeytyvät helpoimmin, mahdottomat venytellä
Tähän kohtaan voisi liittää oikeastaan ihan kaikki juoksemisesta syntyvät jumit ja mysteerisäryt, mutta nostan erityisasemaan penikat eli säärten etuosat. Aloittelevia juoksijoita ei turhaan varoitella kipeytyvistä sääristä – eikä siltä kiusalta kyllä valitettavasti kokonaan välty myöhemminkään. Mitä lihaksille yleensä tehdään jumien välttämiseksi? Venyttely on monelle se ensimmäisenä mieleen tuleva keino, vaikka siihen ryhtyminen on ilmeisesti monelle (ei minulle) pakkopullaa. Mutta kuinkas hemmetissä venytät penikoita? Ei ole itselleni ainakaan tullut vastaan kuin joku hassu liike, joka vähän yrittää siihen suuntaan, muttei kuitenkaan osu. Sääret mokomat vaativat kaiken maailman putkirullausta, omin kätösin hierontaa ja kylmää vettä lenkin jälkeen, ja joskus jotain mömmöjä, jos oikein pahoiksi äityvät. Kuinka kaikista vaikein lihas osuukin juuri juoksijan riesaksi?!
3. Mitä helkkaria sitä pukee päälleen?
Niin, juoksemista voisi äkkiseltään ajatella sellaisena lajina, jossa päällä olevat rytkyt eivät ihan hirveästi merkitse. Kunhan pääsee liikkumaan, niin mitään kamalan spesiaalia varustetta ei tarvitse. Paitsi, että tekniset materiaalit ja juoksun liikeratoja ajatellen tehdyt leikkaukset vaatteissa ovat kyllä hirveän mukavia, kun niiden makuun pääsee. Puhumattakaan siitä, että vuodenajat vaihtelevat Suomessa (joskus yhteen viikkoonkin mahtuu useampia) ja siinä sitä sitten lenkille lähtiessään pähkäilee, että onko tänään kylmä vai kuuma ja kuinkakohan lämmin tulee juostessa. Tarvitseeko pipoa? Laitanko vähän paksumman paidan ja ohuen takin vai ohuen paidan ja paksumman takin? Mitä jos ei ole pakkasta, mutta tuulee niin kovaa, että puut menevät kaarelle? Sitten on hirveän kivaa tajuta ensimmäisen kilometrin jälkeen, että hikoilee jo kuin saunassa. Ei tähänkään auta kuin opetella erehdysten kautta.
2. Säiden armoilla oleminen
Tässä mainittiinkin jo säätiloihin varautumisen vaikeus pukeutumisen osalta, mutta omasta mielestäni keli voi vaikuttaa lenkki-intoon, vaikka olisi onnistunut pukeutumaan täydellisesti. En tiedä, vihaanko enemmän kovaa tuulta, joka piiskaa vasten naamaa ja melkein upottaa lenkkimusiikin vihellyksensä alle, vai sadetta, joka vie rillipäältä huomattavan osan näköaistista. Ulkoilmassa harrastaminen ei tosiaankaan ole aina yksinkertaista, mutta haasteineenkin ulkoilmassa oleminen on kyllä sellainen nautinto, ettei sitä lähde kovin äkkiä korvaamaan juoksumatolla.
1. Kun joutuu lenkkitauolle eikä pääse vaivaamaan päätään ylläolevilla asioilla
Juokseminen on joskus ärsyttävää, mutta auta armias, kun ei sitten pääsekään juoksemaan. Tyypillisin este on sairaus tai vamma, koska innokkaimmat juoksijat eivät anna työkiireiden sen kummemmin kuin lomamatkojenkaan pitää heitä erossa lenkkareistaan. Kuinka merkityksettömäksi elämä meneekään, kun on vaikka flunssan kourissa eikä tarvitse yhtään miettiä, millainen lenkki-ilma ulkona on tai loppuuko Garminista akku. Ja se pohdinta sitten, että olisinkohan tänään jo lenkkikunnossa vai meneekö kaikki takapakkia, jos lähden jo nyt. Omalla kohdallani myös ihan todelliseksi skenaarioksi on huomattu tauosta aiheutuva rutiinin katkeaminen, joka tekee arkeen palaamisesta ja uuden motivaation löytämisestä vaikeaa.
Ärsyttävätkö teitä juoksussa samat vai ihan eri asiat kuin tässä listassa? Kuinka ratkaisette juoksuharrastuksen haasteita? Ja pitäisikö tasapuolisuuden nimessä listata myös Top 10 parhaat asiat juoksuharrastuksessa? Olen kirjoitellut myös juoksemisen parhaista puolista Miksi juoksen? -tekstissäni blogin alkuajoilta.
Kommentit
Lähetä kommentti