Hei vaan! Hengissä ja HCR:lle menossa ollaan edelleen, vaikka blogi on ollut koomassa muutaman viikon. Syynä on se, että uskaltauduin vihdoin laittamaan nimeni korkeakoulujen yhteishakuun ja edessä on kahdet eri pääsykokeet Helsingin yliopistoon; ykkösvaihtoehtoni on kulttuurien tutkimus ja kakkosena taiteiden tutkimus. Kun molempiin kokeisiin lukemiseen on ollut aikaa noin kuukausi ja samalla on täytynyt pitää tietysti HCR tähtäimessä, on ajankäytön jakaminen ollut välillä melko haasteellista ja blogin pitämiselle ei valitettavasti löytynyt aikaa sitten millään. Olisi kuitenkin todella ikävää lopettaa puolimaraton-projektini dokumentointi viimeisten, kriittisten viikkojen aikana, joten pyrin pääsemään bloginkin kanssa taas pinnalle. Kohta on taas kuukausikoonnin aika, joten sinne voi tiivistää kaikkien hiljaisten viikkojen treenit ja tunnelmat, ja ensi viikolle ajattelin ehkä pariakin ruokapäiväkirjapostausta, kun niiden perään on kyselty. Oli muuten mukavaa kuulla palautetta siitä, minkälaista sisältöä lukijat toivoisivat, antakaa tulla lisää vaan!
Ai niin, kolmas prioriteetti pääsykoemateriaalien ja HCR-treenauksen lisäksi oli muutaman viikon ajan hoidossani ollut perheen Mimi-koira. Mimi oli oivallinen lukukoira ja stressin karkoittaja, mutta viimeisten päivien aikana hän alkoi kyllä vähän ihmetellä, kuinka tuo eukko voi tuijotella vihkojaan ja läppäriään noin intensiivisesti, kun hänen kaltaisensa söpö otus on paikalla.
Lenkkeily on tosiaan pysynyt menossa mukana, vaikka muutama treeni on jäänyt väliin, kun en ole osannut suunnitella viikkojani kunnolla tai kun polvi on ollut kipeänä. Kyseessä on oikea polvi ja sen kipeytyminen viikko tai puolitoista sitten tuntui kyllä melkoisen kohtalokkaalta, koska vaikka minulla on löllerö lonkka ja onnettomat nilkat, niin polveni eivät ole koskaan vaivanneet millään tavalla! Pikainen googlaus paljasti, että kyse ei ole tavallisesta "juoksijanpolvesta", jossa kipu sijaitsee polven ulkosyrjällä, koska minulla se on nimenomaan sisäreunalla. Kivun huomattuani otin pari päivää lepoa ja lähdin sitten varovaisesti kokeilemaan lenkkiä uudestaan. Polvessa on kyllä vieläkin tuntemuksia juostessa, mutta ne usein häviävät kokonaan, kun keho lämpiää liikkeessä, eikä se ole myöskään kotioloissa kipeä paitsi joskus, jos se on lattiaa vasten. Tässä sitä sitten yrittää taas arvuutella, että mikä on sopiva tasapaino täydellisen levon ja viimeisten viikkojen treenaamisen välillä.
Treeniohjelman kanssa kun on päässyt kokeilemaan mukavasti erityyppisiä lenkkejä, on yksi asia ainakin käynyt selväksi: pitkät lenkit eivät hirvitä yhtään, vaikka ne ovat parin viime viikon aikana venyneet yli kymmeneen kilometriin, mutta vauhtikestävyystreenit ovat tämän hitaan mukavuusjuoksijan piinaaja. Vauhtikestävyyspätkät ovat tässä ohjelmassa välillä parinkin kilometrin mittaisia ja on ollut kamalan vaikeaa arvioida, kuinka kovaa sellaisen matkan jaksaa oikeasti juosta loppuun asti. Se on joka tapauksessa pitkä matka juosta mukavuusalueensa yläpuolella, kun on tottunut hakemaan sen helpon ja kivan vauhdin. Positiivista tässä vauhtikestävyyskidutuksessa on kuitenkin se, että se on ollut ilmeisen tehokasta ja hyödyllistä, koska nyt kun lenkkeilen tavallisella tai rauhallisella vauhdilla, huomaan, että ne tuntuvat entistäkin kevyemmiltä ja askel meinaa välillä kiihtyä aiempaa kovempiinkin vauhteihin.
Siitepölykaudella noudattamani ruokavalio on taas tehnyt temppunsa, koska suureksi riemukseni kuluneen viikon kovatkaan koivusiitepölymäärät eivät ole estäneet tai edes vaikeuttaneet lenkkeilyä – silloin, kun lenkki ei ole mennyt paaluun, kuten väistämättä joskus käy, syy ei ole ollut hengitysvaikeuksissa. Tuolla ulkona minä vain juoksentelen, samalla kun siitepölytiedotus huutaa kirkkaanpunaista Tampereen seudulla ja Facebookissa näkyy kavereiden tuskailuja allergiaoireidensa kanssa.
Jätän tämän pikaisen elossaolopäivityksen nyt tähän, lupaan olla pitämättä uudestaan monen viikon taukoa ennen HCR:ää! Hui, kuinka siihen onkin lyhyt aika, enää 21 päivää!
Ai niin, kolmas prioriteetti pääsykoemateriaalien ja HCR-treenauksen lisäksi oli muutaman viikon ajan hoidossani ollut perheen Mimi-koira. Mimi oli oivallinen lukukoira ja stressin karkoittaja, mutta viimeisten päivien aikana hän alkoi kyllä vähän ihmetellä, kuinka tuo eukko voi tuijotella vihkojaan ja läppäriään noin intensiivisesti, kun hänen kaltaisensa söpö otus on paikalla.
 |
| "Koen tarpeelliseksi muistuttaa olemassaolostani." |
Lenkkeily on tosiaan pysynyt menossa mukana, vaikka muutama treeni on jäänyt väliin, kun en ole osannut suunnitella viikkojani kunnolla tai kun polvi on ollut kipeänä. Kyseessä on oikea polvi ja sen kipeytyminen viikko tai puolitoista sitten tuntui kyllä melkoisen kohtalokkaalta, koska vaikka minulla on löllerö lonkka ja onnettomat nilkat, niin polveni eivät ole koskaan vaivanneet millään tavalla! Pikainen googlaus paljasti, että kyse ei ole tavallisesta "juoksijanpolvesta", jossa kipu sijaitsee polven ulkosyrjällä, koska minulla se on nimenomaan sisäreunalla. Kivun huomattuani otin pari päivää lepoa ja lähdin sitten varovaisesti kokeilemaan lenkkiä uudestaan. Polvessa on kyllä vieläkin tuntemuksia juostessa, mutta ne usein häviävät kokonaan, kun keho lämpiää liikkeessä, eikä se ole myöskään kotioloissa kipeä paitsi joskus, jos se on lattiaa vasten. Tässä sitä sitten yrittää taas arvuutella, että mikä on sopiva tasapaino täydellisen levon ja viimeisten viikkojen treenaamisen välillä.
 |
| Lenkkimaisemaa Pyhäjärven rannalta |
Treeniohjelman kanssa kun on päässyt kokeilemaan mukavasti erityyppisiä lenkkejä, on yksi asia ainakin käynyt selväksi: pitkät lenkit eivät hirvitä yhtään, vaikka ne ovat parin viime viikon aikana venyneet yli kymmeneen kilometriin, mutta vauhtikestävyystreenit ovat tämän hitaan mukavuusjuoksijan piinaaja. Vauhtikestävyyspätkät ovat tässä ohjelmassa välillä parinkin kilometrin mittaisia ja on ollut kamalan vaikeaa arvioida, kuinka kovaa sellaisen matkan jaksaa oikeasti juosta loppuun asti. Se on joka tapauksessa pitkä matka juosta mukavuusalueensa yläpuolella, kun on tottunut hakemaan sen helpon ja kivan vauhdin. Positiivista tässä vauhtikestävyyskidutuksessa on kuitenkin se, että se on ollut ilmeisen tehokasta ja hyödyllistä, koska nyt kun lenkkeilen tavallisella tai rauhallisella vauhdilla, huomaan, että ne tuntuvat entistäkin kevyemmiltä ja askel meinaa välillä kiihtyä aiempaa kovempiinkin vauhteihin.
 |
| Pientä polkujuoksupätkää edellseltä viiden kilsan lenkiltä, kaunista oli! |
Siitepölykaudella noudattamani ruokavalio on taas tehnyt temppunsa, koska suureksi riemukseni kuluneen viikon kovatkaan koivusiitepölymäärät eivät ole estäneet tai edes vaikeuttaneet lenkkeilyä – silloin, kun lenkki ei ole mennyt paaluun, kuten väistämättä joskus käy, syy ei ole ollut hengitysvaikeuksissa. Tuolla ulkona minä vain juoksentelen, samalla kun siitepölytiedotus huutaa kirkkaanpunaista Tampereen seudulla ja Facebookissa näkyy kavereiden tuskailuja allergiaoireidensa kanssa.
Jätän tämän pikaisen elossaolopäivityksen nyt tähän, lupaan olla pitämättä uudestaan monen viikon taukoa ennen HCR:ää! Hui, kuinka siihen onkin lyhyt aika, enää 21 päivää!
Kommentit
Lähetä kommentti