Helsinki City Running Day viestijoukkueessa

Aloitin tämänvuotisen Helsinki City Running Dayn ja myös tapahtumasta bloggaamisen lasten Minimarathonilta, jonne vein siskontyttäreni ja josta bloggasin täällä. Vuoden 2022 HCRD ja yhdessä juoksemisen teema jatkuu nyt ensimmäisellä Marathonviestin kokemuksellani. Tässä kohtaa olen osallistunut Helsinki City Running Daylle neljänä vuonna peräkkäin vuodesta 2019 lähtien ja kokeillut kerran kaikki matkat paitsi Doublen, jonka tasoista juoksijaa minusta ei varmaankaan koskaan tule – eikä tarvitsekaan. Nyt on kuitenkin ihan hauska HCRD-suora kerättynä. 

Niin kauan kuin olen tiennyt mitään Helsinki City Running Daysta (mikä ei ole kovin pitkä aika), matkojen joukossa on ollut Helsinki City Marathonviesti. Viestille osallistutaan nelihenkisissä joukkueissa, jotka jakavat keskenään maratonin mittaisen matkan. Viestiosuudet eivät ole keskenään samanmittaisia, koska vaihtopaikoissa on pitänyt huomioida se, että niihin on juoksijoiden kohtuullisen helppoa päästä ja että ne toimivat muun liikenteen kannalta. Tänä vuonna viestillä oli ensimmäisellä juoksijalla 14 kilometrin osuus, sitten kahdeksan kilometriä, 12 kilometriä ja vielä loppuun kahdeksan. 

Osallistuin ensimmäistä kertaa elämässäni viestijuoksulle ja toimin myös joukkueeni pääjärjestelijänä. Melko pian sen jälkeen, kun pääsin UniSportin liikuntakeskukselle töihin pari vuotta sitten, sain idean työpaikan joukkueesta Helsinki City Running Dayn maratonviestillä. Mikäs olisi sen loogisempaa, kuin yksi pääkaupunkiseudun tärkeimmistä liikunta-alan toimijoista näkyvillä Suomen suurimmassa juoksutapahtumassa? 

Aloitin kyselemällä työyhteisön kesken, löytäisinkö itseni lisäksi kolme juoksijaa Helsinki City Marathonviestille samalla selittäen, millaisesta tapahtumasta oli kyse. Saatuani nelihenkisen joukkueen kokoon kävi ilmi, että UniSport tarjoutui maksamaan osallistumisemme, kun olimme menossa edustamaan firmaa. Pidin joukkueemme kokoonpanossa siitä, että edustimme varsin laajasti UniSportilla työskenteleviä ihmisiä; joukossamme oli kaksi asiakasneuvojaa, ryhmäliikuntatuntien ohjaaja sekä hallinnon jäsen. Jouduin hieman opettelemaan yrityksiä koskevaa ilmoittautumisprosessia ja varsinkin yrityksen laskutuksen hoitamista, mutta tämä kaikki lopulta sujui SUL:in asiakaspalvelun kautta. Jossain kohtaa marraskuuta viime vuoden puolella UniSport oli virallisesti menossa Marathonviestille!

Helsinki City Running Dayn koittaessa jännitti oikeastaan kaikki muu paitsi se varsinainen juoksemisesta selviytyminen. Kun aikaisemmissa juoksutapahtumissa on joutunut huolehtimaan vain siitä, että löytää itse tapahtumapaikalle oikeaan aikaan ja ravitsee itsensä tarpeellisesti, nyt hoidin tiedotusta koko joukkueen suuntaan. Piti muistaa kertoa eteenpäin kaikki tärkeä info, joka HCRD:n sähköposteista tuli vain minulle joukkueen johtajana, ja sopia vaihtojen logistiikka. 

Kävi lopulta niin päin, että kaikki muu sujui kisapäivänä kuin rasvattu, paitsi oma juoksuosuuteni. Kokoonnuimme joukkueen kanssa kello yhdeksältä aamulla Paavo Numren patsaalle, kun maratonin lähtöajaksi oli ilmoitettu 9.30. Puoli tuntia riitti oikein hyvin edellisenä päivänä hakemieni numerolappujen kiinnittämiseen ja viime hetken sopimisiin tavaroiden kantamisesta ynnä muusta. Ensimmäinen juoksijamme Henrikki oli jo hyvin valmistautunut polkaisemaan meidät liikkeelle 14 kilometrin osuudella, ja hänen päästyään lähtöviivan yli meillä muilla oli vielä hyvin aikaa käydä vessassa ja miettiä seuraavia siirtoja. 

HCRD-sovelluksen kautta tapahtuva live-seuranta meinasi alkupuolella päivää viedä meiltä kaikilta järjen. Vielä pitkän aikaa Henrikin lähdettyä juoksulleen kartta näytti, ettei viestikapulamme seurantasiruineen olisi liikkunut lähdöstä yhtään mihinkään. Paniikki: mitä jos olin käsittänyt viestikapulan käytön jotenkin väärin? Mitä jos emme pystyisikään seuraamaan joukkueemme etenemistä ollenkaan koko päivänä? Live-seurannan mahdollisuus sai nimittäin aivan uuden merkityksen, kun piti pystyä arvioimaan, kuinka pian pitäisi olla joukkuekaveria vastassa vaihtopaikalla. 

Kakkosjuoksijamme Ida lähti pian omalle vaihtopaikalleen Paciuksenkadulle, kun taas minulla ja viimeisellä juoksijallamme Rékalla oli vielä reilusti aikaa ennen omia osuuksiamme. Olin onneksi jo edellisenä päivänä löytänyt Töölön kirjaston, jonne pääsi alle kymmenessä minuutissa ja jossa ei tarvinnut ostaa jotain voidakseen istua alas. Suuntasimme siis sinne ja kyttäsimme sovelluksen live-seurantaa. Henrikki suorastaan loikki saarelta toiselle reitin meriosuudella, ja kapulamme ohitti kymmenen kilometrin rajan reilusti alle tunnissa. Pian oli Idan vuoro juosta Meilahdesta Keskuspuiston kautta Töölönlahdelle. Tätä oli hyvin jännittävää seurata, kun pieni pisteemme lähti kartalla vihdoin liikkeelle, helpotukseksemme. 

Omaa vuoroa odottamassa!

Loppujen lopuksi olin reilusti etuajassa Hesperian puistossa odottamassa Idaa; osittain, koska olen pakkomielteinen etuajassa olija, osittain taas koska live-seurannan kartta näytti virheellisesti Idan lähestyvän jo kovaa vauhtia Töölönlahtea. Pääsin aloituspaikalleni hyvin kätevästi kävellen Töölön kirjastolta. Vaihtopaikalla odottelevien muiden viestijuoksijoiden kesken keksimme, että kartasta kannatti katsoa ainoastaan millä kilometrillä kapula kulki, eikä lainkaan kohtaa kartalla. Se nimittäin väitti myös, että maraton-reitin toinen kierros kulki jokseenkin meren poikki. Vaihtopaikalla oli kaiken kaikkiaan hauska tunnelma vuoroaan odottelevien viestijuoksijoiden kesken ja pääsin seurailemaan, millä tyylillä joukkueet suorittivat viestikapulan vaihtoja; kovakuntoisimmat joukkueet olivat hioneet vaihdot viimeisen päälle, menettämättä sekuntiakaan aikaa. Tuijotin täysin pakkomielteisesti live-seurantaa, kun kapulamme jälleen kerran jämähti reitillä 19 ja 20 kilometrin välille tuskastuttavan pitkäksi aikaa; oma aloituspaikkani sijaitsi 22 kilometrin tienoilla. Pelkäsin, etten erottaisi Idaa paikoin hyvinkin tiheän juoksijamassan keskeltä. 

Sain kuitenkin lopulta huomata, että UniSportin tummansinisten logopaitojen pukeminen joukkueemme päälle oli loistava päätös muutenkin kuin firman näkyvyyden vuoksi; kun monilla oli päällään heleänturkoosi tapahtumapaita, erottui UniSportin sininen jo kaukaa – myös muiden, erisävyisten tummansinisten joukosta. Lopulta keskittynyt kökötykseni kevyenliikenteenväylän keskikorokkeella loppui, kun pääsin nappaamaan kapulan Idalta ja Ida taas sai omat tavaransa mukaansa. Lähdin muiden juoksijoiden ja erityisesti vauhdikkaiden viestijuoksijoiden imussa tietysti aivan liian kovaa liikkeelle ja vaikka tajusin asian onneksi melko pian, sain jo pian ruveta hermoilemaan sitä, kuinka tukkoisilta jalkani tuntuivat ihan nivusista varpaisiin asti. Kuluneen viikon lenkit olivat tuntuneet hyviltä, tiistain hierojakäynnistä ei ollut jäänyt mitään ikäviä tuntemuksia jälkeen, ja olin liikkeellä tutuiksi tulleilla New Balancen lenkkareilla, jotka ostin viime vuoden HCRD-exposta – miksi siis tuntui, kuin olisin tarponut liisterissä?! Ehkä olin syönyt liian niukan aamupalan ennen juoksua tai ottanut turhan monta askelta edellisenä päivänä Minimarathonin ja muun kaupungilla ja tapahtuma-alueella pyörimisen merkeissä. Oli miten oli, tästä juoksusta oli tulossa haastava. 

Oma osuuteni, maratonviestin kolmas, oli 12 kilometrin mittainen pätkä pitkälti samaa reittiä, kuin mitä ykkösmiehemme Henrikki oli omalla osuudellaan juossut: Hesperian puistolta Ruoholahteen, saarihyppelyä ja enemmän sillanylityksiä kuin mitä muistin laskea, ja vaihto nelosjuoksijaan Paciuksenkadulla. Osuus valikoitui siten, että lupauduin ottamaan jomman kumman pidemmistä pätkistä joidenkin joukkueen jäsenten halutessa ehdottomasti mieluummin kahdeksan kilometrin pätkät ja sen jälkeen ilmaisin haluavani juosta jonkun matkan keskellä sijaitsevan osuuden, koska olisi mielenkiintoista blogata juoksusta, joka ei alkanut lähtöviivalta ja päättynyt maaliin, vaan kokisin vaihdot molemmissa päissä. Ei myöskään haitannut, että oma osuus sisälsi HCRD-reitin meriosuuden, josta pidän kovasti, vaikka jollakin niistä monista saarista on melkein peräkkäin kaksi aivan pirullista, pitkää ylämäkeä. 

Jo ensimmäisillä kilometreillä alkoi pistää toisessa hartiassa ja jalat olivat tosiaankin yhtä jumia. Pian oli pakko turvautua intervallitaktiikkaan – minuutti kävelyä, kaksi minuuttia juoksua – jotta edessä oleva 12 kilometrin urakka ei ajaisi minua epätoivoon, vaan voisin huijata itseäni vähän keskittymällä vain lyhyisiin juoksupätkiin kerrallaan. Ensimmäiseltä eteen tulleelta juomapisteeltä napattu urheilujuoma toi vähän eloa ruumiiseeni, mutta nestehukka iski silti perusteellisesti matkan aikana; sormet turposivat ja päänsärky jyskytti joka askeleella. En myöskään tiedä, olenko onnistunut jotenkin unohtamaan kokemukset silmälasien kanssa pitkillä juoksumatkoilla vai iskikö tämä nyt ensimmäistä kertaa, mutta näkyvyyteni oli jostakin viidenneltä juostulta kilometriltä alkaen todella huono, koska kasvoni hohkasivat ja silmälasit olivat kestohuurussa. Niitä ei auta siinä kohtaa edes pyyhkiä, koska huuru vain tulee heti takaisin. 

Katsoin kellosta sykelukemia vain pariin kertaan juoksun aikana ja ne näyttivät hyvin oudoilta, kuin myös jälkeenpäin katsoessani suoritusta Garmin Connectista. En voi mitenkään uskoa, että tuon juoksun keskisyke olisi ollut 130 ja maksimisykkeeni 166. Aerobinen kynnykseni huitelee 175:ssä ja juoksutapahtumissa pääsen siitä rajasta helposti vielä paljon ylemmäs, turhankin paljon. Minulla ei ollut sykevyötä päällä, joten ehkä rannesykemittaukseen ei tällä kertaa ollut luottaminen. Tai ehkä sykkeeni ei jostain syystä todella päässyt nousemaan ja ongelmat johtuivatkin siitä. Olin kyllä jatkuvasti hengästynyt ja pumppu tuntui juoksevan raivokkaasti. 

Päästyäni saarilta takaisin mantereelle imin voimaa siitä ajatuksesta, että tänään ei tarvitsisikaan juosta vielä Keskuspuistoon ja kiertää Olympiastadionille, vaan saisin lopettaa surkean juoksuni Meilahteen. Oli myös mukava yllätys bongata Merituuli, joka oli HCRD-lähettiläänä juoksemassa ihan itsekseen koko maratonmatkaa. Lopulta edessäni siinsi "200 metriä vaihtopaikalle" -kyltti sekä Réka kirkkaansinisissään odottamassa vuoroaan. Juoksun lopettaminen tuntui suunnilleen samalta kuin kaksi vuotta sitten epäonnisen maratonini päätyttyä, paitsi että jalat eivät olleet yhtä kipeät. Keräsin reppuni, jonka Réka oli tuonut vaihtopaikalle, ja sentään onni suosi minua sinä päivänä sen verran, että viereiselle pysäkille osui juuri sopivasti ratikka viemään minut takaisin Olympiastadionille. 

Viestijuoksijalla oli se etu, ettei oman juoksunsa typeryyttä ehtinyt jäädä ihan heti märehtimään. Helsinki City Marathonviestillä koko joukkue saa halutessaan kokoontua vielä stadionille viimeisen juoksijan mukaan ja juosta yhdessä maaliin ja olimme sopineet UniSportilaisten kanssa, että tekisimme näin. Siispä suuntasin vielä uudestaan Olympiastadionille odottamaan loppuhuipennusta. Olin kymmenessä minuutissa perillä kuten siirtyessäni oman juoksuosuuteni aloituspaikalle, ja täytyykin kehua, kuinka hyvin maratonviestin vaihtopaikat oli tänä vuonna sijoiteltu: yksi vaihto Hesperian puistossa kävelymatkan päässä stadionilta ja kaksi muuta yhteisessä paikassa Paciuksenkadulla lyhyen ratikka-ajon päässä. Aiempina vuosina viestijuoksijoiden on pitänyt tietääkseni hankkiutua ainakin Kaivopuistoon ja Lauttasaareen. 

Liityin Idan seuraan stadionin liepeille ja yritimme bongailla tuttuja, mutta se oli vaikeaa laajalla alueella. Tiesin, että useampi tuttuni oli juoksemassa puolimaratonia, jonka lähtö oli pian koittamassa, mutta Merituuli jäi lopulta ainoaksi juoksututuksi, jonka päivän aikana kohtasin. Päivä oli aivan hämmästyttävästi kirkastunut harmaan ja kylmästi tuulevan aamun jälkeen ja tuntui ihan mukavalta päästä päättämään juoksu juuri silloin, kun alkoi tulla jo vähän kuumakin. 

Olimme Idan kanssa jälleen melkein nenät kiinni live-seurannassa, kun odotimme, että Réka pääsisi 40:n kilometrin yli ja lähestyisi stadionia. Henrikki liittyi oikein sujuvasti seuraamme vietettyään odotteluaikansa Meilahden UniSportilla, joka sijaitsi kätevästi lähellä hänen juoksuosuutensa lopetuspaikkaa. Odottelimme stadionin viereisen hirveän ylämäen päällä kohdassa, josta stadionille käännytään. Lopulta Réka pinkoi reippaasti ylämäkeä ylös ja liityimme reput selässä heiluen hänen seuraansa stadionin loppukirille!

Stadion sattui olemaan lähestulkoon tyhjä, kun juoksimme viimeisiä metrejä, mikä oli aika hauskaa, mutta jalkani alkoivat toden teolla sanoutua irti juoksemisesta. Koska maalisuoralla oli hyvin tilaa, saimme kuuluttajalta ikioman "UniSportin joukkue tulossa maaliin!" -julistuksen, mikä kyllä lämmitti mieltä. Juoksu-urakka ja joukkueen yhteinen ponnistus oli ohi kaiken odottelun ja järjestelyjen jälkeen, ja olimme kaikki päässeet maaliin mokaamatta yhtäkään viestinvaihtoa! Pääsimme keräämään itsellemme mitalit, ja toimitsijat ohjasivat viestijuoksijoita ottamaan... samat mitalit kuin Helsinki City 5:llä? Tuntuu hieman pikkumaiselta nostaa tällainen mitaliasia esille muuten erinomaisesti järjestetyssä tapahtumassa, mutta kyllä se vähän oudolta tuntui!

Joukkueen kiitettyä toisiaan hyvästä juoksusta ja mietittyä vähän mahdollisuuksia juosta viestiä jossakin tapahtumassa uudestaan pääsin lopulta hikisenä bussiin kohti kotia. Joukkueemme yhteinen tulos oli lopulta 4:37:40, josta itse matelin 1:45:09. Juoksun jälkeen ja myös seuraavana päivänä tuntui eniten vasemmassa lonkankoukistajassa, joka on ennenkin ilmoitellut itsestään erityisesti pitkien matkojen jälkeen. Ei kuitenkaan mitään verrattuna siihen, kun toivuin kokonaiselta maratonilta! Olen myös luottavainen siitä, että nykyinen kuntosaliohjelmani tulee vahvistamaan juuri tätä heikkoutta ajan kanssa. 

Kaiken kaikkiaan maratonviestille osallistuminen oli mielestäni valtavan hauska tapa tuoda työpaikan porukkaa mukaan juoksutapahtumaan. Nelihenkinen joukkue on sopivan kokoinen joukkueelle viestimisen kannalta ja mielestäni on erittäin hyvä, että HCRD:n viestillä osuudet ovat keskenään erimittaisia – kahdeksan kilometrin osuudet ovat lähestyttäviä niillekin, jotka eivät ole juosseet pidempiä matkoja, kun taas pidemmät osuudet tuovat mukavasti haastetta niille, jotka sellaista haluavat. Joukkueen johtajalta prosessi vaatii lähinnä sitä, että kerää jäseniltä tarvittavat tiedot ja syöttää ne kaikkien puolesta ilmoittautumiseen, perustaa joukkueelle jonkinlaisen viestintäkanavan ja hoitaa itse tai järjestää jonkun muun hoitamaan koko joukkueen kisatoimistoasioinnin kerralla. 

Joukkueen keskinäinen kommunikointi onkin ensiarvoisen tärkeää, ilmoittautumisesta aina tapahtumapäivän loppuun saakka. Jotkut viestijoukkueet olivat selvästi kovilla tavoitteilla tässä tapahtumassa, mutta itse tein selväksi jo kysellessäni kiinnostuneita mukaan, että UniSportin joukkueella ei olisi viestillä aikatavoitteita ja allekirjottanut oli itse varsinainen etana juoksijaksi. Perustimme joukkueen kesken WhatsApp-ryhmän, jonne välitin kaikki tapahtumaan liittyvät infot, joita alkoi päivän lähestyessä tippua. Maratonviestiin liittyvät sähköpostit, mm. tieto lopullisista viestiosuuksista, tulivat ainoastaan minulle, joten tieto piti sitten välittää eteenpäin. 

Tuntuu aika uskomattomalta, että juoksutapahtumakausi on viimein korkattu Helsinki City Running Daylla, päivä päästiin ensimmäistä kertaa koronan jälkeen pitämään suunnitellulla paikalla toukokuussa, ja joukkueemme pääsi yhdessä maaliin. Juokseminen oli tosiaan yllättävän raskasta tällä kertaa, mutta keskityn seuraavaksi pitkään pätkään ihan tavallisia, harjoitusohjelmani mukaisia treeniviikkoja, jotka tässä kohtaa siintävät edessäpäin. Seuraava lappujuoksuni koittaa elokuussa Haaga Runilla, jossa 10 kilometrin matka sujuu toivottavasti vähemmän tuskaisesti kuin tämänkertainen juoksu.