Vitonen alle 33 minuuttiin

Viisi kilometriä on niin lyhyt matka, varsinkin kisavauhdilla juostuna, että siitä voisi olla haasteellista saada kovin tapauksekasta blogipostausta aikaan. Tällä kertaa minulla sattuu kuitenkin olemaan jotakin kerrottavaa siitä, miten päädyin muuttamaan alkuvuoden juoksusuunnitelmiani ja pelkän maratonharjoittelukauden aloituksen odottelun sijaan harjoittelemaan ennätysjuoksulle Helsinki Central Park Runilla.

Minun oli tarkoitus aloittaa kunnon juoksukausi vasta maaliskuussa, kun alkaisi pitkä treeni kohti elokuun Helsinki Marathonia muutamine välitavoitteineen. Sitten kuitenkin tapahtui jotakin hauskaa The Running Channel Clubissa eli samannimisen Youtube-kanavan perustamassa eräänlaisessa juoksusomessa, joka on pitkälti hoitanut juoksuharrastukseni sosiaalista elementtiä viimeisen vuoden ajan. 

TRC Club tuo yhteen juoksijoita joka puolelta maailmaa keskustelemaan juoksusta, riemuitsemaan siihen liittyvistä onnistumisista ymmärtäväisten kanssaharrastajien kesken ja jakamaan juoksijoille tuttuja pulmia. Nyt siellä keksittiin taas jotakin uutta yhteisen haasteen muodossa: Pledge A PB, lupaa juosta ennätyksesi vitosen matkalla. Haaste aukesi vuoden ensimmäisenä päivänä ja vitosen ennätyksen suorittamiselle annettiin aikaa helmikuun viimeisen viikon ajan. Tavoitteeseensa päässeet osallistujat olisivat mukana palkintopaketin arvonnassa. 

Kuva: therunningchannel.com. Muuta kuvamateriaalia ei tähän postaukseen olekaan, kun oli niin lyhyt matka ja rumannäköinen sohjokeli.

Suhtauduin ensin vähän nihkeästi haasteeseen lähtemiseen, koska helmikuu ei tuntunut kaikista parhaalta ajankohdalta juosta täällä hyvin talviseksi kääntyneessä Suomessa omaa ennätystä. Taivuin kuitenkin, kun bongasin juoksukalenterista Helsinki Central Park Runin viimeisenä mahdollisena Pledge A PB -päivänä eli helmikuun viimeisenä. Tarjolla oli sekä vitosen että kympin matkat ja lupaus tehostetun talvihuollon reitistä, joten ilmoittauduin juoksulle ja sitä myötä TRC Clubin haasteeseen. 

Vuodenvaihteen ja Central Park Runin väliin mahtui juuri sopivasti Runna-sovelluksen tekemä kahdeksan viikon mittainen vitosen harjoitteluohjelma. Lähdin innoissani treenaamaan, mutta edessä oli rikkinäisin juoksuharjoittelukausi muutamaan vuoteen. Viime vuosien suorastaan timanttisesti menneiden puolimaraton- ja maratontreenien jälkeen jouduin suhtautumaan siihen, että harjoittelu katkesi nyt ensin flunssan ja sitten vasemman kantapään säryn takia. Olin mennyt lupaamaan Pledge A PB -lomakkeeseen 33 minuutin alituksen vitosella, kun edellinen ennätykseni kyseiseltä matkalta oli 34:02 pari vuotta sitten. Lupaus alkoi tuntua ylioptimistiselta, kun vauhtiharjoitukset menivät ensin pari kertaa penkin alle lumisateiden takia ja sitten taukosivat kokonaan edellä mainittujen hankaluuksien vuoksi. 

Pääsin kuitenkin lopulta juoksemaan treeniohjelman mukaisesti koko helmikuun ja jotenkin maagisesti kunto pomppasi takaisin ja vähän ylikin, kun viimeiset intervalliharjoitukset menivät todella hyvin. Runna oli tosin fiksusti ehdottanut harjoitus- ja kisatavoitevauhtien hidastamista, ja nyt luvattu 33 minuutin alitus sijoittui hyvin kunnianhimoiseen päähän Runnan laskeskelemaa tavoiteaikakehystä; mutta laskelmat pitivät sitä kuitenkin vielä juuri ja juuri mahdollisena. 

Juoksutunteiden vuoristorata pompahti näin ollen taas nousukiitoon ja kun koitti Kalevalan päivän ja Helsinki Central Park Runin aamu, lähdin matkaan kohti Mäkkylän aseman tuntumassa sijaitsevaa lähtöpaikkaa sillä ajatuksella, että kyllä minä sen ennätyksen nyt juoksen! 

Runner's High'n järjestämien juoksutapahtumien kehuminen on täällä blogissa tuttu ilmiö, ja täytyy taas hehkuttaa sitä, kuinka hyvin varsinkin vitosen juoksijoita palveltiin tällä kertaa. Koko tapahtuman reitti kokonaisuudessaan oli viiden kilometrin pätkä Mäkkylän aseman ja Pirkkolan metsikön välillä; kympin osallistujat taivalsivat ensin Pirkkolasta Mäkkylään ja siitä takaisin, kun taas vitostelijoiden lähtö oli kymppiläisten kääntöpaikalla Mäkkylässä. Huolimatta vitosen juoksijoiden melko harvalukuisesta määrästä oli meille järjestetty sekä numeroidenhakupiste että varusteidenjättömahdollisuus suoraan lähtöviivalle, joutumatta käymään ensin kisatoimistolla Pirkkolassa. 

Näin ollen lähdin vasta yhdentoista maissa rauhassa kotoani kohti Mäkkylän asemaa ja huomasin numerolapun saatuani, että siinä oli sopivasti onnennumeroni 8. Kuultuani nastojen rapinaa asfaltilla muutaman kanssajuoksijan kengistä uskaltauduin itsekin pitämään nastalenkkarini jalassa, vaikka olin tuonut nastattomat vaihtoehdot mukanani, kun reitin olotilasta ei nyt oikein ottanut selvää. Muutenkin olin kummallisen keväisillä juoksuvarusteilla liikenteessä, kun viime viikkojen pakkaset olivat tehneet yhtäkkiä täyskäännöksen plussan puolelle. Asfalttia näkyi juoksureitillä pitkä pätkä paljaana, mutta ei voinut olla varma, millaista pohjaa tulisi edessä vastaan. 

Asfalttia rapistellen lähdin siis lähtömerkin tullen etsiskelemään noin 6:35 minuutin kilometrivauhtia. Vitosella ei ole juurikaan pelivaraa vauhdin etsiskelyyn, mutta oikea vauhti onneksi löytyi pian ja sitä oli helppo ylläpitää tasaisilla väylillä junaradan vieressä. Helpotuksekseni vauhti ei tuntunut ihan hirveältä pinkomiselta, mutta yritin varautua henkisesti siihen, että jossain kohtaa se alkaisi hapottaa. Siksi yritin olla luisumatta liian nopeaan vauhtiin, vaikka hyödynsin kyllä reitille osuneita alamäkiä ja muutenkin tuppasin olemaan enemmän siellä nopeassa päässä vauhtihaitaria.

Täytyy sanoa, että Helsinki Central Park Runilla ei ollut tällä kertaa hirveästi tekemistä Keskuspuiston kanssa. Ilmeisesti tämä on ennen ollut kesätapahtuma ja oikeasti sijoittunut puistoreiteille, mutta nyt Central Park Run muutti identiteettiään talvijuoksuksi (väliaikaisesti vai pysyvästi, sitä en tiedä) ja oikein fiksusti reitti sijoitettiin tehostetun talvihuollon väylille. Nyt reitti seuraili ensin junarataa ja sitten Eliel Saarisen tietä ja ainoastaan maalisuora Pirkkolantiellä kävi Keskuspuiston tuntumassa. Sohjon reunustama asfaltti (jolla ihan muutamassa kohdassa olin kyllä tyytyväinen nastoistani) autotien reunassa ei tuottanut kovinkaan maisemallista reittikokemusta. Itselleni tämä oli ensimmäinen kerta Helsinki Central Park Runilla, joten en osaa vertailla kesä- ja talviversioiden eroa. 

Reitin haasteellisin kohta oli käännös junaradalta Eliel Saarisen tielle, jolloin tuli vastaan ensimmäinen ja varsin julma ylämäki. Siinä kohtaa piti hyväksyä se, että matkan lyhyydestä huolimatta loppupuoli tätä juoksua tulisi olemaan raskasta menoa hampaita kiristellen. 

Minulle iski joku mielenhäiriö Eliel Saarisen tiellä, mitenkään muuten en osaa sitä selittää. Olin toki juossut jo reilut kolme kilometriä itselleni varsin reipasta vauhtia, mutta oloni ei silti jälkeenpäin tarkasteltuna ollut niin hirveä, että olisi ollut perusteltua... tipahtaa kävelemään kesken juoksun. Kuten on käynyt muutaman kerran raskaiden vauhtitreenien aikana, huomasin käveleväni ennen kuin olin edes ehtinyt prosessoida tällaista päätöstä. Pidemmillä matkoilla kävelypaussi on minun kuntotasollani edelleen ihan normaali juttu, mutta olin kyllä kuvitellut juoksevani koko vitosen. 

Kummastuksen ja häpeän sekaisin tuntein ajoin itseni takaisin juoksuun ja kellon näyttäessä edelleen ihan toiveikkaita lukemia päätin, että kyllä se ennätys edelleenkin vielä tulee. Pirkkolantien pätkä olikin jo edessä ja vaikka viimeiset sadat metrit olivat vitoselle asiaankuuluvan tuskaiset, maaliviiva siinsi kuitenkin edessä yllättävän pian. Jatkoin pinkomista, vaikka olo oli nyt tuhannesti hapokkaampi kuin tipahtaessani kävelemään, ja joku kaunissieluinen, ilmeisesti jo juoksunsa päättänyt tuntematon juoksijatoveri tsemppasi viimeiset metrit juosten ja kannustaen vieressäni. 

Heti maaliviivan ylitettyäni kuulutus kertoi riemukseni, että Matilda tuli maaliin ajalla 32:55. Olin siis onnistunut juoksemaan ennätykseni muutaman askeleen kävelypätkästä huolimatta, ilmeisesti vedeltyäni alkupuoliskon riittävän, tai "liian" kovaa. Kuuluisa negative split siis karkasi käsistäni jälleen, mutta hei, alle 33 minuuttia kuitenkin. Pääsin lähettämään kuvan tulossivustosta todisteeksi TRC Clubille, että olin onnistunut haasteessa.

Jatkan tätä "kävelyhyytyminen kesken kovan vauhdin" -ilmiön käsittelyä tulevilla vauhtilenkeillä. Mielestäni kyseessä on enemmän joku henkinen pelkotila kovan vauhdin ylläpitämisestä kuin se, että keho ei oikeasti jaksaisi juosta kovaa. 

Tulipahan testattua, että edelleenkin juoksen mieluummin vaikka kuinka pitkän matkan rennosti kuin lyhyen rutistuksen kovaa. Maratonit ja niiden puolikkaat pysyvät siis edelleen juoksuharrastukseni päätavoitteina, mutta tämä parin kuukauden harjoittelu vitoselle oli kyllä nyt hyvin kaivattu piristysruiske tälle harrastukselle ja siihen liittyville rutiineille. Viime vuoden lopulla väsähdin totaalisesti juoksemiseen ja vähän kaikkiin muihinkin rutiineihin, niin tämän harjoitteluohjelman ja sen taustalla vaikuttaneen haasteen voimalla sain taas itseni oikein hyvässä hengessä ovesta ulos lenkille ja kuntosalillekin. Juoksu jatkuu ensi viikollakin katkeamatta, mutta uuden harjoitusohjelman kanssa. Teki myös erittäin hyvää päästä onnistumaan juoksutapahtumassa, kun edellinen lappujuoksu Uudenvuodenjuoksulla meni ihan penkin alle. 

Tykkäättekö te keskittyä tiettyihin juoksumatkoihin vai kokeilla monipuolisesti eri matkoja? Kumpi on vaikeampaa, kovaa vai pitkään juokseminen? Miten on sujunut juokseminen talvikeleillä?