Yllättäen Helsinki City Marathonviestillä!

UniSportin liikuntakeskus maksoi työntekijöilleen osallistumisen Helsinki City Marathonviestille somesisällön tuottamista vastaan. 

Tämän viikon lauantain pitkä lenkki oli ollut valmiiksi suunniteltuna jo pitkän aikaa: ajaisin bussilla ihan Pukinmäen asemalle asti, jotta pääsisin juoksemaan Runnan määräämät kahdeksan kilometriä kiihtyvällä vauhdilla pitkin mukavan tasaista Vantaa-joen vierustaa Vanhankaupunginlahdelle asti – tämä oli ollut yksi suosikkireiteistäni, kun asuin ja lenkkeilin Pukinmäessä ja halusin käyttää tämän harjoittelukauden pitkillä lenkeillä tilaisuuden lenkkeillä vähän muuallakin kuin tutuilla kotinurkkien reiteillä. Minulla oli lenkillä kuunneltava podcast-jakso valittuna ja uusi Salomonin juomaliivi testattavana. 

Sitten keskiviikon työvuoroani vavahdutti viesti UniSportin työntekijöiden Teamsissa: Helsinki City Marathonviestille lähtevä joukkue tarvitsi varajuoksijaa yllättävän estymisen vuoksi. Mietin ehkä kymmenen sekunnin verran sitä, kuinka ison tai pienen muutoksen reilun kahdeksan tai reilun kahdentoista kilometrin viestiosuuden pinkominen tekisi lauantailenkkisuunnitelmiini ja sitten huudahdin itseni vapaaehtoiseksi. Kun olin juoksemassa lauantaiaamuna joka tapauksessa, niin miksei sitten kollegoiden kanssa mukavassa tapahtumassa, jonne joku muu oli suunnitellut reitin ja tuonut juotavaa matkan varrelle?

Helsinki City Running Day on minulle jokseenkin tuttu tapahtuma. Itse asiassa tämä blogi sai alkunsa, kun halusin kertoa harjoittelusta kohti ensimmäistä puolimaratoniani, jonka juoksin Helsinki City Runilla 2019. Seuraavalta HCRD:ltä jäi vähemmän hohdokkaat muistot, kun eksyin reitiltä lokakuun 2020 Helsinki City (Pandemia)Maratonilla. Seuraavana vuonna hyödynsin Naisten Kympin lähettiläsryhmään kuuluvia etuja juoksemalla 2021 Helsinki City 5:n. Vuonna 2022 minulla oli HCRD:llä yhdessä juoksemisen teema, kun menin siskontyttäreni mukana Minimarathonille ja järjestin UniSportilta joukkueen maratonviestille. Sen jälkeen onkin ollut Helsinki City Running Dayn matkoilta taukoa, paitsi että muistaakseni siskontytär halusi Minimarathonille vielä toisena vuonna peräkkäin. 

Näin ollen tiesin suunnilleen, missä mikäkin sijaitsi HCRD:n tapahtuma-alueella, mitä kaikkea kannatti sopia joukkueen kesken maratonviestin vaihdoista, ja että Paavo Nurmen patsas oli kätevä kohtaamispaikka puoli tuntia ennen kuin ensimmäisen juoksijamme tulisi asettua lähtöviivalle. Päätimme varustesäilytyksen käyttämisen sijaan vaihdella tavaroitamme juoksijalta toiselle vaihtopaikoilla ja jättää joukkueen yhteisen maalisuoran väliin. Jokainen arvioi, missä ajassa suurin piirtein juoksisi oman reilun 12 tai reilun kahdeksan kilometrin mittaisen osuutensa, jotta seuraava juoksija osaisi olla ajoissa vaihdossa. Liimasin rullaksi ajanottochipillä varustetun viestikapulamme, jonka sitten unohdin antaa ykkösjuoksijamme käteen ja hän joutui tulemaan takaisin hakemaan sitä, mutta ehti onneksi ajoissa lähtölaskentaan.

Heti kun ensimmäinen juoksijamme oli lähtenyt matkaan maratonin lähtölaskennan mukana valtavan juoksija-aallon matkassa ja tapahtuma-alueen kaiutin oli tarjoillut peräkkäin Bara bada bastun, Ich kommen ja Cha cha cha'n (tämä muodosti tapahtuma-alueen äänimaiseman rungon koko loppupäiväksi), tein kroonisesti etuajassa olevaksi kellonkyttääjäihmiseksi varsin yllättävän havainnon: minulla alkoikin olla jo oikeastaan kiire ensimmäiselle vaihtopaikalle. Olin juoksemassa joukkueemme toisena ja minun piti päästä ratikalla Paciuksenkaarelle. 

Vessajono oli liian pitkä, joten pinkaisin jonkinasteisen matkan päässä olevalle ratikkapysäkille rakkoni tilaa kiroten odottelemaan tuskastuttavasti myöhässä olevaa liikennevälinettä. Olin lähdössä juoksemaan ilman vessakäyntiä, melkein unohtanut ottaa ykkösjuoksijan tavarat mukaan vaihtopaikalle, ja yksi numerolapun kiinnittämistä varten saamistani hakaneuloista ei auennut. Tämähän lähti hienosti. 

Viestijuoksijoiden vaihtoalue sentään sijaitsi todella kätevästi heti toisella puolella Paciuksenkatua ratikkapysäkkiin nähden. Ehdin juuri ja juuri ajoissa nappaamaan viestikapulan hirveän nopeasti juosseelta joukkuetoveriltani, ja sitten pääsin purkamaan muodostunutta jännitystilaa parhaalla mahdollisella tavalla eli juoksemalla. 

Helsinki City Marathonviestin osuudet jakautuivat pitkälti samalla tavalla kuin viime osallistumisellani kolme vuotta sitten. Pidemmät, reilun 12 kilometrin osuudet sijoittuivat Olympiastadionin tai Kansallisoopperan sekä Paciuksenkaaren väliin ja Paciuksenkaarelta lyhyempi osuus joko Kansallisoopperalle tai maaliin asti oli reilun kahdeksan kilometrin mittainen. Viimeksi olin juossut pidemmän saarihyppelyosuuden ja tällä kertaa sain kokea lyhyemmän reitin, joka sisälsi muun muassa Keskuspuiston pätkän. 

Heti ensimmäisellä kilometrillä tuli onneksi vastaan suuresti kaivattu bajamaja, joten pääsin keskittymään juoksufiilikseen ja vauhtini hidastamiseen vähän maltillisemmalle tasolle. Laitoin Runna-treeniohjelmani tekemän harjoituksen päälle myöskin tälle viestijuoksulle ja tehtävänä oli juosta kiihtyvävauhtinen lenkki, lisäten vauhtia kahden tai kolmen kilometrin välein. Hyvin pitkään ensimmäiselle kolmelle kilometrille tarkoitettu, melko rauhallinen vauhti muistutti enemmänkin harjoituksen viimeisen osuuden vauhtia. 

Mukavalta se vaan tuntui, polkea jalkaa toisen eteen tasaisessa juoksijoiden virrassa ihaillen sitä pientä palaa merta, jonka Pikku Huopalahden kierroksella näki. Nopeita maratoonareita ja välillä isoja jänisporukoitakin suhahteli ohi. Rakastin sitä hetkeä, kun käännyimme Keskuspuistoon puiden suojiin, siellä on jotenkin aina niin kaunista ja rauhallista. Puolipilviseksi ja mahdollisesti vähän sateiseksi luvattu juoksupäivä oli auennut ihan kunnon auringonpaisteeseen, mutta lämpötila pysytteli silti ihanteellisesti 10 asteen lähettyvillä ainakin vielä aamupäivällä. 

Reitin varrella oli mukavan paljon kannustusta, virallisten kannustuspisteiden lisäksi selvästi ihan tavallisten ohikulkijoiden tai "omaa" juoksijaansa tsemppaavien perheenjäsenien voimin. Mieleeni jäi selvästi eräs vanhempi rouva, joka vaikutti istuskelevan Keskuspuiston penkillä täysin sattumalta, mutta jaksoi silti kirittää aivan jokaista ohitseen kirmannutta juoksijaa. Juoksuvauhtini alkoi lopulta olla enemmän harjoitustavoitteideni mukaista, koska olin harjoituksen nopeammalla loppupuoliskolla. 

Kannustus tuli todella tarpeeseen koko maratonreitin hirveimmän mäen sattuessa eteen juuri ennen kuin Keskuspuistosta juostiin pois. Kyseisellä kammotusmäellä olikin onneksi erittäin asiallinen kannustusmeininki kovaäänisen jumputusmusan ja energisen juontajan muodossa. Myös kuuluisa "Fuck the hill" -kyltti löytyy aina juuri tältä osuudelta. Juontaja jopa huomioi oman kolmessa hakaneulassa heiluvan numerolappuni julistamalla "UniSport tulee!" samalla, kun läähätin mäkeä ylös ihmetellen ihan todella, etten ollut hidastanut kävelyyn. 

Auroran sillan ylityksen jälkeen reitti taas pikkuhiljaa helpottui ja sai kääntää ajatukset siihen, että oma osuuskin oli kohta juostu. Keskittynyt Helsinginkadun ylitys ratikoita ja autoja pysäyttelevän reitinohjaajan liikkeitä seuraillen, ja sitten kiertämään Töölönlahtea. Henkilökohtainen maaliviivani oli lahtea kiertävällä reitillä Kansallisoopperan kohdalla. 

Loppukiriä ei tullut, kun piti hidastaa ajoissa tihrustaen vaihtopaikalla tikkana pystyssä odottavien juoksijoiden joukosta oikeaa henkilöä. UniSportin joukkue ei ollut kilpailumielellä juoksemassa, joten emme olleet hioneet mitään tyylikkäitä salamavaihtoja. Pääsin kuitenkin antamaan kapulan eteenpäin, viestittämään muulle joukkueelle että vaihto oli tapahtunut, ja lompsimaan osuuteni tehneenä takaisin Olympiastadionille, jossa vesipulloni ja pitkähihaiseni, sillä hetkellä kiinnostavin osa reppuni sisällöstä, sijaitsivat.  

Pian kaverit löydettyäni hajaannuimme kukin tahoillemme: ykkönen lähti käymään suihkussa vähän matkan päässä, kolmonen oli juuri aloittanut juoksunsa, ja nelonen lähti siirtymään vaihtopaikalleen. Minä kakkonen päätin hankkiutua maalialueelle, jossa oli tarjolla mitalit ja eväät. 

Maalialueelle pääseminen muuten kuin virallista reittiä juoksemalla ei ollutkaan mikään helppo homma. Viestijuoksijoille oli annettu ohjeistukseksi, että he saivat "halutessaan" juosta kaikki neljännen juoksijansa mukana yhdessä stadionin maalisuoralle. Meidän joukkueemme oli yhteisestä sopimuksesta jättänyt tämän lisämausteen ottamatta, koska odotus olisi ollut varsinkin alkupään juoksijoillemme aika pitkä, osa halusi vaihtaa jotkut ihan muut kuin juoksuvaatteet jo päälle, ja oman kokemukseni mukaan yhteinen maaliin juoksu ei ollut ihan riittävän hohdokas kokemus lyhyeen kestoonsa nähden. 

Paikalta ei kuitenkaan löytynyt edes henkilökunnalta kysymällä "keskeyttäneiden sisäänkäyntiä", jota maalialueelle pyrkiviä viestijuoksijoita oli ohjeistettu käyttämään. Tuntui todella kummalliselta hipsiä Olympiastadionille samaa reittiä kuin maaliin tulevat juoksijat – mikä oli ollut viestijuoksuinfossa tarjottu toinen reitti stadionille – mutta niin päädyin kuitenkin tekemään. Luimistellen hipsin stadionin poikki kohti maaliviivaa, jonka takana tiesin maalihuollon sijaitsevan. Kulku maalialueelle oli kuitenkin eristetty aidoilla ja narulla todella pitkältä matkalta. Tuntui siltä, ettei universumi halunnut minun oikeasti koskaan saavan mitaliani ja sipsipussiani, mutta terästäydyin lopulta könyämään eristysnarun alitse enkä onneksi saanutkaan vastaani vihaisia toimitsijoita, vaan iloisen kysymyksen "Olitko viestillä?" ja mitalin kaulaani. Ohjeistuksen mukaisesti olin pitänyt numerolapun näkyvillä, mistä minut tunnisti ihan sallituilla asioilla liikkuvaksi juoksijaksi. 

UniSportin viestijoukkue pääsi lopulta ihan pätevällä alle neljän tunnin ajalla maratonin maaliin. Olimme kuitenkin olleet ensisijaisesti pitämässä hauskaa ja kokeilemassa millaista viestijuokseminen on, ja kaikki olivatkin sitä mieltä, että varsin hieno juoksupäivä oli ollut kaikilta osin. Kehuimme kaikki toisillemme sitä, kuinka reitin varrella ollut väenpaljous nostatti tunnelmaa, ja kuinka hyvältä ihan vaan juokseminen oli tuntunut. 

Yksi joukkueemme jäsen oli ensimmäistä kertaa osallistumassa juoksutapahtumaan, ja itse sain taas huomata sen, kuinka mukavalta tällaisissa tapahtumissa käyminen edelleenkin tuntuu. Juoksuaskeleeseen tulee ihan omanlaisensa energia, kun juoksee kohti merkittyä maaliviivaa muiden juoksijoiden kanssa, vaikkei kisaisi mitään muuta kuin omaa jaksamistaan vastaan. Osalle joukkueestamme heräsi ihan todellinen nälkä vähän pidemmillekin juoksumatkoille. 

Omissa suunnitelmissani on tietenkin ihan kunnon pitkä matka Helsinki Marathonilla muutaman kuukauden päästä. Sitä ennen pääsenkin juoksutapahtumatunnelmiin uudestaan jo viikon päästä, kun on toisen Suomen Urheiluliiton juoksutapahtuman aika, eli Naisten Kymppi, se jolle osallistumisen olin oikeasti jopa suunnitellut etukäteen. Juoksutapahtumat peräkkäisinä viikkoina eivät kuitenkaan käy liian raskaiksi, kun viestimatka oli noin maltillisen mittainen ja Naisten Kympin aion juosta todella rauhallisesti, ihan vain harjoituslenkkinä pyrkien kymmeneen kilometriin aerobisella sykealueella. Siitä kuulettekin sitten seuraavassa blogipostauksessa ja saatte nähdä, miten teatterihihhuli intoili tämänvuotisen juoksun "Masquerade"-teemasta.