Täällä blogissani on saatu nähdä viikko toisensa jälkeen energiaa ja motivaatiota puhkuvia päivityksiä maraton-treenini edistymisestä. Viime viikolla tuli kuitenkin vastaan koko treenikauden ensimmäinen kunnon väsymys, joka vaikutti aivan suoraan harjoitusmääriin. Lukijat ovatkin saaneet jo kuulla, että syksyn alkaessa kuvioihini ovat tulleet niin yliopisto-opinnot kuin osa-aikaiset työtkin, ja koska reagoin aina kaikkeen viiveellä (ei, en ole hämäläinen vaan geneettisesti itse asiassa savolais-karjalainen), kaikki viimeaikainen uuden oppiminen näkyi sitten oikein painavana henkisenä väsymyksenä tämän viikon 13 aikana. Viikkoon mahtui kuitenkin myös arkielämästä ihanasti irtaannuttava pikavisiitti Tampereelle, kun pääsimme vihdoinkin äitini kanssa katsomaan Tampereen Työväen Teatterin vaikuttavan näytelmän Hitler ja Blondi.
Tiistai: Lepopäivä
Keskiviikko: Lepopäivä
Torstai: 40 min kevyt lenkki, 4,8 kilometriä; 20 min kehonpainotreeniksi Kyra Pron yläkroppajumppa
Perjantai: Lepopäivä
Lauantai: 5 km Kaisaniemen Juoksulla
Sunnuntai: Lepopäivä
Lisäksi venyttelyä jokaisen lenkki- ja jumppapäivän iltana.
Viikolla juostut kilometrit: 9,8 sisältäen 5-10 minuutin jäähdyttelyt jokaisen lenkin loppuun
Mikä onnistui: Aloituskappaleessa mainitsemani väsymys ilmeni ensimmäisen kerran, kun yritin tehdä tiistaina kotijumppaa UniSportin videokirjastosta ja ensimmäistä kertaa elämässäni kävi niin, että kymmenen minuuttia väkisin väännettyäni painoin treenin stopille. Moinen vastentahtoisuus liikkumista kohtaan on minulle nykyään niin harvinaista, että onneksi tajusin kuunnella kehoani ja ymmärsin myös, että väsymys johtui kuluneiden viikkojen kiireisyydestä ja lukemattomien uusien asioiden sisäistämisestä. Viikon aikana pidin siis parikin ylimääräistä lepopäivää, enkä jäänyt harmittelemaan asiaa. Alkuviikon tukiharjoittelusessio ja sunnuntain kaksi- ja puolituntinen pitkä lenkki jäivät nyt tekemättä. On mielestäni vain hyvä juttu, että kehoni ilmoittaa hyvin selkeästi levon tarpeesta.
Mikä ärsytti: Garmin lähti hitaasti liikkeelle torstailenkillä – mittasi siis jälleen aluksi aivan liian hitaita sykkeitä – mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä minulle kävi lauantaina elämäni ensimmäisellä Kaisaniemen Juoksulla. Kovasta tuulesta ja tihkusateesta huolimatta olin menossa suhteellisen innoissani perinteikkääseen juoksutapahtumaan, joka oli samalla ensimmäinen lappujuoksuni tänä eriskummallisena vuonna. Juoksin vitosen matkaa, ja ensimmäisten kolmen-neljän kilometrin kohdalla sainkin ilokseni huomata, että kuntoni oli kasvanut vielä enemmän kuin uskoinkaan. En tiedä sitten kuinka ihmeessä onnistuin aivan loppupuolella matkaa eksymään reitiltä. Ei kai sellaiselta reitiltä pitäisi voida eksyä, jolla on niin nauhoja, kylttejä kuin toimitsijoitakin opastamassa oikeaan suuntaan? Epäilen, että yksi toimitsija ehkä ohjasi eräässä risteyksessä väärään suuntaan luullessaan jostain syystä, että olin vielä ihan alkumatkassa reittiä, mutta aivan varmasti en voi tietää. Kunnollista viiden kilometrin aikaa en tästä suorituksesta kuitenkaan saanut, koska loppupuoli meni niin paljolti harhaillessa. En tullut lopulta maaliin ollenkaan, vaan ollessani sitten lopulta aivan sekaisin suunnasta kysyin lähimmältä toimitsijalta reittiohjeen Kaisaniemen puistoon tapahtuma-alueelle, jotta sain haettua tavarani. Kyllä harmitti, täytyy myöntää.
Mikä oli uutta: Ohjelma ehdotti maanantaiksi joogan tilalle pilatesta, joten menin UniSportille kokeilemaan lajia pitkästä aikaa, vaikka olenkin kirjoittanut täällä postauksessa, etten ole koskaan oikein onnistunut tajuamaan tätä liikuntamuotoa. Kaikissa lajeissa eri ohjaajat painottavat hiukan eri asioita, joten siksi tämä kokeilu tuntui melko lailla uudelta aiemmista pilateskokeiluista huolimatta. No, lopulta pilateshengittäminen oli minulle edelleen täysi mysteeri enkä saanut liikkeitä oikein tuntumaan missään. On kuitenkin tavallaan ihan mielenkiintoista huomata, kuinka selkeästi joku juttu (kuten astanga-jooga) sopii itselleni hirveän hyvin ja saan harjoituksen menemään lähes joka kerta perille, kun taas joku toinen vähän samantyyppinen laji taas ei mene perille.
Ohjelman keveneminen loppua kohti tuleekin nyt juuri sopivaan kohtaan, sillä seuraavalle viikolle on jo luvassa huomattavasti aiempaa vähemmän juoksukilometrejä ja kaksi vapaapäivää. Maratonin vääjäämättömästä lähestymisestä kertoi myös se, että vieraillessani äidin luona Tampereella puhuimme myös siitä, minne kohtaa HCM:n reittiä vanhempieni kannattaisi tulla kannustamaan. Alkaa olla jännät paikat! Onko kenelläään kokeneella konkarilla ehdotuksia kannustajien sijoitteluun? Ovatko jotkin kohdat reitin varrella erityisen suosittuja katsojien keskuudessa ja näin ollen mahdollisesti ruuhkaisia? Entä onko ketään muuta potkaissut väsymys oikein kunnolla viime aikoina ja meneekö se yleensä vaivattomasti ohi? Omalla kohdallani arvelen, että tästä kyllä taas noustaan uuden viikon alkaessa, kun muut arkielämän palaset alkavat löytää kohdilleen eikä kaikki ole enää niin uutta.
Kommentit
Lähetä kommentti