Puolessavälissä kympin harjoitusohjelmaa!

Kaavamaiset kaksi viikkoa kerrallaan -treenipostaukset alkoivat tällä kertaa sitten kuitenkin kyllästyttää minua heti, kun alkuun pääsin. Läpinäkyvyyden nimissä kerron ihan suoraan, että otin vinkin juoksublogituttuni Lenkillä-blogista – sielläkin kirjoittaja bloggaa harjoittelustaan kohti maratonia ja on julkaissut harjoituspostauksia melko tasaisin väliajoin, viimeksi otsikolla "Kaksi kuukautta maratonille". Kokeilenpa siis minäkin nyt tällaista sopivissa väleissä, vähemmän kaavamaisesti ja enemmän jutustelevasti treeneistäni tarinoimista. 

Tässä kohtaa on hyvä raportoida, koska 10 viikkoa kestävä harjoitteluohjelmani kohti Helsinki10-tapahtumaa on juuri ylittänyt puolenvälin, viisi viikkoa. Viides harjoitusviikko oli myös kevyempi viikko, joka sisälsi vähemmän kilometrejä, mutta yllättävän paljon kaikkea mielenkiintoista, joten keventelyviikko antaa nyt jotain pohdiskeltavaa. 

Viimeisten parin viikon aikana juoksusäässä on ainakin tapahtunut sellainen positiivinen kehitys, että ilmeisesti nyt ollaan oikeasti menossa kevättä kohti eikä sahata lumen, rännän ja sulan välillä. Ehkä. Harjoitusviikkoni kaava on pysynyt edelleen samana: maanantaina keski- ja alavartalon kuntosalitreeni, tiistaina intervallit tai tempoharjoitus, keskiviikkona vapaapäivä, torstaina kevyt lenkki, perjantaina koko vartalon kuntosalitreeni, lauantaina pitkä lenkki ja sunnuntaina juoksijoille suunnattu kevyt, puolituntinen joogaharjoitus. Kaavan toistuminen ei haittaa rutiineja rakastavaa ihmistä, vaikka välillä pitääkin sumplia viikonlopun treenejä uusiksi joidenkin muiden menojen tieltä.

Vanha viholliseni vasen nivunen oli muutamalla juoksulenkillä kipeä. Viime kesänä sain harjoitella puolimaratonille pitkälti ilman nivusvaivoja siitäkin huolimatta, että lenkit pitenivät tuntuvasti, ja varsinaisella puolimaratonilla nivunen ei juilinut yhtään, joten vaivan uudelleenilmaantuminen otti vähän päähän. UniSportilla työskentelevä hirveän mukava ja auliisti asiantuntemustaan jakava personal trainer totesi fysioterapeuttipätevyytensä avulla, että kärsin pakaralihaksen heikkoudesta, mikä ei tavallaan ollut mikään yllätys, mutta sain tehtäväkseni hyviä täsmäharjoituksia lantion alueen stabiloimiseksi. 

Mietin myöskin, että voiko olla sattumaa, että nivuskipuiset lenkit tapahtuivat aina tiettyjä lenkkareita käyttäessä. Minulla vetelee viimeisiään pinkki Brooks Ghost 14 -pari, jolle Garminin varusteseuranta on määrittänyt automaattisesti eläköitymisiäksi 700 kilometriä ja nyt niillä on juostu jo yli 600, joten ne lähestyvät käyttöikänsä loppua joka tapauksessa. Voisikohan iskunvaimennuksen latistuminen vanhoissa lenkkareissa vaikuttaa noin suoraan nivuskipuun? No, joka tapauksessa on erittäin hyvä asia, että minulla odottelee jo vuoroaan uusi Brooks Ghost -pari, jonka sain äidiltäni joululahjaksi. Viime viikolla ei myöskään särkenyt juosta edes tuolla epäilyksenalaisella pinkillä parilla, joten kevyempi treeniviikko taisi osua kaikin puolin hyvään kohtaan. 

Pinkit Brooksit ovat tässä kohtaa vielä tuliterät, mutta eivät enää. Niillä on kyllä juostu koko rahan edestä, ostin ne Helsinki City Running Dayn myyntipisteeltä keväällä 2022. Olen juossut sen verran pieniä kilometrimääriä, että Garmin-sovelluksen suosittelema 700 kilometrin käyttöraja alkaa vasta nyt tulla vastaan.

Harjoitusohjelman viidennellä viikolla tosiaan kilometrimäärä keveni huomattavasti, mutta ohjelmassa oli jotakin itselleni ihan uutta ja aika jännää. Intervalliharjoituksen paikalle oli Runna laittanut "time trial" -nimisen tehtävän, eli suomeksi käännettynä ehkä testijuoksun. Tarkoituksena oli huolellisen lämmittelyn jälkeen juosta 3,22 kilometriä – outo kilsamäärä johtui siitä, että alkuperäinen määre oli oikeastaan kaksi mailia – hiukan tulevalle kympin juoksulle suunniteltua vauhtiani kovempaa. 

Tämä tuntui aika kovalta tavoitteelta, vaikka edellisten viikkojen intervallitreenit olivat nostaneet itseluottamusta omiin vauhteihin, kun ne olivat menneet niin hyvin. Nyt pitäisi kuitenkin ylläpitää reipasta vauhtia aika pitkä pätkä!

Tiistailenkit ovat myös olosuhteiden pakosta siirtyneet aiempaa vähemmän täydelliseen lokaatioon; ennen olen juossut intervallit lähes poikkeuksetta läheisessä liikuntapuistossa, josta löytyy tasainen ja ruuhkaton, noin 500 metrin pituinen hiekkaympyrärata juostavaksi. Yliopiston opetusperiodin vaihduttua tiistait menevät kuitenkin nyt niin, että täytyy olla keskustassa luennolla kello 12-14 ja sitten illalla Kampissa kuoroharjoituksissa. En halua suhata näiden ohjelmanumeroiden välissä kotiin ja sitten taas takaisin keskustaan, enkä toisaalta myöskään ottaa aamuisin stressiä siitä, että ehdin juosta, käydä suihkussa, syödä lounasta ja pyyhältää luentosaliin ajoissa. Siispä olen sopeutunut tilanteeseen juoksemalla tiistaisin ympäri Eläintarhanlahtea aloittaen ja lopettaen juoksuni Kluuvin UniSportilla.

Helsingin keskustan Eläintarhanlahti, eli Tokoinranta ja vastapuolella Kaisaniemenranta, on suurimmaksi osaksi oikein tasaista ja mukavaa seutua, ja merinäköalaa on levollista katsella. Reitillä on kuitenkin yksi ylämäki, jota ei pysty välttämään, riippumatta siitä, kumpaan suuntaan lahtea kiertää. 

No miksei hullu akka sitten juokse intervallejaan ja testijuoksuaan juoksumatolla, kun on jo valmiiksi Kluuvin UniSportilla yhdeksän juoksumaton äärellä? (Tiedän juoksumattojen tarkan määrän, koska pyyhin niistä usein pölyjä työvuorojen aikana.) Minä en vain tykkää juoksumatolla juoksemisesta. Se on itselleni se ehdottomasti viimeinen vaihtoehto äärimmäisissä sääolosuhteissa, kuten sivuttaisessa lumipyryssä tai tappavassa helteessä. Haluan harjoitella mahdollisimman paljon sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat edessä tavoittelemallani juoksumatkallanikin, ja ulkona GPS:n avulla tiedän tarkkaan, kuinka monta sataa metriä olen juossut. Ehkä jonkun mielestä teen juoksuelämääni tällä tavoin hankalaksi. 

Pitkän vauhtipätkän ja reitin takia testijuoksu näin ollen jännitti minua jonkin verran. Siitä oli kuitenkin lopulta oikeasti todella paljon apua, että kerroin lähtiessäni UniSportin aspatiskillä vuorossa olleelle kollegalleni, millaista lenkkiä olin menossa tekemään. Kun juoksu kävi hirveän raskaaksi, tarrauduin siihen ajatukseen, että on pakko päästä kertomaan kollegalle, että tein tämän harjoituksen loppuun! 

Tästä testijuoksusta kyllä tosiaan tuli varmaankin vaikein lenkki, mitä olen koskaan juossut. Edes puolimaraton ei ottanut yhtä lujille kuin rupiset 3,22 kilometriä! Tasan puolessavälissä tuota typerän desimaaliluvun juoksupinkomispätkää tuntui oikeasti siltä, etten ehkä jaksakaan tätä vauhtia enää. En kuitenkaan kehdannut kertoa edes maailman mukavimmalle kollegalleni UniSportin tiskillä, että olin epäonnistunut testijuoksussa, joten pusersin harjoituksen loppuun asti ja kyllä sitten saikin olla tyytyväinen itseensä!

Kevyen viikon niin sanottu pitkis oli vain viisi kilometriä ilman Runna-treenille tyypillisiä vauhtitavoitepätkiä, mutta pääsin silloin vaihtamaan vähän maisemaa. Minä, vanhempani ja Sisu-koira vietimme viikonloppua siskoni perheen luona Siuntiossa, ja sain lauantailenkilleni oikein runsaasti seuraa: siskontytär pyöräili, kaksi koiraa juoksenteli riemuissaan vapaana (alueella, jossa se ei päässyt häiritsemään muita ihmisiä tai koiria) ja muu perhe käveli perässä. Oli omanlaisensa kokemus juosta porukan edellä tuntemattomassa maastossa ja joutua välillä koukkaamaan takaisin kävelijöitä kohti kysymään, mistä seuraavaksi käännyttäisiin, mutta vaihtelu virkistää aina, kun kuitenkin juoksen lähes aina yksikseni. Ainakin osa perheestäni taisi kyllä luulla, että olisin juossut vieläkin hitaammin. 

Tästähän syntyi ihan kunnon löpinät kolmen viime viikon juoksuharjoittelusta. Tarinoin treeneistä uudestaan varmaankin parin viikon päästä, ainakin vielä ennen Helsinki10:n h-hetkeä. Juoksu rullaa jo mukavasti, mutta tällä hetkellä odotan enemmän kuin mitään muuta sitä, että pääsisin aloittamaan tältä vuodelta ratsastuskauden! Olen ollut viimeksi satulassa viime syyskussa Skotlannin-vaelluksellani, ja Fagurin tallin issikkakavereita on kova ikävä, kuten myös laukkapätkiä metsäteillä.