Finnish Halfsin korkkaus HCR-hupijuoksulla

Minulla ei ollut mitään suunnitelmia osallistua uudesti nimetylle Helsinki City Runille tänä vuonna – kunnes kuulin uudesta Finnish Halfs -puolimaratonsarjasta. HCR:n Helsinki City Half -puolikas kuuluu tähän sarjaan ja oli ensimmäinen tilaisuus korkata se. Lankesin haastevimmaan ja ilmoittauduin sekä Helsinki City Halfille että sitä myötä Finnish Halfsille. 

Aamusateisesta lopulta varsin aurinkoiseksi kääntyneen toukokuisen lauantaipäivän ainoa tavoite oli olla sabotoimatta kolmen viikon päästä juostavaa Helsinki Half Marathonia, jonka olin jo aikoja sitten valinnut tämän vuoden "tavoitteelliseksi" puolimaratoniksi, tai myöskään seuraavan viikonlopun kaksipäiväistä ratsastusvaellusta. Lähdin siis kohti Olympiastadionia ilman minkäänlaisia vauhtitavoitteita mielessäni, pyrkimyksenä vain rento juoksu, josta saisi merkinnän Finnish Halfs -tilille. 

Päätin kerätä Finnish Halfsilta mitalien lisäksi paidat jokaisesta tapahtumasta, ja tämänvuotinen HCR-paita sattui olemaan mielestäni myös kivanvärinen.

Lähtö tälle lappujuoksulle onnistui hitaan aamun jälkeen ja muutenkin oikein rennosti, kun puolimaratonin lähtölaukaus koitti vasta vähän kahden jälkeen iltapäivällä ja minun lähtöni kaikista hitaimmassa vauhtiryhmässä venyi vieläkin pidemmälle. Myöhäisessä lähtöajassa oli puolensa, mutta kuten tähän aikaan vuodesta on saanut muutaman kerran huomata, iltapäivälähtö mahdollisti myös lämpötilan kipuamisen aika lailla korkeimmilleen puolimaratoonareiden lähtiessä matkaan. Täyteen pakkautuneen lähtöalueen ylitse kiirivät kuulutukset ehtivätkin moneen kertaan muistuttaa juoksijoita nesteytyksen tärkeydestä, kun ennätyksellinen 13 000 puolimaratoonarin massa hilautui hitaasti lähtöryhmittäin kohti viivaa. 

Ennätyksellinen osallistujamäärä oli vahvasti läsnä myös varustesäilytyksen jonoissa, joita sain kauhistella yrittäessäni päästä nyssäkästäni eroon. Onneksi tulin Olympiastadionille jo reilut puolitoista tuntia ennen lähtöä ja lähdin jättämään reppuani heti sen jälkeen, kun olin saanut vaivalloisesti kiinnitettyä paitaan sekä selkäpuolen Finnish Halfs -lapun että etupuolen juoksunumeron ja ottanut mukaani kaiken itse juoksulla tarvittavan, eli rakkolaastarit pariin typerään varpaaseen, kuulokkeet, kännykän musiikinlähteeksi sekä taskujen täydeltä energiageelejä. 

Helsinki City Run on ainoa todella iso juoksutapahtuma, johon olen koskaan osallistunut, ja nyt juostessani sen kaikista suosituimmalla matkalla sain taas vähän yllättyä ja vähän ahdistuakin ihmisten määrästä. Olin silti noin tuntia ennen omaa lähtömerkkiäni stadionin toisella puolella lähtöalueen tuntumassa. 

Minun ja lähtöviivan välissä oli tosin taas yksi hillitön ihmismeri, josta oli hiukan vaikeaa hahmottaa, missä suunnassa se lähtöviiva oikeasti oli ja mitä kautta sinne pitäisi mennä. Tajusin pikkuhiljaa, kun erivärisiä lähtöryhmiä huudeltiin, että tietynvärisillä numerolapuilla merkitty massa kulki aina tiettyjen aitojen välistä tietyn kaaren alitse. En ollut ainoa hämmentynyt, koska kuulin useita "missä päin se lähtö on?" -ihmettelyjä ympäriltäni ihmisten yrittäessä ymmärtää, mikä oli kaiuttimien välityksellä kuultujen juontojen konkreettinen sijainti. Olin kuudetta kertaa Helsinki City Runilla, mutta lähtöalueita joudutaan joskus säätämään tutuissakin tapahtumissa eikä aiempien vuosien kokemus lopulta ollut yhtä hyödyllistä kuin oma silmäpari, jolla lopulta bongasin lähtöviivan ehkäpä alkulämmittelyksi luettavissa olevan hortoilun jälkeen. Tiesin siis suunnilleen minne suuntaan hilautua ruuhkan mukana, kun vihdoin kello kolmen jälkeen alettiin kutsua viimeistä lähtöryhmää ja ryystin päivän ensimmäisen energiageelin sisuksiini alkaessani tuskastuttavan hitaasti ja aluksi jopa pysähdellen ajautua kohti lähtöä. 

Jaoin mielessäni reitin seitsemän kilometrin osuuksiin, joille kullekin oli oma alustava vauhtistrategiansa. Siksi muistan, että ensimmäisellä seitsemällä kilometrillä sain vielä vähän keskittyä siihen, etten juossut kevyeen hupijuoksutavoitteeseen nähden liian kovaa. Kahdeksantuntinen maratonsoittolistani soi ja geelit tyhjenivät taskuista tasaisesti puolen tunnin välein. Olin kaukaa viisas elokuun Helsinki Marathonia ajatellen ja testasin tällä juoksulla Dexalin energiageelejä, joita tiedän olevan tarjolla maratonilla. Vetelin kaiken kaikkiaan neljä erimakuista geeliä ja huomasin ilokseni, että vatsani ei sanonut niistä yhtään mitään. Ne eivät myöskään maistuneet aivan yhtä sietämättömiltä kuin jotkut muut energiageelit, joita olen joskus kokeillut. 

Toinen ilonaihe olivat ihan tavalliset Soc-merkkiset juoksushortsini, jotka olivat valikoituneet päälle puhtaasti siitä syystä, että niissä oli eniten taskuja, joihin sulloa geelit, kännykkä ja puolinainen nenäliinapaketti. Huomatessani toisen juoksijan oikovan shortsiensa lahkeita tajusin, etten ollut joutunut säätämään omien shortsieni kanssa tippaakaan pitkällä juoksulla, ja se on ainakin naisten juoksushortseissa harvinaista herkkua. Muuten päälläni oli tapahtumapaita, lippis aurinkoa vastaan ja kunnolla etukäteen testatut sukat sekä ne mukavimmat lenkkarit. 

Helsinki City Runin vitosta pidempien matkojen reitti on hyvin kaunis ja tunnelmallinen saarihyppelyosuutensa ansiosta, ja yhdistelee mukavasti merimaisemaa ja kaupunkifiilistä. Saarihyppelystä alkavat kuitenkin myös monen monituiset tuskastuttavat ylämäet. Päällimmäisenä viimevuotiselta Helsinki City Marathonviestin osuudeltani oli jäänyt mieleen se kuuluisa hirvitys Keskuspuistosta pois tullessa, jolla on kenties koko reitin kovin kannustus; mutta niitä mäkiähän riitti kyllä muuallakin. Minun ei reitin viimeisellä kahdella kolmanneksella oikeastaan tarvinnut keskittyä himmailemaan vauhtia, kun tulevia ratsastuspohkeita säästääkseni päätin ihan laiskasti kävellä kaikki vähänkin jyrkät ylämäet. 

Muuten juoksu tuntui lämpimästä säästä huolimatta mukavalta ja rennolta, ja jotakin monista silloista ylittäessäni oikein paistattelin siinä tunteessa, kuinka hienoa oli juosta. En ole ennen ihan täysin uskonut Lenkillä-blogia pitävää Elinaa, kun hän on sanonut, että maratoonarille puolimaraton alkaa tuntua pikamatkalta, mutta nyt uskon. Kilometrikyltit vilahtelivat ohi hämmästyttävän nopeasti tällä rauhallisellakin tahdilla, ja tullessani 20 kilometrin kohdalle jaksoin peräti kiristää vähän vauhtia. Tajusin, että voisin hyvinkin rikkoa viimeisimmän, kahden vuoden takaisen puolimaratonennätykseni tällä täysin tavoitteettomalla hupijuoksulla. 

Niin siinä lopulta myös kävi, vaikka viimeinen ylämäki ennen Olympiastadionille kurvaamista oli taas suoraan sanottuna sadistisen tuntuinen. Sitä ennen oli kuitenkin ollut yllättävän eloisa kannustajien kuja, joka todella ilahdutti. Ylitin maaliviivan loppuajalla 2:43:36, joka on vajaan kahden minuutin parannus verrattuna viimeisimpään puolimaratoniini vuoden 2024 Helsinki Marathonilla. 

Näin on Finnish Halfsin tulostilini korkattu ja nyt minulla on tasan kolme vuotta aikaa juosta loput viisi sarjaan kuuluvaa puolimaratonia Espoossa, Turussa, Forssassa, Tampereella ja Jyväskylässä. Sarjaan kuuluminen olikin tosiaan ainoa syy tämänvuotiselle Helsinki City Runin ilmoittautumiselle ja luulenpa, etten suoraan sanottuna tälle reitille enää kaipaa. 

Suomen suurimpaan juoksutapahtumaan osallistumisessa on puolensa ja puolensa. Yhtäältä se tarkoittaa järkyttäviä ruuhkia – ainakin puolimaratonin osallistujille – sekä näkyvää kaupallisuutta ja sitä heijastelevaa varsin korkeaa osallistumismaksua; toisaalta se tarkoittaa myös sitä, että hitaammallakin juoksijalla on hämmentävän paljon muita juoksijoita ympärillään ihan ensimmäisistä viimeisiin kilometreihin asti. 

Sponsoreista puheen ollen, maalihuolto oli tällä kertaa aika iso pettymys eikä osaltaan antanut täysin vastinetta mainitulle osallistumismaksulle. Jäin kaipaamaan vakiotavarana olleita sipsejä pitkän ja hikisen juoksun päälle ja vaikka proteiinijuoma oli ihan hyödyllinen ja maistuva, niin lähinnä karkiksi luokiteltava, mauton myslipatukka ei sitä ollut. Näiden lisäksi tarjolla oli banaani, pullollinen kivennäisvettä ja alkoholiton olut, jota en huolinut. Haaveilin kovasti jäätelöstä juoksun jälkeen, mutta tapahtuma-alueella lähtöfiiliksissä bongaamani jäätelökioski oli varsin murehduttavasti ehtinyt mennä kiinni siihen mennessä, kun olin ottanut kuvani kuvausseinällä ja hakenut reppuni varustesäilytyksestä. 

Tapahtuman reitti on myös henkilökohtaisesti omasta mielestäni kaikessa merellisessä kauneudessaan varsin turhauttava. En ymmärrä, miten kukaan pystyy tekemään mitään vauhtisuunnitelmaa tällä mäkivuoristoradalla, tai miten Alisa Vainio onnistui juuri täällä maailman kolkassa juoksemaan vain yhdeksän sekunnin päähän omissa nimissään olevasta puolimaratonin Suomen ennätyksestä. 

Mäkien lisäksi usein lämpötila tekee varsinkin puolimaratonista raskaan, koska jos päivästä on tulossa lämmin, se ehtii juuri lämpimimmilleen puolimaratoonareiden lähtiessä matkaan. Maraton ja puolimaraton halutaan Helsinki City Runilla edelleenkin juosta peräkkäin eikä yhtä aikaa, varmaankin jotta tapahtumassa on mahdollisuus tarjota molemmat matkat yhdistävä Helsinki City Double. 

Jos HCR:n matkavalikoima kasvaisi vielä kympillä, voisin harkita osallistumista, koska kymppi voisi mahtua toukokuiseen juoksukalenteriin vielä sittenkin, kun seuraavan kahden vuoden ajan tavoittelen loppuja Finnish Halfseja. Eikä sitä tiedä, jos Suomen suurimman juoksujuhlan tunnelma vielä joskus veisi kuitenkin mennessään, joten älkää ottako minään pyhänä julistuksena, jos nyt sanon, ettei Helsinki City Run enää houkuta. Nyt meillä on jopa Suomen Urheiluliiton julistama kansallinen juoksupäivä kalenterissa, jännästi yhdessä HCR-päivän kanssa.

Kisarapsan merkeissä palailen jo kolmen viikon päästä, kun selviää, miten suoriudun Helsinki Half Marathonista, jolle on oikeasti jopa joku tavoitekin. Sitä ennen kerron toivottavasti elämyksellisestä ratsastusretkestä ja yritän puskea vihdoin ulos lopulliset mietteeni 75 HARDista.